Parizadin 10-vuotias poika auttaa, jos äiti ei ymmärrä kaikkea. ”Hän on fiksu poika”, Parizad sanoo.
Parizadin 10-vuotias poika auttaa, jos äiti ei ymmärrä kaikkea. ”Hän on fiksu poika”, Parizad sanoo.

Kun Parizad tuli Suomeen, hän oli lukutaidoton. Dejanalla oli korkeakoulututkinto, mutta siitäkään ei ollut apua. Työnsaanti ei ole nykyään helppoa, mutta maahanmuuttajanaisille se on erityisen vaikeaa.

Sinä talvena satoi paljon lunta. Itähelsinkiläisen kerrostalokodin postiluukusta tipahteli kirjeitä, ja Iranista Suomeen muuttanut Parizad Alipouraghdam, 46, tunsi olonsa avuttomaksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä niissä luki.

Syy ei ollut vain vieras kieli vaan se, ettei Parizad osannut lukea tai kirjoittaa, ei suomea eikä äidinkieltään kurmancia. Mies oli hoitanut aiemmin kaikki perheen paperiasiat, mutta nyt Parizad oli jäänyt leskeksi. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin soittaa naapurin ovikelloa.

– Menin kysymään häneltä, mikä tämä paperi on. Oli vaikeaa, kun en ymmärtänyt, Parizad kertoo.

Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, olohuoneen sohvapöydälle on katettu iranilaista teetä ja vaaleanpunaisia lokum-makeisia. Talvi-illan pimeys on juuri laskeutunut, ja televisiossa pyörivät viittomakieliset uutiset. Parizad istuu sohvalla ja kirjoittaa puhelimensa Google-hakuun ”Maku”. Sen niminen on hänen kotikaupunkinsa Iranin maaseudulla.

– Ensimmäisellä kerralla tuli vain suomalaisia ruokia, Parizad naurahtaa.

Hän kasvoi Iranin maaseudulla suurperheessä, jossa isällä oli kaksi vaimoa ja Parizadilla 12 sisarusta. Lapsuutensa hän auttoi äitiä ruuanlaitossa ja ompelemisessa. Hänellä ei ollut mahdollisuutta käydä koulua.

Viime vuosina on tapahtunut paljon: Parizad osaa nyt tehdä Google-haun, puhua, kirjoittaa ja lukea suomea. Miehen kuoltua oli pakko opetella pärjäämään.

Vaikka Parizad on ollut sinnikäs, hän ei ole löytänyt Suomesta pysyvää työpaikkaa. Suurin ongelma on ollut kieli, jonka oppiminen on lukutaitoisellekin vaikeaa.

Parizadin tarina on tavallinen. Maahanmuuttajataustaisten naisten on yli kolme kertaa vaikeampi työllistyä kuin miesten tai muiden suomalaisten. Syitä on monia: kielitaidon ja verkostojen puute, varhainen perheellistyminen, muualla suoritettu tutkinto, kouluttamattomuus, joskus työnantajien ennakkoluulot.

Kielitaidon puutteeseen on helppo vedota silloinkin, kun työssä ei edes vaadita täydellistä suomen taitoa.

– Suomalaiset ovat aika herkkiä kuulemaan, ettei joku puhu aivan suomalaisittain. Käytännössäkin se on ongelma, jos ei osaa lukea vaikka turvallisuusohjeita, sanoo suomen kielen opettaja Marjatta Vasara.

Hän opettaa suomea maahanmuuttajanaisten kotoutumista tukevassa Monika-Naisten liitossa. Jokaisessa ryhmässä on aina myös muutama lukutaidoton.

– Usein lukutaidottomuus on vaikea asia, eikä ihminen sano sitä suoraan. On ymmällään olevan tuntuinen ja katselee muilta mallia. Kun ei ole suomen taitoa eikä lukutaitoa, menee kaksinkertaisen muurin taakse.

”Suomalaiset ovat aika herkkiä kuulemaan, ettei joku puhu aivan suomalaisittain.”

Tuntemattomat kirjaimet

Parizad tuli Suomeen 11 vuotta sitten tänne jo aiemmin pakolaisena muuttaneen miehensä perässä. Ensimmäiset kuukaudet olivat vaikeita: Mies teki pitkiä työpäiviä R-kioskilla, Parizad odotti kotona. Päivät tuntuivat loputtomilta ja yksinäisiltä. Parizad ei uskaltanut lähteä mihinkään yksin.

– Vain istuin, nukuin ja itkin. En osannut mennä edes kauppaan. Ei ollut ketään. Laskin vain, mitä kello on ja milloin mies tulee kotiin.

Kun äiti soitti Iranista, Parizad itki puhelimeen. Tämä on sinun elämäsi, äiti sanoi. Odota, niin totut.



Iranista Parizad kaipaa perhettä ja valoa.
 

Aluksi työnhaku ei ollut ajankohtaista. Parizad opiskeli suomea ja hoiti perheeseen syntynyttä poikaa kotona. Luku- ja kielitaidon puute näkyi kuitenkin kaikessa. Uutiset, kadunnimet, aikataulut, hintalaput ja kotiin tulevat laskut tuntuivat kaikki vierailta. Ruokakaupassa Parizad maksoi viisi euroa appelsiineista, koska oli painanut väärää punnituskoodia.

Suomalaisilla oli hassuja tapoja, kuten kättely, ja kaikesta piti tehdä jokin paperi. Parizad sai tulkkausapua asioiden hoidossa, mutta turhautui, kun tunsi, ettei toista kurdin murretta puhunut tulkki kääntänyt hänen sanomaansa täysin oikein.

– Joskus olin vihainen. Miksei hän kerro asiaa juuri niin kuin minä sanon?

Mies osasi suomea ja hoiti esimerkiksi kotiin tulevat laskut. Kaikelta putosi kuitenkin pohja, kun mies kuoli vuonna 2010. Ei ollut ketään, joka olisi auttanut. Kotona olo tuntui entistä yksinäisemmältä.

– Jouduin aloittamaan nollasta. Elämä oli vaikeaa.

Parizad ei silti koskaan harkinnut palaamista takaisin kotimaahansa.

– Minun täytyy olla pojalleni äiti ja isä. En halua viedä häntä pois Suomesta.

Parizad osaa nyt paitsi suomen kieltä myös maksaa itse vuokransa ja laskunsa pankissa. Poika on 10-vuotias ja auttaa, minkä voi.

Iranista Parizad ikävöi perhettä, sukua ja naapureita. Yhteisiä ruokailuhetkiä lattialla. Valoa. Talvisin tuntuu, että silmät väsyvät Suomen pimeydessä. Naapurit eivät tervehdi, ja ystäviä on vaikea saada.

– Suomessa kaikilla on oma elämänsä. He käyvät töissä ja harrastavat. Täällä ei saa helposti kavereita.

10 vuotta kotona

Parizad sai ensimmäisen työkokeilupaikkansa kysymällä sitä itse leikkipuistosta vuonna 2011.

– Olen sellainen, että yritän itse. En odota, että TE-toimisto hoitaa. Haluan olla vahva ja pärjätä.

Työkokeilu antaa pitkään työttömänä olleelle työkokemusta ja itsevarmuutta, mutta rikastumaan sillä ei pääse. Sopimus tehdään TE-toimiston kanssa, ja palkkaa saa yhdeksän euroa päivässä. Vaikka työkokeilu on työnantajille maksuton, kaikki maahanmuuttajat eivät pääse edes sellaiseen. Siivoojankaan työtä ei saa ilman koulutusta tai kokemusta.

Parizadista on tärkeintä, että päivisin on jotakin fiksua tekemistä.

– Niillä maahanmuuttajilla, jotka menevät heti kouluun, elämä on tosi hyvin. Mutta jos on kaksi kolme vuotta tekemättä mitään, tulee laiskaksi. Katsoo telkkaria, tietokonetta, menee baariin. Kotimaassa kaikki saattavat olla töissä, lapsetkin. Ei ole hyvä asia, jos ei ole järkevää tekemistä.

Suomenopettaja Marjatta Vasara tapaa työssään jonkin verran naisia, jotka ovat olleet kymmenenkin vuotta lasten kanssa kotona. Lapset sopeutuvat, oppivat kielen ja saavat kavereita, mutta äiti jää helposti yksin.

– On naisia, joilla ei ole minkäänlaisia yhteyksiä suomalaisiin, ei kielitaitoa, ammattikoulutusta, ei mitään pohjaa. Kun lapset ovat kasvaneet, halutaan töihin ja oma elämä. Se on vaikeaa, kun melkein miinustasolta lähdetään.

”Lapset sopeutuvat, oppivat kielen ja saavat kavereita, mutta äiti jää helposti yksin.”

Parizad käy nyt ammatilliseen peruskoulutukseen valmistavaa Valma-koulutusta. Tulevaisuudessa hän haluaisi tehdä töitä lasten kanssa, esimerkiksi päiväkodissa.

– Toivoisin, että minulla olisi hyvä elämä ja pysyisin terveenä. Unelmani oli saada poika ja nyt toivon, että hän menee yliopistoon ja pysyy terveenä.

Lottovoitto vai lottoamista?

Lokakuussa 2016 Suomen työttömyysaste oli 8,1 prosenttia. Työnsaanti ei siis ole helppoa, vaikka olisi korkeakoulututkinto, kielitaitoa ja kokemusta. Sen tietää myös Dejana Kostic Mertanen, 39, joka muutti Suomeen viisi vuotta sitten Serbiasta.

Aluksi elämä tuntui helpolta ja fiilis oli korkealla. Dejana ja hänen suomalainen miehensä olivat asettuneet kahden maan välillä ravaamisen jälkeen Suomeen. Dejana opiskeli kieltä ja vietti päivät vastasyntyneen lapsensa kanssa.

– Tuoreena äitinä oli tosi kiva olla täällä. Suomen hyvinvointijärjestelmä ja sosiaali- ja terveydenhuolto toimivat, Dejana kertoo.

Suomalaisiin tutustuminen oli kuitenkin vaikeaa.

– Jos aloin puhua muille äideille leikkipuistossa, sain vastauksen mutta en mitään muuta. Se ei mennyt eteenpäin. Aloin stressaantua.

 


Dejana haluaa rakentaa uransa uudestaan, vaikka välillä työnhaku onkin turhauttanut. ”Alusta aloittaminen on ihan ok, mutta miksi sen pitää kestää vuosia?”

 

Kun lapsi meni päiväkotiin, Dejana alkoi etsiä töitä. Hänellä oli valtio-opin yliopistotutkinto Serbiasta, ja sen jälkeen hän oli työskennellyt johdon assistenttina kasvavassa IT-firmassa.

– Ajattelin, että Helsinki on kansainvälinen kaupunki, minulla on yliopistotutkinto, hyvää kokemusta kotimaastani ja olen opiskellut vähän suomen kieltä. Ei se voi olla niin vaikeaa. Mutta kun vuosi oli kulunut, mitään ei ollut tapahtunut. En ollut ollenkaan tajunnut, että se olisi niin vaikeaa.

Dejana lähetti lisää hakemuksia, mutta yhtään työhaastattelukutsua ei tullut. Koko homma tuntui lottoamiselta. Koska Dejana oli tullut maahan aikuisena, hänellä ei ollut koulusta tai työpaikalta hankittuja verkostoja.

– Olin huolissani ja stressaantunut. Mietin, kuinka selittäisin tyttärelleni, miksei äidillä ole töitä tai miksi äidin koulutus ja kielitaito eivät riitä. Kuinka hän tulisi näkemään minut, kun hänen oma yhteiskuntansa ei arvosta minua?

Uusi alku

TE-toimistossa Dejanalle ehdotettiin alan vaihtoa, esimerkiksi sairaanhoitajan tai lähihoitajan koulutusta. Se on tavallista: moni maahanmuuttajanainen haluaa töihin hoiva-alalle, esimerkiksi päiväkotiin tai koulunkäyntiavustajaksi, mutta hoitotyöhön myös ohjataan, vaikka koulutus olisi ihan muulta alalta.

– Vaikka olisi hyvä koulutodistus, ei ehdoteta, että hae lääkäriksi, vaan sanotaan, että hae lähihoitajaksi, Marjatta Vasara sanoo.

Dejanasta ehdotus tuntui oudolta, eikä hän kokenut hoitotyötä omaksi jutukseen.

– En ollut loukkaantunut, mutta surullinen ja peloissani, että mikään, mitä olen tehnyt, ei kannata enää. Ei jokainen maahanmuuttajanainen voi olla sairaanhoitaja.

”Ei jokainen maahanmuuttajanainen voi olla sairaanhoitaja.”

Dejana jatkoi yrittämistä ja sai lopulta työkokeilupaikan Monika-Naisten työllistämisprojektista. Se oli niin suuri helpotus, että hän alkoi itkeä.

– Olin hakenut niin kauan, eikä mitään ollut tapahtunut, mutta yhtäkkiä joku näki minut. Tuli sellainen fiilis, että minua arvostetaan ja kunnioitetaan. Sain rohkeutta ja itsevarmuutta mennä eteenpäin.

Työkokeilussa Dejana oppi paljon suomalaisesta työkulttuurista, loi verkostoja ja sai rohkeutta puhua suomea. Seuraava työkokeilupaikka oli oikeusministeriön etnisten suhteiden neuvottelukunnassa. Nyt hän odottaa tietoa sopimuksen jatkamisesta.

Dejana ei osaa sanoa, miksi työnsaanti takkusi. Kukaan ei koskaan kertonut, oliko syy kielitaito, muualla suoritettu tutkinto, vierasperäinen nimi tai vain se, että työnsaanti on tällä hetkellä vaikeaa kenelle tahansa.

– Varmasti on myös ennakkoluuloja ja pelkoja. Ihmisluonne ajattelee, että tuntematon on aina itseä vastaan. Ymmärrän sen. Mutta jos haluamme jotain muuta, pitää olla rohkea. Maahanmuuttajat voivat tuoda uusia näkökulmia vanhoihin ongelmiin.

Monen korkeasti koulutetun maahanmuuttajan motivaatio on korkealla: heillä on suuret toiveet työllistymisestä, ja he myös vaativat itseltään paljon. Välillä Dejanakin vertasi itseään Serbiassa asuviin ystäviinsä, jotka työskentelivät jo johtoasemissa.

– Olin ollut itsenäinen nainen, jolla on työ, mutta yhtäkkiä olin riippuvainen muista. Se on huonoksi mielenterveydelle.

Hän toivoo, että työnantajat palkkaisivat rohkeammin maahanmuuttajia.

– Haluan rakentaa uudestaan urani, vaikka se on aikuisena vaikeaa. Aloitan nyt alusta vain siksi, että muutin.

Siivoojia ja kotiapulaisia

  • Vuonna 2014 alle viisi vuotta Suomessa asuneiden maahanmuuttajanaisten työllisyysaste oli 40 prosenttia, yli 10 vuotta asuneilla 67 prosenttia. Vaikein tilanne on pakolaisina maahan tulleilla.
  • Työnsaantia vaikeuttavat esimerkiksi puutteellinen kielitaito, varhainen perheellistyminen, ulkomailla suoritettu tutkinto tai kouluttamattomuus.
  • Ulkomaalaistaustaiset työskentelevät pääosin samoilla aloilla kuin suomalaistaustaiset, mutta enemmän palvelu- ja myyntityössä ja vähemmän asiantuntijatyössä. Vuonna 2014 ulkomaalaistaustaisia työntekijöitä oli suhteellisesti eniten siivoojina ja kotiapulaisina.
  • Heidän työsuhteensa on useammin määrä- tai osa-aikainen kuin suomalaistaustaisilla palkansaajilla, ja moni on töissä iltaisin ja viikonloppuisin.
  • Tukea maahanmuuttajanaisten työnhakuun tarjoaa muun muassa Monika-Naisten ja TE-toimiston työllistämisprojekti Osaavat naiset.
Näyttelijä Ulla Virtanen seisoo perässäsi jonossa. Kuva: Juha Salminen

Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Jonotin lentokentällä rahanvaihtoon. Käytössä oli kaksi kassaa ja keskellä yksi jono. Lähellä rahanvaihtopistettä seisoskeli kolme tyyppiä juttelemassa. Jono eteni hyvää vauhtia, ja pian olin jo ensimmäinen jonossa.

Kun toinen kassoista vapautui, porukasta yksi huudahti vaihtavansa rahaa ja spurttasi nopeasti ohitseni kassalle. Suuni loksahti auki. Hän oli ihan selvästi nähnyt jonon.

Tällaisiin asioihin on puututtava heti ennen kuin tilanne menee ohi. Ei kannata lentää Teneriffalle porukan perässä vain kertoakseen siellä, että hei olit sikamainen nilkki! Keräsinkin itseni ja sanoin: ”Etuilitpa ikävästi.” Ohittaja tuhahti jotain vahingosta ja jatkoi asioimistaan. Sanattomana törkeydestä loin tyyppiin inhoavia katseita ja murehdin loppupäivän ihmiskunnan tilaa.

Ihmiskunnan tuhoon on monia syitä, yksi niistä on ohittaminen, tuo itsekkyyden sivuhaara. Ohittaja kuuluu ihmistyyppiin, joka on mielestään tärkeämpi kuin muut ja myös osoittaa sen.

”Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.”

Saattaahan joku ohittaa vahingossakin. Itsekin olen joskus etuillut, koska olenhan ajatuksissakulkija, joka kävelee päin tolppia. Mutta en tee sitä tahallani. Vahinko-ohittaja lehahtaa punaiseksi ja pyytelee anteeksi. Ohituspahis ei. Hän saattaa ohittaessaan jopa katsoa silmiin. Mistä nämä tyypit tulevat ja ennen kaikkea, miten he kehtaavat?

Luulen, että taipumus kehittyy jo lapsuudessa. Olin muinoin laivan leikkihuoneessa töissä. Tein kasvomaalauksia, ja lapset jonottivat kiltisti vuoroaan. Yhtäkkiä paikalle tuli äiti, joka laittoi taaperon eteeni istumaan: ”Hän ottaa perhosen”. Ohjasin äitiä jonon hännille, jolloin tämä ärähti: ”Hän on niin pieni, että hänen ei todellakaan kuulu jonottaa!”

Joku sanoisi, että kyse on omansa suojelemisesta, leijonaäidin vaistosta. Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.

Tämä selittää myös ison osan maapallomme ongelmista. Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon. Jos ihminen pistää itsensä toisen edelle niin, että on valmis aiheuttamaan toiselle mielipahaa ja rikkoo samalla yleisiä käytössääntöjä, on sympatian kyky pieni. Toisella ei ole väliä.

Tämä johtaa helposti isompiin ongelmiin. Amerikassa republikaanit eivät halua satsata yleiseen terveydenhuoltoon, koska ”minä ensin, minun rahat”. Miksi minun pitäisi vastata toisten ongelmista? Miksi minun pitäisi välittää siitä, että tuo toinen oli ennen minua jonossa? Minulla on nyt kiire.

Tie parempaan maailmaan vie pienten asioiden kautta. Älä ole itsekäs, älä ohita.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Hurja

Jonossa etuilijat tuhoavat ihmiskunnan

Hienoa, että valvoit järjestystä: en asu Suomessa ja matkustan työni vuoksi paljon. Jonottaminen toimii erinomaisesti Briteissä ja USA:ssa: Suomessa hotellien virkailijat eivät välitä ollenkaan vaikka varmasti ovat tietoisia ‘ohikkaista’ esim hotelliin saavuttaessa tai lähtiessä. Pidän puoleni ja henkilökunta ei mielestäni suhtaudu asiaan asiallisesti- valitettavasti Scandinavit ovat huonoimpia kiire tilanteissa esim: lentokoneissa ottamaan huomioon kanssa ihmiset:
Lue kommentti

Maria Veitolaa on aina ärsyttänyt naiseuden vaatimus.

Toimittaja Maria Veitola, 44, kertoo uusimmassa Me Naiset -lehdessä työpaikalla kokemastaan seksuaalisesta ahdistelusta. Hän puhuu haastattelussa myös siitä, että naisen vartalossa eläminen ei ole ollut aina helppoa.

Teininä Maria pukeutui hippimekkoihin ja kaapuihin, parikymppisenä hän alkoi käyttää suuria huppareita ja jättimäisiä hiphop-farkkuja, jotka peittivät kehittyvän vartalon muodot.

”Minua on aina ärsyttänyt naisellisuuden vaatimus.”

– Sain olla rauhassa ainakin kopeloinnilta. Minua on aina ärsyttänyt naisellisuuden vaatimus. Ikään kuin olisin olemassa muiden katseita ja toiveita varten, hän kertoo ja painottaa, että on monia eri tapoja olla nainen.

Maria kertoo ajatelleensa, että jos hän ei pukeudu naisellisesti, hän ei ainakaan ole se, joka saa työpaikan seksikkyyden takia, vaan ainoastaan ammatillisten kykyjensä ansiosta. Osaa miehistä Marian olemus ärsytti ja kummastutti niin paljon, että tv-töissä häneltä saatettiin tivata, miksi hän pukeutuu niin rumasti.

– Eikä kukaan voi arvata, miten paljon raivoa miehissä on herättänyt lyhyt tukkani, Maria kertoo.

Milloin Maria on työelämässä kohdannut räikeintä sukupuolista syrjintää? Miksi johtajina on edelleen vähemmän naisia kuin miehiä? Miksi Maria on sosiaalisessa mediassa niin avoin? Miten hän huolehtii itsestään? Lue lisää Me Naisten numerosta 47/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.