Tämä hämeenkyröläinen mänty on ehtinyt nähdä Ruotsin vallan ajankin. Kuvat: Kaisu Jouppi
Tämä hämeenkyröläinen mänty on ehtinyt nähdä Ruotsin vallan ajankin. Kuvat: Kaisu Jouppi

Perinneihmisen maailmassa on ihan tavallista rupatella esi-isien kanssa ja uskoa haltioihin.

Keitäs täällä pusikossa pyörii? Hämeenkyröläisen hiekkatien viereen on parkkeerattu autoja, ja niistä on noussut ihmisiä, jotka vaeltavat metsään päin. He pysähtyvät ison, melkein kuolleen männyn juurelle, katselevat ylöspäin ja taputtelevat runkoa.

Hienohan se on. Mutta ennen kaikkea se ei ole mikään peruspetäjä vaan Timin mänty, ikää noin neljäsataa vuotta. Ennen vanhaan se oli pyhä puu.

Männyn ympärille kerääntyneet ihmiset eivät hekään ole mitä tahansa hippejä vaan kansanperinneihmisiä. He olivat äsken Taivaannaula ry:n pyhiä luonnonpaikkoja eli hiisiä käsittelevällä luennolla, ja nyt he ovat tulleet yhdessä retkelle paikkaan, joka perimätiedon mukaan on ollut pyhä.

Timin männyllä on muinoin ollut iso rooli kylän keskipisteessä. Sen oksille ripustettiin tapettujen karhujen kallot – ikään kuin palautuksena metsälle ja lepyttelynä haltioille. Sen avulla parannettiin hammassärkyä: ensin kaivettiin kipeää hammasta tikulla ja tökättiin sitten tikku männyn kolon, ja kas! Särky jäi mäntyyn. Puun juurella on toimitettu tärkeät loitsut ja rukoukset, ja sinne on tuotu ensimmäisestä uuden sadon viljasta leivottu leipä kiitokseksi. Siellä on juteltu esi-isien kanssa.

Ensimmäiset sahtivierteet männylle.
Ensimmäiset sahtivierteet männylle.

Ja miten niin ”on juteltu”? Juuri nyt joku taivaannaulalainen näyttää sanovan jotain itsekseen, käsi tiukasti runkoa vasten. Toinen kaataa lasipullosta tilkan rusehtavaa nestettä puun juurelle.

– Tehtiin vaimon kanssa sahtia, ja annan ensimmäiset sahtivierteet männylle. Hiiteen ei mennä tyhjin käsin, Anssi Alhonen selittää.

Kohti juuria

Pyhyyttä luonnosta, voimaa perinteistä! Se on vuonna 2007 perustetun Taivaannaula ry:n motto. Maailma ympärillä saattaa mullistua, kansat vaeltavat ja robotit ottavat vallan, mutta taivaannaulalaiset haluavat elämään juurevuutta. He uskovat samaan kuin suomalaiset muutama sukupolvi sitten: siihen, että puullakin voi olla sielu.

Anssi Alhonen on yksi Taivaannaulan perustajista, ja hänestä Suomessa tarvitaan kansanuskon ylläpitäjiä.

– Pidän tärkeinä perinteitä ja sitä henkisyyttä, mikä niihin liittyy. Taivaannaulassa ei ole kysymys uskonnosta, se on liian kapea termi. Tämä on elämäntapa ja arvomaailma: halutaan elää lähellä luontoa ja suhteessa siihen, perinteisiä tapoja kunnioittaen.

Anssi uskoo siis ihmisen ja luonnon yhteyteen, ja vanhojen perinteiden arvoon. Mihin muinaiset suomalaiset sitten uskoivat? Eivät yhteen jumalaan vaan siihen, että jumalia ja henkiä eli joka puolella. He ajattelivat myös, että vainajien henget liikkuvat maan päällä ja kuolleita piti kunnioittaa. Suomalainen kansanusko on ollut kokonainen maailmanselitys, josta näemme nykyään pieniä palasia: kalevalamittaisia loitsuja, polttariperinteitä tai pääsiäiskokon pahoja henkiä karkottamassa.

”Me ajatellaan, että ihmisen on hyvä olla kiinnittynyt paikkaan.”

Anssin mukaan nykyiset kansanuskoiset eivät elä muinaisuudessa vaan ihan mukana yhteiskunnassa. Taivaannaulan jäsenet työskentelevät eri ammateissa, mutta työelämän ulkopuolella he hakeutuvat mieluiten asumaan maalle vanhaan puutaloon, jonka pihalla on oma pyhä puu. He viettävät samoja juhlapyhiä kuin muutkin, mutta perinteisemmin menoin: jouluna jätetään ruuat pöydälle haltioiden syötäväksi, juhannuksena ennustetaan tulevaa. Kun Anssi on vaimonsa kanssa tehnyt pääsiäiseksi sahtia, he ovat samalla laulaneet oluen syntyloitsun.

Toinen aktiivijäsen, maaseutuyrittäjä Mikko Tappura sanoo:

– Me mennään tavallaan vastavirtaan nyky-yhteiskunnassa. Nykyään muutetaan hirmu paljon, mutta me ajatellaan, että ihmisen on hyvä olla kiinnittynyt paikkaan. Kotipaikka, sen historia ja kotipuu ovat tärkeitä.

Hiisiä etsimään

Puut ovat ydinjuttu. Ennen vanhaan nimittäin ajateltiin, että maailmankaikkeuden keskipisteessä on jykevä puu, ja taivaankansi kiertää puun ympärillä. Jokaisen pienemmän kosmoksen, oman kylän ja oman kodin, keskellä oli myös pyhä puunsa.

Taivaannaula ry:n toiminnassa on laajempikin ulottuvuus kuin oman puulattian narahtelu: yhdistys haluaa lisätä perinnetietoisuutta. Suomessa on ollut samanlaisia pyhiä paikkoja kuin vaikka Pohjois-Amerikan intiaaneilla, mutta ne ovat tupanneet unohtumaan. Hiisi-hankkeessa Taivaannaula kartoittaa hiisiä eli juuri sellaisia pyhiä paikkoja kuin Timin mänty. Tai Kupittaan lähde, tai vaikka Hakoisten linnavuori. Tähän mennessä hankkeen tuloksena on löytynyt yli neljäsataa kiveä, lähdettä, vuorta ja puuta, jotka ovat luultavasti olleet esi-isiemme hiisiä.

Mistä sen tietää, että jokin paikka on ollut pyhä? No perimätiedosta, kyläkirjoista ja kansanrunousarkistoista voi etsiä – mutta maallikko miettii, tuntuuko sen lähellä värähtelyä? Magneettikenttiä?

– En mielelläni värähtelyistä puhuisi, Anssi sanoo.

– Mutta toisaalta, erikoinen juttu tapahtui viime kesänä…

Nimittäin sellainen, että Taivaannaula järjesti Artjärvellä suomalais-ugrilaisen yhteispalveluksen. Paikalle oli kutsuttu marilaisia uhripappeja johtamaan rukouksia ja loitsuja. Anssi opasti papit tapahtumapaikalle hiisikalliolle, mutta antoi vahingossa väärät koordinaatit. Pian tuli puhelu metsästä.

– Uhripapit soittivat, että tämä neuvomasi paikka on ihan hyvä – mutta tuossa lähellä olisi todella voimakas kohta. Se voimakas paikka oli juuri se hiisikallio, jota olin tarkoittanut.

Paastomehua kuoharilasiin

Meitä on niin monenlaisia näissä hengen asioissa. Toiset uskovat mindfulnessiin, toiset talouden positiivisiin ennusmerkkeihin. Jotkut käyvät kirkossa, jotkut rummuttavat täysikuun alla – ja osa luottaa kansanuskon viisauteen. Taivaannaulaan liittyy uusia jäseniä viikottain, joten perinteestä pyhyyden ammentaminen taitaa olla muotia.

”Se on tässä mulle ehkä tärkeintä, sellainen pyrkimys kohtuullisempaan elämäntapaan.”

Nyt mäntyyn nojailee Anna Karhu-Cormier. Hän ei ainakaan vielä ole Taivaannaulan jäsen, mutta tuli tänään mukaan uteliaisuudesta. Anna asuu lähiseudulla ja on käymässä Timin männyllä toista kertaa tänä keväänä: maaliskuussa mänty sai todistaa kevätpäiväntasauksen juhlintaa.

– Halusin aloittaa oman rituaalin. Meillä oli ystäväni kanssa mukana kuohuviinilasit ja ihanaa porkkana-omenapaastomehua. Tarkoitus oli vähän tsekata itseäänkin, että missä mennään.

Anna miettii parhaillaan, pitäisikö lasten syntymäpäiväjuhlatkin järjestää jatkossa metsässä. Häntä puhuttelee se, että lähiympäristöllä voisi olla elämässä enemmän merkitystä kuin nykyään. Lisäksi: kun Anna kosketti Timin mäntyä, hänelle tuli Siiri-mummo mieleen. Menneisyys tuntui ikään kuin olevan läsnä.

– Mulle tuli sellainen olo, että haluaisin palvoa tuota puuta, tai hakea siltä voimaa – tuliko teille sama?

Ei varsinaisesti, mutta Mikko Tappura tunnistaa kyllä Annan tarpeen miettiä, missä on itse menossa.

– Nelikymppisenähän tää sekoilu mulla alkoi. Kai siinä iässä ensimmäistä kertaa tajuaa kuolevaisuutensa ja tulee tarve etsiä juuriaan, Mikko sanoo.

Juurten etsimisen ja Taivaannaulan myötä Mikon elämään on tullut uutta ympäristötietoisuutta.

– Se on tässä mulle ehkä tärkeintä, sellainen pyrkimys kohtuullisempaan elämäntapaan. Että voi tulla toimeen vähemmällä eikä jää mistään paitsi.

Mikko kuuluu kirkkoon, mutta hänen mielestään luterilaisesta kirkosta on riisuttu turhaan pois mystiikka ja pyhyyden tuntu. Kaikki on koko ajan sitä samaa, oli arki tai pyhä.

– Ihminen tarvitsisi pysähtymistä.

Talon pitää hengittää

– Nelikymppisten miesten invaasio on viime vuosien juttu. Heitä on alkanut näkyä Taivaannaulassa koko ajan enemmän. Jotenkin miehet kai etsivät itseään, miettii Kaisu Mokkila.

Kyllä kyllä. Kahden miehen, Mikon ja Anssin, vinkistä istumme nyt Kaisun kotona Valkeakoskella. Kuppari, hieroja ja jäsenkorjaaja Kaisu on kuulemma hyvä esimerkki taivaannaulalaisesta elämäntavasta. Hän kieltämättä näyttää aika juurevalta vanhassa puutalossaan, puuhellaa sytyttäessään.

Kaisu Mokkilan koti hengittää niin kuin talon pitääkin.
Kaisu Mokkilan koti hengittää niin kuin talon pitääkin.

Kaisu on vasta kolmevitonen, joten keski-iän kriisi ei ole hänen syynsä perinnehörhöilyyn. Mikä sitten?

– Mä oon vaan aina ollut kiinnostunut vanhoista jutuista. Tykkäsin jo pienenä kuunnella pappoja.

Alun perin helsinkiläinen Kaisu muutti seitsemän vuotta sitten Valkeakoskelle Päivölän kansanopistoon, jossa oli kansanperinteen kurssi. Vuoden aikana opeteltiin ihan kaikkea perinteistä, kankaan kutomisesta kansanlauluihin. Kaisu päätti jäädä seudulle, kun läheltä alkoi löytyä hieronta- ja kuppausasiakkaita. Kommuuniksi sopiva iso puutalo löytyi Ritvalan kylästä. Siinä asuu Kaisun lisäksi nyt kaksi muuta asukasta, jotka ovat löytäneet taloon eri teitä.

”Ihmisen pitäisi elää luonnon rytmissä.”

Kaisu keittää pannukahvia. Sen laskeutuessa ehditään käydä kierroksella talossa: lautalattiat on, ikkunoista näkyy peltomaisemaa. Seinissä komeilevat Pihlgren & Ritolan alkuperäiset tapetit vuodelta 1950. On leivinuuni, hyvä maakellari, oma kaivo – täällä pärjää, vaikka tulisi sähkökatko. Se on Kaisulle tärkeää.

– Tätä taloa ei ole pilattu, se hengittää niin kuin pitääkin.

Nykyajalle on annettu periksi salaojituksen ja kellariremontin verran, koska maalattiaisesta puukellarista löytyi lattiasieni. Mutta homesieniä lukuun ottamatta Kaisu haluaa olla sovussa luonnon kanssa.

– Ihmisen pitäisi elää luonnon rytmissä. Se on täällä maalla helpompaa kuin kaupungissa, jossa on liikaa sähkövaloja. Ja täytyy olla kosketuspinta maahan, niin että ymmärtää, milloin jotain kannattaa istuttaa ja milloin ei.

Ritvalan perinneyhteisö

Kaisun kommuunissa kasvatetaan kasvihuoneessa vähän kaikenlaista, ja oman kanalan maatiaiskanoilta saadaan kananmunat. Lähiseudun kalastajilta ostetaan kalaa pakastimeen. Kaisu pyrkii syömään mahdollisimman lähellä tuotettua, mahdollisimman luomua ruokaa.

– Periaatteessa minä olen sitäkin mieltä, että pitää pystyä tappamaan oma ruokansa – tai ainakin on syytä tietää, missä eläin on elänyt ja miten. Minä kopautan itse kirveellä ylimääräisiltä kukoilta kaulat poikki, Kaisu kertoilee.

Ritvalan kylä on osuva asuinpaikka perinneihmisille. Naapurissa asuu Kaisun mukaan juuri sellaisia, ja taivaannaulalaisilla on täälläpäin vahva edustus – ehkä samanhenkiset ihmiset vetävät toisiaan puoleensa?

Navetassa asuivat vielä vuosi sitten Kaisun kyytöt, mutta ne ovat nyt ystävän luona hoidossa.
Navetassa asuivat vielä vuosi sitten Kaisun kyytöt, mutta ne ovat nyt ystävän luona hoidossa.

Ritvalan kylässä on myös muinainen tuntu: monesta pihasta on löytynyt merkkejä ikivanhasta asutuksesta. Täällä pidetään Suomen vanhin kansanperinnejuhlakin, 114-vuotias Helkajuhla, jossa naimattomat naiset kokoontuvat helluntaina kylänraitille laulamaan kalevalamittaisia lauluja. Niillä siunataan pellot ja tuleva sato. Kaisukin kävi ennen laulamassa, mutta ei tunne enää itseään ihan tarpeeksi tyttöseksi.

Kaisun talon pihapiirissä on navetta, jossa oli vielä viime syksynä kaksi lehmää, kyyttöjä tietysti. Ne ovat toistaiseksi hoidossa ystävän navetassa, koska salaojitusremontin ja Kaisun työkuvioiden takia lehmien pito tuli liian vaativaksi. Vanhassa talossa on muutenkin paljon puuhaa, puulämmityksestä lähtien.

– On tässä hommaa, mutta nämä ovat valintoja! Nyt ette vain saa itse kirnuttua voita leivän päälle ettekä oikeaa kermaa kahviin, kun ei ole niitä lehmiä, Kaisu sanoo.

Miten kummitus karkotetaan

Jos lehmiä ei olekaan, muita asukkaita kyllä riittää. Esimerkiksi pihasaunassa asuu haltia, samoin talossa ja navetassa.

– Mä en ole kristinuskoinen vaan kansanuskoinen, Kaisu kiteyttää.

Kaisu ei ole omaksunut kansanuskosta kaikkia piirteitä. Hän ei esimerkiksi ajattele, että ainoa keino lisätä omaa onneaan on koettaa varastaa sitä naapurilta. Mutta pienemmissä asioissa ulkopuolinenkin saattaisi huomata jotain: Vaikka sen, että Kaisu ei ojenna suolakuppia kädestä käteen. Tai sen, ettei hän pane leipää väärinpäin pöydälle eikä kättele kynnyksen yli. Joku sanoisi Kaisun uskoa taikauskoksi. Sillä nimellä kansanuskoa alettiin kutsua 1800-luvulla, kun se alkoi jäädä mummojen jutuksi ja kristinusko valtasi alaa.

” Kerroin kummitukselle, keitä me olemme ja että asumme täällä nykyään.”

Mutta tänne vanhaan taloon perinteiset tavat sopivat, eikä kukaan katso kieroon. Talossa kummittelikin ennen; ilmeisesti asialla oli talon entinen isäntä, joka piti omituista ääntä. Vieraita ääntely pelotti, joten Kaisu otti käyttöön vanhat keinot ja käveli talon kaikki huoneet läpi leipä ja kananmuna kädessään ja puhutteli kummitusta.

– Kananmuna on kaiken alun ja maailman synnyn symboli, leipä taas symboloi elantoa. Kerroin kummitukselle, keitä me olemme ja että asumme täällä nykyään. Pyysin häntä rauhoittumaan ja vein sitten munan ja leivän tuonne pihapuun juurelle hänelle lahjaksi. Ei ole sen jälkeen näkynyt, Kaisu kuvailee.

Suomalaisessa kansanuskossa ajatellaan, että ihminen jää jossain muodossa asuinsijoilleen.

– Niin mäkin ajattelen. Että me jäädään tänne hengailemaan. Varmaan se täällä kummitellut vanha isäntäkin on katsellut meitä ja miettinyt, mitä hippejä täällä nykyään asuu.

Puulta viisautta

Jos Kaisu kaipaa tukea omaan hoitotyöhönsä tai apua isoihin elämänratkaisuihin, hän käy Keiteleellä.

– Siellä on mun omien esi-isieni pyhä puu.

Eli sellainen kuin se Timin mänty, ehkä monta sataa vuotta paikallaan pönöttänyt. Onhan sen ikäinen puuvanhus nähnyt kaikenlaista: se oli vielä nuori verso, kun vuonna 1697 tuli kolmas kylmä kesä peräkkäin ja ihmiset kuolivat ympärillä nälkään. Kypsässä aikuisiässä Ruotsin valta vaihtui Venäjän vallaksi, mutta huomasikohan se mitään? Nykyään se on ehkä ollut aistivinaan, että ilmasto lämpenee.

Ihan viime aikoina on alkanut taas tulla ihmisiä kyselemään neuvoja ja kaatamaan juurelle sahtia.