Amerikassa sille on jo diagnoosi. Suomessa ahdistutaan ilmankin. Sunnuntaisin. Mikä siinä päivässä oikein on?

Jotkut meistä pääsevät sunnuntaifiilikseen jo ennen auringonnousua. Esimerkiksi turkulainen Anni-Kaisa Tuomas, 24, joka tekee Dynamo-baarin tiskin takana edellisillan tilitystä.
”Pikkuhiljaa ulospäin. Neiti siellä nurkassa, sinä kanssa!”

Nurkasta yritetään sinnikkäästi ovelle päin: kaksi askelta eteen, mutta se pirullinen kolmas lipsahtaa aina taakse tai sivulle.

– Puoli neljä on tätä moonwalk-aikaa, Anni-Kaisa hymähtää.
Työkaveri on pinonnut tiskille miesten vessasta löytyneet lämpimät tuopit. Kaikkien hätä ei ole kestänyt jonotta¬mista. Tänä iltana tuopit eivät ole Anni-Kaisan vastuulla, joten hän heilauttaa takin niskaan jo neljän jälkeen.

Kotiovella tervehtii synttärikortista leikattu koukerokirjaiminen viesti: Anni-Kaisa on prinsessa. Puoli viideltä ei vain ole ihan prinsessafiilis. Anni-Kaisa potkaisee tennarit jalastaan ja kävelee kirjahyllylle tipauttamaan tipit lasipurkkiin. Sitten se iskee. Sunnuntaiahdistus.

Sunnuntaipoikaystävä haussa

Viikon viimeinen päivä ahdistaa ketä mistäkin syystä: Perheenäidin kurkkua kuristavat tulevan viikon työ-, hoito-, harrastus-ja kauppareissuaikataulut. Toiselle pelkkä maanantainen työpäivä puskee hien pintaan. Kaukosuhteessa elävät joutuvat jättämään jäähyväiset. Monelle tulee huono omatunto siitä, että vapaapäivä menee sohvalla rötköttäessä, vaikka ajan voisi käyttää tervehenkiseen reippailuun.

Sitten ovat sinkut, joiden yksinäisyys korostuu sunnuntaisin. Kuten Anni-Kaisa. Aamuyöllä työvuoron jälkeen uni ei tule pariin tuntiin. Silloin sunnuntaipoikaystävä olisi kiva. Siis mikä?

Anni-Kaisa kuuluu Facebookin Sunnuntaipoikaystävä-ryhmään, joka jakaa yhteisen idean: Sunnuntaipoikaystävä on mies, joka pitää kiinni ja sanoo, että olet ihana. Ja katoaa maagisesti maanantaina.

– En kaipaa vakavaa suhdetta, vaan hauskaa ja riippumatonta seuraa, jonka kanssa kuluttaa muuten niin turhaa sunnuntaita, Anni-Kaisa sanoo.

On hänellä muutama sunnuntaipoikaystävä ollutkin, lähinnä baarityöntekijöitä, joiden kanssa voi nujertaa yksinäisen vapaapäivän aiheuttamaa ahdistusta jo yöllä.

Tänään Anni-Kaisa joutuu pyöräyttämään yksin öisen vakioappeensa: ruisleivän juustolla ja suolakurkulla.

– Teepaketti lupailee mielen harmoniaa, mutta enpä tiedä, toimiiko, Anni-Kaisa naureskelee ja hyppää höyryävän teemukin kanssa sohvalle. Siskolta saatu Lohtufantti-pehmolelu pääsee syliin. Sen mukana tuli viesti: voit halata minua, painaa suusi vatsaani ja kertoa salaisuudet korvaani.

Anni-Kaisa laittaa Vicky Cristina Barcelona -leffan pyörimään, mutta ahdistus ei hellitä. Fantti ei täytä sohvalla ammottavaa, poikaystävän kokoista tyhjää tilaa.

– Ahdistus ja turhautuminen iskevät uudelleen, kun herään kolmen aikaan iltapäivällä. Yritän soitella kavereita kahville, taidenäyttelyyn tai vaikka bilettämään, mutta kaikilla on jo mielessä koti-ilta hanipuuselin kainalossa. Ärsyttävintä on, että sunnuntai voisi olla letkeä päivä, mutta sinkkuna joudun näkemään hirveästi vaivaa seuran eteen. Kaipaan olemisen helppoutta ja poikaystävää päiväksi rötköttämään kanssani.

Yksinään tuhiseminen vain pahentaa sunnuntaimorkkista, joten Anni-Kaisa lähtee usein kahviloihin tai baareihin, joissa tietää törmäävänsä tuttuihin.

– Sinkkukavereideni kanssa jaamme valituksen siitä, miten monia hyviä tyyppejä olemme menettäneet leffa-ja koti-illoille.

Työlista takaraivossa

Mutta on sunnuntai sinkuille muutakin kuin poikaystävän puutetta. Pesemättömiä pyykkejä, krapulamorkkista, viimeisiä mahdollisuuksia pelastaa työviikko.

Helsingin Kalliossa asuvan Nacera Ketroussin, 26, sunnuntaipäiviä sävyttää tunne siitä, että pitäisi saada jotain järkevää aikaiseksi.

Ei nyt ihan aamusta kuitenkaan. Tänään Nacera on herännyt ilman herätyskelloa ja tassutellut pyjamahousuissa keittämään kahvia: puolet joululahjaksi saatua erikoiskaffeeta ja puolet tavallista Juhlamokkaa. Muukin Helsinki tuntuu heräävän rauhallisesti. Naapureista ei kuulu ääntäkään. Naceran yksiön ikkunasta näkyy lumisia kattoja ja leveä kaistale taivasta. Jos tarkentaa ikkunalaudalle, näkee ison kellon. Se on vähän yli kaksitoista.

– Vielä ei ole paniikkia; niin mä aina ajattelen tähän aikaan sunnuntaina. Vielä ehtii vaikka katsoa telkkaria ennen kuin pitää ryhtyä.

Nacera ottaa kahvikupin sängyn viereen, läppärin syliin, vetää peiton pääl¬leen ja valitsee Frasier-jakson.

Nacera opiskelee musiikin- ja laulunopettajaksi kahdessa eri koulussa, ja muusikko-opiskelijan vapaa-ajassa on aina taustalla painostava pohjavire. Nytkin voisi treenata. Tai valmistella kohta edessä olevia opetustunteja. Alkaa etsiä laulututkintoon sopivaa musiikkia.

Pitäisi, pitäisi. Kahden aikaan Frasiereja on katsottu jo useampi jakso. Naceran takaraivossa alkaa jyskyttää sunnuntain perustotuus: kohta pitäisi reipastua.

Parasta olisi, jos saisi jo aamulla tehtyä jotain hyödyllistä. Sen jälkeen voisi hyvällä omatunnolla nähdä kavereita, syödä vaikka yhdessä. Se olisi sunnuntai parhaimmillaan. Entä pahimmillaan?

– Pahimmillaan se menee niin, että kello on neljä, on katsonut telkkarista kaiken katsomisen arvoisen ja huomaa tuijottavansa Salkkareita ja vilkuilevansa kelloa: ”Jos mä ihan kohta aloitan, ehdin vielä”.

Nacera tietää kyllä tarkkaan, mitä täytyisi tehdä. Kaikki lukee listalla.

– Rakastan työlistojen tekoa. Saatan käyttää sunnuntaipäivääkin listojen tekemiseen, se ei tunnu työltä. Listoista tulee aikaansaapa olo. Ja oikeasti, jos mä vain tekisin, mitä listalla lukee, siihen menisi vain muutama tunti.

Usein käy kuitenkin niin, ettei tule tehtyä juuri mitään. Tämä taitaa olla yksi niitä sunnuntaita.

Lepo! sanoo psykologi

– Ehkä olisi ihan hyvä, ettei sunnuntaina yritäkään suorittaa mitään, pohtii Työterveyslaitoksen työterveyspsykologi Eila Kallio.

Hän liputtaa sunnuntailaiskottelun puolesta. Ihminen tarvitsee palautumisaikaa, että saa voimia arkeen. Voimia saa
siitä, että unohtaa välillä työasiat.

Ajatukset on vaan hankalampi saada pois töistä, kun arki lähenee. Kalliota vähän naurattaa, kun hän kuulee, että Yhdysvalloissa sunnuntaiahdistukselle on oma kirjainlyhenteensä SNA eli Sunday Night Anxiety.

Oirekuvaukseen kuuluu, yllätys yllätys, hyvä mieliala perjantaina töiden loputtua, mutta lisääntyvää hermostuneisuutta tai alakuloa sunnuntain edetessä.

Kallion mielestä on luonnollista, että ihminen alkaa sunnuntai-iltana jo ennakoida arkea. Mutta jos alkaa ahdistaa joka sunnuntai jo kolmelta, kannattaa tehdä jotain. Kallio kehottaa järjestämään itselleen kivaa sunnuntaitekemistä.

– Vaikka telkkarin katsomista, ratsastusta, mökillä käymistä – mikä nyt vie mukanaan.

Ilta pimenee, kello tulee kuusi ja Naceran työlistalla on vielä monta ruksaamatonta kohtaa.

Onkohan lapsiperheen sunnuntaina suoritettu kaikki, mitä piti?

Ei mentykään kylään

Laura Nevanlinna, 34, vastaa puhelimeen Helsingin Kalliossa.

– Alaovi on lukossa, mutta nykäise reippaasti, kyllä se yleensä aukeaa.

Rappukäytävässä on vielä roinaa ja pölyä putkiremontin jäljiltä, mutta kotona on siistiä ja rauhallista. Radio Helsinki soi hiljaa, punavarjostimisista jalkalampuista helottaa lempeä valo.

Parivuotias Eino sijoittelee lattialla pikkuautokokoelmaansa parkkitaloon.

– Tänään tämä on ollut tällaista sisällä olemista, kun Eino on kipeä. Mies ja esikoinen ovat asuntonäyttö- ja mummolareissulla. Me olemme leikkineet autoilla ja lukeneet, Laura kertoo.

Lauran keittiön seinällä on kalenteri, jonka lauantaisarake on täynnä merkintöjä: ”Talvisirkus Sika. Tedin synttärit. Kirjapiiri! Syömään.” Lauantai on Lauran mielestä ehdottomasti viikon paras päivä. Ehtii tavata ystäviä, käydä ehkä syömässä tai joskus jopa illalla ulkona, ja seuraava päivä on vielä vapaa.
Sunnuntai on kalenterissa koko tammikuun tyhjänä.

– Sunnuntaisin käymme usein mummini luona kahvilla, ja tapaamme ehkä muitakin ystäviä tai sukulaisia. Viimeisen puolen vuoden ajan sunnuntaiharrastuksena on ollut asuntonäytöissä käyminen, Laura kertoo.

Jos Eino ei olisi kipeä, juuri nyt koko perhe olisi Espoossa tuttavaperheen luona. Olisi kiva päästä vihdoin näkemään ystävien uusi talo ja moikkaamaan kummipoikaa. Mutta ehkä joku toinen viikonloppu sitten.

– Viikonloppuun tulee jopa vähän suorituksen makua. Tuntuu, että jos siihen ei sisälly täysipainoisesti sosiaalista elämää, ulkoilua, rentoutumista ja kaikkea mahdollista, se epäonnistuu.

Ennen lapsia Lauran sunnuntait olivat superlöysiä. Telkkarista tuli loppumaton putki sunnuntaisarjoja. Maattiin äksänä, syötiin pizzaa, katseltiin Frendejä. Nyt sunnuntaissakin on oma aikataulunsa: Eino nukkuu päiväunet, oli arki tai pyhä. Sitten kun lapset on saatu nukkumaan, aivot alkavat kääntyä maanantaiasentoon. Telkkarista ei tule mitään, työasioita hiipii mieleen. Laura ottaa seuraavan päivän vaatteet valmiiksi esille, jotta lähtö viikkoon olisi mahdollisimman helppo.

– Mutta ei sunnuntai ole nykyäänkään sillä lailla ahdistava kuin Morrissey lauloi siinä Everyday is like Sunday -biisissä. Että se olisi kuin unohtunut rantalomakohde, jossa kaikki on hiljaista ja harmaata.

Ehkäpä ei. Morrisseyn kappaleessa toivotaan jo ennen puoltaväliä ydinsotaa ratkaisemaan tilanne. Lauran tilanne ei ole läheskään niin synkeä.

– Ehkä sunnuntai on nykyään enemmän Lasse Mårtensson -tyyppinen. Vai kuka se lauloi, että ’on taaskin sunnuntai, ja haalarit jo nurkkaan jäädä sai, eikä kiire laisinkaan, herätyskellokin on hiljaa vaan’.

Melkein maanantai

Lasse Mårtensson saattoi vielä laulaa sunnuntaista, mutta nykyään se on lauantai, jolloin laiskureita laulattaa.

Sunnuntaina laiskuritkin alkavat jo miettiä tulevaa viikkoa. Ajankäyttöä ja kiirettä tutkiva tutkijatohtori Mikko Jalas kuvaa sunnuntaita orientaatiopäiväksi.

– Kollegani havaitsi joskus, että nettipankkien käytössä on sunnuntai-iltana piikki. Sunnuntai-ilta on sellaista aikaa, jolloin jo hoidetaan asioita; lauantai on nykyään se varsinainen pyhäpäivä.

Jalaksen mielestä suomalaisissa elää silti vahvana ajatus, että sunnuntain pitäisi olla jotenkin erityinen. Vaikka ihmiset kannattavat kauppojen sunnuntaiaukioloa, monen mielestä oikea sunnuntai on silti epäkaupallinen päivä, joka kuuluu omistaa ystäville ja perheelle.

Niinpä niin. Oikeanlainen sunnuntai? Epäkaupallinen shoppailupäivä, puuhakas rentoutumispäivä. Vaikka oikeasti me kaikki tiedämme, milloin maailma on valmis: sitten, kun keksitään sellainen sunnuntai, jonka nurkan takana ei vaani maanantaiaamu.

Merimieheksi opiskellut Nina Saurén, 56, koki itsensä vangiksi, jonka oli vaikea pysytellä hereillä, kun hän työskenteli maissa.

Laivalla työtään tekevä Nina Saurén on elänyt vuosikymmenten ajan elämäänsä aaltojen päällä. Ensimmäisen kerran hän lähti merille jo vuonna 1980.

– Rakastuin 17-vuotiaana yhteen perämieheen ja kävin usein hänen laivassaan sen ollessa Inkoon hiilisatamassa. Sieltä sain kipinän ja heti kun täytin 18 vuotta, lähdin itsekin poikaystävän varoituksista huolimatta. Enkä ole katunut.

Nina opiskeli merimieheksi helsinkiläisessä ammattikoulussa. Opintojensa jälkeen hän työskenteli monessa paikassa: kannella, laivapoikana ja puolimatruusina niin tankkilaivoissa sekä matkustaja-aluksissa.

Hän ehti seilata sillä rupeamalla muutaman vuoden ja sitten oli perheen vuoro. Hän synnytti kolme lasta. Hän jäi maihin pariksikymmeneksi vuodeksi ja oli töissä myös asiakaspalvelutehtävissä.

”Sain kipinän poikaystävältäni ja heti kun täytin 18 vuotta, lähdin merille. Enkä ole katunut.”

– Työskentelin eräässä yrityksessä, joka välitti puhelimitse aikatauluneuvontaa julkisiin kulkuneuvoihin. Työ oli tylsääkin tylsempää, ja minun oli jopa vaikea pysytellä hereillä. Koin sen niin pitkästyttäväksi. Työkaverit ja esimiehet olivat mukavia, mutta itse työ oli kyllä niin pakkopullaa!

– Jotkut asiakkaat olivat törkeitä. Kuulin huoraksi haukkumista ja haistattelua. Enkä ollut ainoa, joka koki työn vastenmieliseksi ja tylsäksi. Eräs mies sanoi tauolla miltei joka päivä yhden ainoan sanan: ”Booooring”.

Nina Saurén on opiskellut muun muassa merimieheksi. Kuva: Kotialbumi
Nina Saurén on opiskellut muun muassa merimieheksi. Kuva: Kotialbumi

 

”Nuoruusvuosilta tuttu vapaudentunne”

Me Naiset kysyi äskettäin suomalaisilta pitkäveteisestä työstä. Jutussamme 11 alansa ammattilaista, muun muassa it-alalta ja kirjastosta, kertovat, miten he selviävät päivästä toiseen tylsässä työssä. Monille palkkakuitti on yksi tärkeimmistä innostajista. Toiset pelkäävät ikärasismia eivätkä halua enää yrittääkään vaihtaa työpaikkaa. Jotkut käyvät töissä ”ihan sama” -asenteella.

Nyt kun joku puhuu tylsästä työstä, Nina ajattelee olevansa onnekas. Hän sai tarpeekseen ja selätti pitkäveteisten töiden jakson. Nyt hän nauttii elämästään täysillä 56-vuotiaana.

– Olin kymmenen vuotta maissa töissä. Koko ajan koin valtavaa turhautumista ja olin kyllästynyt työrytmiin. Tunsin itseni melkeinpä vangiksi työpaikallani. Kun lapset aikuistuivat, lähdin takaisin laivaan ja tunsin nuoruusvuosilta tuttua vapaudentunnetta. Oloni oli erittäin helpottunut.

” Minulla on tavallaan kaksi elämää ja kaksi kotia, enkä ehdi pitkästyä niiden välillä.”

Hän ei voisi enää kuvitellakaan, että palaisi vielä joskus vastaaviin töihin. Mutta turhautuuko hän koskaan laivalla?

– Minulla ei ole koskaan tylsää nykyisessä duunissani risteilijällä, jossa toimin catering-tehtävissä. Vapaa-aikana käyn salilla, ulkoilen, seurustelen muiden kanssa messissä tai katson telkkaria hytissä. Suurin osa vapaa-ajasta menee kyllä nukkuessa.

Työskentely laivalla ei ole Ninan mukaan pelkkää työssä käymistä, vaan kokonainen elämäntapa.

– Eiväthän ne kaikki työtehtävät aina niin inspiroivia ole, mutta kokonaisuus painaa paljon. Olen luonteeltani vähän levoton ja siksi tämä työ sopii minulle, sillä olen viikon töissä ja viikon vapaalla. Minulla on tavallaan kaksi elämää ja kaksi kotia, enkä ehdi pitkästyä niiden välillä. Kaikki eivät sovellu tähän elämään, sillä olemmehan me ihmiset erilaisia.

Kysely

Oletko vaihtanut työpaikkaa sen pitkäveteisyyden vuoksi?

Jaana Kivimäki halvaantui, kun hevoskuljetusauton lastaussilta katkaisi hänen selkärankansa. Ensin Jaana oli katkeroitua, mutta sitten hän päätti selviytyä.

Punaisen omakotitalon oven avaa hymyilevä emäntä. Vaikka kello on vasta yksitoista, Jaana Kivimäki , 44, on ehtinyt jo paljon. Hän on herännyt kuudelta, ruokkinut hevosensa ja ajanut 25 kilometrin päähän ratsastushallille. Kello kahdeksalta hän on aloittanut kolmen vartin treenit valmentajansa kanssa. Tänään kaksikko kävi läpi lähestyvien SM-kisojen ratoja.

Jaana kelaa pyörätuolillaan keittiöön. Henkilökohtaiset avustajat Linda ja Tiia käyvät pöydän ääressä läpi lähiviikkojen aikataulua. Rekkakuskina ja maanviljelijänä työskentelevä kihlattu Teppo tulee tervehtimään.

– Kodissamme on päivisin vilskettä. Ihmisiä tulee ja menee, ovet ovat jatkuvasti auki, Jaana sanoo ja kaataa kahvia Muumi-mukeihin.

Jaana aloitti ratsastamisen kuusivuotiaana, kun hänen isänsä hankki perheeseen ensimmäisen ravihevosen. Jaana kokeili muitakin lajeja, kuten laskettelua, mutta hevosissa oli taikaa, jota ei löytynyt muualta.

– Kun ymmärsin, että pystyn hallitsemaan isoa eläintä ja toimimaan sen kanssa yhteistyössä, en halunnut tehdä muuta, Jaana kertoo.

”Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.”

Parikymppisenä Jaanan elämä rakentui ratsastamisen ympärille. Hän kilpaili kansallisella tasolla este- ja kenttäratsastuksessa sekä aluetasolla kouluratsastuksessa. Lisäksi hän osti ja möi hevosia sekä pyöritti ravintolaa.

– Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.

Sitten hän alkaa kertoa onnettomuudesta, joka muutti hänen elämänsä.

Elämä muuttui sekunneissa

Kun Jaana heräsi syyskuisena sunnuntaiaamuna neljätoista vuotta sitten, hänen olonsa oli kummallinen. Heti silmänsä avattuaan hän ajatteli, että jäisi mieluiten kotiin.

Jaanalla ja hänen silloisella puolisollaan oli ollut kinaa. Lisäksi nuorempi poika toivoi, että äiti ei lähtisi kotoa Valkealasta Haminaan esteratsastuksen aluemestaruuskilpailuihin. Poika pelkäsi, että äidille kävisi jotain.

– Minun oli kuitenkin pakko mennä, koska kisat olivat tärkeät.

Yleensä Jaanan puoliso ajoi, mutta tällä kertaa Jaana lähti yksin. Kyydissä oli viisi hevosta ja neljä tallityttöä.

Hiekkatie kisapaikalle oli kuoppainen ja huonokuntoinen. Kun Jaana pääsi pihaan, hän kysyi järjestyksenvalvojalta, minne parkkeeraa. Valvoja neuvoi ajamaan loivaan, kallioiseen ylämäkeen kisapaikan laitamille.

Kun Jaana oli melkein perillä, autosta kuului pamaus. Jaana veti käsijarrun päälle ja meni katsomaan, mitä tapahtui. Auton perästä vuoti öljyä.

– Mietin, uskallanko avata laskeutumissiltaa nähdäkseni, ovatko hevoset kunnossa.

Kun lastaussilta toimii, se aukeaa hydrauliikan turvin. Jaana ei kuitenkaan tiennyt, että autosta kuulunut pamaus oli rikkonut hydrauliikkaletkun.

Jaana hyppäsi auton takapuskurille ja veti lastaussillan ketjusta. Muutamassa sekunnissa hän ymmärsi, että 500 kiloa painava lastaussilta ei aukeakaan hitaasti, vaan tulee hänen päälleen.

– Ehdin ottaa askeleen ja kääntyä. Sen jälkeen lastaussilta katkaisi selkärankani.

Katkeruudesta valoon

Onnettomuuden jälkeen Jaana asui sairaaloissa ja kuntoutuskeskuksessa lähes vuoden. Ajatukset kiersivät kehää. Jaana oli katkera ja mietti, miksi juuri hänelle kävi näin.

Kuntoutuskeskuksessa Jaana ryhtyi keräämään pilleripurkkiin unilääkkeitä. Kun omahoitaja löysi kätkön muutaman viikon jälkeen, Jaana alkoi tavata psykologia. Hänen kanssaan keskustellessaan Jaana ymmärsi, että ei tahtonut kuolla.

– Kun näin poikani ensimmäisen kerran itsemurha-ajatusteni jälkeen, tajusin myös, että en voisi koskaan aiheuttaa heille niin suurta surua. Päätin selvitä.

Kun Jaana pääsi kotiin, edessä oli vielä muutoksia. Silloinen puoliso ei ymmärtänyt, että Jaana tarvitsi henkilökohtaisen avustajan. Jaana eli täysin miehensä, appivanhempiensa ja äitinsä avun varassa.

Vaikka Jaana ei aluksi päässyt edes vessaan yksin, hän alkoi nähdä tilanteessaan myös valoa. Hän alkoi miettiä, miksi oli aina kiirehtinyt elämänsä läpi.

– Ennen onnettomuuttani en lukenut lapsilleni muutamaan vuoteen edes iltasatua. Olin jatkuvasti stressaantunut ja painoin vain 44 kiloa.

”Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. ”

Jaana ryhtyi kyseenalaistamaan myös liittoaan, jossa oli ollut jo pitkään ongelmia. Tunteina vuorottelivat viha ja rakkaus. Jaana tunsi olevansa kuin teini, joka etsi paikkaansa. Kolme vuotta onnettomuuden jälkeen pari erosi.

– Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. Aloin toden teolla miettiä, mitä haluan ja tarvitsen.

Välit poikiin lähentyivät. Jaana oli pitkään ylihuolehtivainen ja pelkäsi, että pojat joutuisivat esimerkiksi kolariin. Hän ajoi auton käsihallintalaitekortin, jotta saattoi kuljettaa lapsiaan kouluun ja harrastuksiin. Kun Jaana uskalsi lopulta päästää poikansa myös muiden kyytiin, kaikki iloitsivat.

– Olin pitkään varovainen, koska tiesin, että elämä on arvaamatonta ja voi muuttua sekunneissa.

Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.
Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.

Pehmeämpi ratsastaja

Ratsaille Jaana halusi nousta takaisin mahdollisimman pian.

– Koska en käynyt enää töissä, tavoitteet oli asetettava toisaalle. Olen aina tykännyt haastaa itseäni ja näyttää, että pystyn. Olen jääräpää.

Näin Jaana ajatteli ensimmäisen kerran jo silloin, kun hän heräsi kahdentoista tunnin leikkauksen jälkeen Töölön sairaalassa. Kun lääkäri saapui katsomaan potilastaan, hän sanoi, että Jaana ei kävele enää koskaan.

– Itkin hetken ja sitten totesin, että alan treenata paralympialaisiin. Tämä oli selviytymiskeinoni. Minun oli pakko lohduttaa itseäni jotenkin.

Jaanan isoveli totesi myöhemmin, että keneltäkään muulta ei voinut odottaa samanlaista kommenttia. Ensin Jaana alkoi ratsastaa terapiahevosella kuntoutuskeskuksen lähellä olevalla tallilla. Hevonen oli rauhallinen ja leveäselkäinen suomenhevonen, jonka kanssa Jaana opetteli tuntemaan vartalonsa uudestaan.

– Ymmärsin, että hevosen käsittelemiseen riittää joskus kaksi sormea. Onnettomuus teki minusta ratsastajana entistä pehmeämmän.

Kuusi vuotta sitten Jaana kisasi Lontoon paralympialaisissa. Hän sijoittui vapaaohjelmassa seitsemänneksi.

Odotukset Rion paralympialaisista 2016 olivat korkealla, mutta juuri kisojen alla Jaana horjahti uuden hevosensa selästä ja sai välilevynpullistuman. Kisat jäivät väliin, sillä lääkäri kielsi ratsastamisen puoleksi vuodeksi.

Uusi usko rakkauteen

Neljä vuotta sitten Jaana kohtasi Tepon. Vuosi aiemmin hän oli todennut ystävälleen, että nyt riitti. Vaikka Jaanalla oli vuosien varrella mukavia kumppaneita, tärkeimpiä olivat hevoset ja lapset. Hän päätti omistaa kaiken aikansa ratsastamiselle ja äitiydelle.

Kesällä Jaana lähti silloisen avustajansa kanssa Tallinnan-risteilylle. Kun naiset pääsivät takaisin Elimäelle, he päättivät jatkaa hauskanpitoa paikallisessa ravintolassa. Avustaja soitti ystävälleen, joka sanoi liittyvänsä seuraan erään Tepon kanssa.

Kun Jaana näki Tepon, hän ajatteli, että onpa charmikas ja pitkä mies. Illan aikana Jaana ja Teppo juttelivat ammateistaan ja harrastuksistaan. Seuraavana päivänä Teppo tuli käymään. Ja jäi.

– Tämän jälkeen olemme olleet erossa ainoastaan kisa- ja työmatkojen vuoksi. Kihloihin menimme vuoden seurustelun jälkeen, Jaana kertoo.

”Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. ”

Jaana sanoo olevansa Tepolle paljosta kiitollinen. Teppo opetti hänet taas luottamaan ja uskomaan rakkauteen. Pari ei ole kertaakaan riidellyt tai korottanut toisilleen edes ääntään.

– Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. Olen edelleen umpirakastunut, Jaana sanoo.

Sisukkaana syntynyt

Jaana uskoo syntyneensä sisukkaana. Esimerkkiä hän sai myös edesmenneeltä isältään.

– Hän aloitti yrittäjänä nollasta ja vaati meiltä kakaroilta paljon. Ehkä asenteeni on osaltaan kasvatuksen tulosta. Kun jotain sattuu, käyn asian läpi ja siirryn eteenpäin.

Yksi selviytymiskeino on ollut myös avoimuus. Jaana kertoo tarinaansa, koska haluaa auttaa. Viimeksi toissa viikolla hän sai kirjeen parikymppiseltä naiselta, joka oli halvaantunut tiputtuaan hevosen selästä.

Jaana kokee, että onnettomuus teki hänestä huolettomamman. Hän on tosin, ainakin poikiensa mielestä, edelleen ylihuolehtivainen vanhempi, mutta itseensä ja tekemisiinsä hän suhtautuu rennosti.

Muutama vuosi sitten Jaana esimerkiksi selvitti, missä voisi hypätä benji-hypyn. Lääkäri kuitenkin kielsi aikeet. Eräänä kesänä Jaana päätti puolestaan kelata pyörätuolillaan 380 kilometrin matkan Tuurin kyläkauppaan. Näin hän myös teki.

– Olen käynyt rajalla, joten otan jokaisen päivän kuin se olisi viimeiseni. Haluan toteuttaa haaveitani ja olla ratsastamisessa maailman paras.

Puoli vuotta sitten Olga ja Tuukka Temonen ottivat Jaanaan yhteyttä ja kertoivat, että olisivat kiinnostuneita tekemään Jaanasta fiktiivisen elokuvan. Muutaman kuukauden ehdotusta pohdittuaan Jaana vastasi kyllä.

– Ensireaktioni oli, että minusta, miksi? Halusin miettiä, jaanko tarinaani. Olin otettu ja ihmeissäni.

Kuvaukset alkavat ensi kesänä. Elokuvateattereissa lopputulos nähdään syksyllä 2020.

Arvot uusiksi

Ennen onnettomuuttaan Jaana koki, että tärkeintä elämässä olivat bisnes ja raha. Hevosten hoitaminen tapahtui liukuhihnalta ja oli rutiinia. Nyt tilanne on toinen.

– Kun kelaan aamuisin tallille, olen onnellinen ja läsnä. Se tekee kiitolliseksi.

Poikien ollessa teini-ikäisiä Jaana pelkäsi, mitä lapset ajattelevat vammautuneesta äidistään. Huoli oli turha: pojat olivat ylpeitä. Nuorempana he kertoivat usein kavereilleen, että äiti pystyy mihin vain.

Ja hevosista Jaana on saanut aina voimaa.

– Ne ovat ihania ja voimakkaita lohduttajia. Kuin perheenjäseniä. Ihan hyvin tässä lopulta kävi.

  • 44-vuotias kilparatsastaja.
  • Asuu Ratulan kylässä Elimäellä.
  • Perhe avopuoliso Teppo ja kaksi täysi-ikäistä poikaa edellisestä liitosta. Talouteen kuuluu myös kolme kissaa ja kaksi hevosta.