Suomen ensimmäinen queerfeministinen cheerleading-ryhmä on juuri syntymässä. Mutta mitä siellä oikein meinataan tehdä...

”Kiinnostaako queerfeministinen cheerleading?” kysytään Helsingin Pride-viikon ohjelmassa. Sunnuntaina pääsisi mukaan perustamaan ryhmää, joka alkaa treenata syksyllä. No ketäpä ei kiinnostaisi: feminismin ja cheerleadingin yhdistelmä kuulostaa sen verran oudolta. Tapaamista järjestävä Aikku Meura selittää tarkemmin, mistä on kyse.

– Radikaalin cheerleadingin idea tulee Amerikasta 90-luvulta, juuret ovat punk-aatteessa. Perinteisestä cheerleadingista otetaan se, että on porukka, joka treenaa yhteiset koreografiat.  Lisäksi mukana on paljon poliittista kantaaottavuutta, huudot suunnitellaan sen mukaan, missä esiinnytään ja mitä halutaan sanoa.

Suomen ryhmästä on tarkoitus tehdä queerfeministinen: toiminta on feminististä, ihmisiä ei jaotella seksuaalisuuden tai sukupuolen mukaan. Ryhmän olisi tarkoitus nyt ensin kokoontua, aloittaa syksyllä treenit ja esiintyä jatkossa esimerkiksi mielenosoituksissa. Cheerleadingillä saa Meuran mukaan vakavamielisiin tapahtumiin sopivasti hauskuutta.

Sen näkee sitten jatkossa, millaista suomalaisesta radikaalista cheerleadingista tarkalleen tulee.

– Ainakin se on varmaa, että tämä on matalan kynnyksen ryhmä, tai kynnyksetön... Tarkoitus olisi tehdä tästä hauskaa ja vitsikästä, ja kukaan ei ole huolissaan siitä, miltä näyttää.

Entä onko radikaaleilla cheerleadereillä pompomit?

– Tietysti! Ne tehdään radikaalissa cheerleadingissä aina itse. Netti on täynnä ohjeita siitä, miten muovipussin suikaleista saa muhkeat pompomit. Ai mikä olisi pride-viikolle sopiva cheer? Queer-piireissä homosaatio-sanasta on tullut kestovitsi – jonkun perussuomalaisen peloista se taisi taannoin lähteä, että homosaatio uhkaa yhteiskuntaa... joten ehkä ihan jotain homosaatio-vallankumous -linjalta!

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Jos selviää!

Tuntuuko siltä, että vaalikeskustelut eivät paljasta tarpeeksi eroja presidenttiehdokkaiden välillä? Haluaisitko tehdä äänestyspäätöksesi mieluummin höpöhöpöjuttuihin ja mutu-tuntumaan nojaten? Hyvä! Tässä on sinulle sopiva vaalikone, joka paljastaa sielunkumppanuutesi asteen eri ehdokkaiden kanssa. Vastaukset on koottu Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien ja Ylen artikkeleista sekä omasta päästä.