Kymmenen herraa pukeutui pinkkiin ja sukelsi rintasyövän vastaiseen taisteluun.

Konduktööri, poliisi, kuvataiteilija, näyttelijä, diplomi-insinööri... Rivi vaaleanpunaisiin kokovartalouimapukuihin sonnustautuneita miehiä liikehtii levottomasti ja kuikuilee Helsingin Yrjönkadun uimahallin ikivanhan parven yli. Alhaalla odottaa turkoosina väikkyvä uima-allas ja sen ympärillä jännittynyt yleisö.

Miehet eivät ole kertoneet edes vaimoilleen, mitä ovat puuhailleet viimeiset kaksi viikkoa. Osa heistä on jopa kuivaharjoitellut salaa autotallissa. Aivan kohta he sukeltavat veteen ja yllättävät perheensä ja ystävänsä perinpohjaisesti.

Nämä kymmenen pinkkiä herraa ovat miehiä, joiden vaimoilla, äideillä tai ystävillä on rintasyöpä. Kun Suomen Syöpäsäätiö haastoi miehet taitouintitempaukseen, heidän ei tarvinnut kauan miettiä. Mitä tahansa naisten vuoksi! 

Taitouintiporukka Kellujat haluaa muistuttaa ihmisiä siitä, kuinka yleinen sairaus rintasyöpä on. Siksi pelkästään paikalla olevan yleisön huomio ei riitä heille. Miesten tempauksesta kuvattu dokumentti saa ensi-iltansa televisiossa lokakuussa.

–?Tätä vuotta ei muisteta ilmaveivistä vaan Kellujista! miehet hehkuttavat.

Palataan kesäkuun alkuun. Kymmenen juuri toisensa tavannutta miestä tuijottaa epäuskoisena Yrjönkadun uima-altaaseen, jossa taitouinnin maajoukkuenaiset sätkivät cancan-potkuja pää alaspäin.

– Tuon on pakko olla helpompaa kuin miltä se näyttää, Tommi Knaapila, 42, puuskahtaa. Rikosylikonstaapelin hymy on ehtinyt cancanin aikana hyytyä.

Jotakin juuri nähdyn kaltaista miehet alkavat kuitenkin harjoitella. Haaste on melkoinen, sillä Kellujilla on vain viisi treenikertaa. Vertailun vuoksi: taitouinnin maajoukkue hioo ohjelmaansa vähintään puoli vuotta. 

– Nyt me miehet pääsemme ihan tosissaan hommiin, Pasi Koota, 40, sanoo. Metson talousjohtajaa on vähän harmittanut, että rintasyöpäkampanjat ovat olleet lähinnä naisten heiniä.

– Kannan rinnassani Roosa nauha -pinssiä ja olen käynyt Dubaissa saakka Roosa nauha -tapahtumissa, mutta tämä on paljon henkilökohtaisempi teko, Pasi miettii.

Pasin äiti kuoli rintasyöpään parikymmentä vuotta sitten. Silloin uusia rintasyöpiä löytyi alle kolmeltatuhannelta naiselta vuosittain. Toissa vuonna sairastuneita oli lähes 4 500. Joka kymmenes suomalaisnainen sairastuu rintasyöpään jossain vaiheessa elämäänsä. Samalla sairaus koskettaa yhä useampia aviomiehiä, ystäviä, isiä ja poikia.

Kuvataiteilija Vincent Bakkum, 40, on jäänyt maajoukkuenaisten esityksen jälkeen seisoskelemaan altaan reunalle. Hänellä on kaksi ystävää, jotka ovat sairastuneet rintasyöpään. 

– Kun Suomessa asuva ystäväni sai diagnoosin, ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä hoidetaan. Olin varma, että hän selviäisi.

Onneksi kasvain oli pieni eikä ehtinyt levitä pidemmälle. Vincentin suhtautuminen sairauteen ehti kuitenkin muuttua.

– Olen usein keskittynyt vain omiin projekteihini, mutta nyt näen ympärilleni paremmin: kuka tahansa ohikulkija saattaa olla menossa lääkäriin tai tulossa hoidoista.

Maajoukkuettakin valmentava Iris Lucenius hoputtaa miehiä treeneihin. 

– Tässä tulee kiire, hän toteaa puolittain itselleen ja johdattaa miehet yläkerran tanssisaliin.

Uikkareiden sijaan miehet vetävät jalkaansa verkkarit, sillä esitys kuivaharjoitellaan ensin. Musiikki kumisee viidakkorytmejä, kun raavaat miehet ojentelevat nilkkojaan. Ympyrässä uintia simuloidaan kävellen. Vasen käsi vispaa vauhtia, oikea kauhoo eteenpäin. Koreografian huipuksi miehet muodostavat Roosa nauha -kuvion, rintasyöpäkampanjoiden tutun symbolin.

Kuivaharjoituksen jälkeen miehet viskaavat verkkarit nurkkaan ja vaihtavat kilvan simmareihin. Molskis! Määrä­tietoinen katse silmissään he sukeltavat altaaseen testaamaan opittua.

Suomi kylpee vuosikymmenten ennätyshelteissä, mutta sisällä uimahallissa lämpöaallosta kielivät vain miesten rusketusrajat. Yrjönkadun uimahalli on suljettu kesäksi, ja miesten harjoittelu on pysynyt salassa, vaikka kolme heistä livahtaa treeneihin Kouvolasta, Raumalta ja Porista asti.

– Tänne päin! huutaa ensimmäinen altaaseen ehtinyt muille ja pärskii vettä suustaan.

Kymmenen miestä ui ympyrää, joka tahtoo muuttua muodottomaksi. Tuttu viidakkomusiikki pauhaa taustalla. Tänään ohjelmassa on päästy jo vähän eteenpäin. Osteriliikkeessä kellujat  napauttavat sormensa varpaisiin, taipuvat kaksinkerroin ja vajoavat veteen. Vatsalihakset huutavat hoosiannaa.

Pientä pintaremonttia -ohjelmasta tuttu näyttelijä-juontaja Aleksi Sariola, 31, nousee huilaamaan altaan reunalle. Edellisissä treeneissä meinasi tulla paniikki. Tanssijanakin tunnettu Aleksi suuttui, kun liikkeet eivät sujuneet vedessä. Esimerkiksi tynnyriliike on helppo lattialla: sen kun pyörii istualtaan ympäri. Vedessä tynnyrin pyörittäminen meni rävellykseksi.

–?Sitten tuli sisuuntuminen, että tämähän vielä onnistuu, Aleksi sanoo.

Opiskelija Altti Rautalahden, 24, sisua on koeteltu sivustakatsojana monta kertaa. Äidin syöpä on uusiutunut neljä tai viisi kertaa, Altti ei ole ihan varma. Syöpä ei ole niitä asioita, joista pidetään kirjaa.

– En ymmärrä sitä, että samaa ihmistä kiusataan kerrasta toiseen. Muistan, kun tulin lapsena partioleiriltä, ja isä ja äiti kertoivat syövästä. He sanoivat, että äiti paranee, mutta nuorta poikaa se pelotti.

Tommi Knaapila on tyytyväinen päästessään tekemään jotakin konkreettista rintasyöpäpotilaiden puolesta.

– Ystävältäni on poistettu toinen rinta. En edes osaa kuvitella, miltä se tuntuu. Mulla on välillä avuton olo sairauden kanssa. 

Pasi Koota tietää tunteen.

– Sitä saattoi vain katsoa vierestä ja yrittää tukea äitiä.

Pasin äidin sairastuessa 80-luvulla syöpä pidettiin salassa ja siitä puhuttiin vain sairaalassa tai kotona. Edes perheen läheiset eivät tienneet asiasta ennen kuin äiti kuoli.

– Nykyään ihmiset kertovat rohkeammin sairastumisestaan, Pasi kiittelee.

Vincent toivoo, etteivät terveetkään kaihtaisi aihetta.

– Ihmiset välttelevät syövästä puhumista. Itse puhun sairastuneiden ystävieni kanssa kaikesta. Aina juttujen ei tarvitse olla vakavia. Kun ystäväni joutui turvautumaan peruukkiin, ostin 

itsellenikin peruukin ja menin tapaamaan häntä se päässä. Hän nauroi vedet silmissä, Vincent kertoo.

Naurua riittää myös Yrjönkadun uima-altaassa. Päivän treeneissä Iris päättää, että esityksen huipentavaa Roosa nauha -kuviokelluntaa on helpotettava. Kanssakellujia ei enää yritetäkään pitää nilkoista kiinni, koska se on miehille liian vaikeaa. Konduktööri Jukka Kuosa, 34, kiteyttää tunnelman päivän harjoitusten päätteeksi:

- Meitä on aika monta vasenta jalkaa tuossa karjalaumassa. Mutta hauskaa on!

Hämmennys, into ja pelonsekaiset hymyt lentelevät suihkuhuoneessa. Kellujat ovat koossa neljättä kertaa, ja hallille on ilmestynyt suuri pahvilaatikko. 

Lootassa on jokaiselle miehelle uima-asu, sellainen, joita näkee 1920-luvun valokuvissa. Väri vain on vaaleanpunainen.

Yksi pukee uikkarin vahingossa väärin päin päälle, toisella menee kaksi jalkaa samaan lahkeeseen. Kolmannen ponnari pilkistää jo pinkin uimalakin alta. Miehet vilkuilevat epäuskoisina toisiaan. Kymmenen miestä pinkeissä! 

Parin päivän päästä pitäisi esiintyä sukulaisille ja ystäville. On viimeiset hetket vetää esitys kokonaan läpi.

Kellujat kävelevät laitoja pitkin aloitusasemiin altaan molemmin puolin. Vedenpinta on rikkumaton, miehet eivät sano sanaakaan. Sitten ilmoille tärähtävät viidakkorumpujen iskut.

Tuntuu kuin kaikki uimahallin ilma olisi varastoitunut miesten keuhkoihin, kun he aloittavat. He muuntuvat ostereiksi, tynnyriliike pyörii hienosti. 

Lopulta miehet kelluvat hetken Roosa nauha -kuviossa.

– Äsken meni hyvin. Varmistetaan, ettei se ollut sattumaa. Mennään homma uudestaan läpi, Iris sanoo.

Niin tapahtuu, mutta nyt koreografia ontuu hieman.

– Meillä on hienot liikkeet, mutta me ei ehditä tehdä niitä, Tommi puuskahtaa.

Hankaluuksia aiheuttavat myös puvut, jotka uhkaavat valahtaa vedessä päältä. Niitä on pienennettävä puoleen.

Miehet nousevat altaasta, ja matkalla saunaan vilahtaa monta tatuointia. Altilla on ruusu käsivarressa, Juhana Jasmavaaralla, 35, latinankielinen lausahdus Tempus fugit – aika lentää. Molemmat on omistettu syöpään sairastuneelle äidille.

Uima-altaan ympärillä kuhisee. Parvella miehet oikovat toistensa uikkareiden olkaimia. Vincent yrittää antaa viime hetken ohjeita joukkuekavereilleen mutta sekoaa sanoissaan ja vaikenee puremaan peukalonkynttä. 

– Pahin, mitä tässä voi käydä, on onnistuminen, Jukka heittää.

– Pahin, mitä tässä voi käydä, on encore, Juhana panee paremmaksi.

Iriksen mielestä pahin mitä voi käydä on, että joku hukkuu, ja se on hyvin epätodennäköistä.

H-hetken koittaessa Anu Kytölä Suomen Syöpäsäätiöstä toivottaa tulijat tervetulleiksi. Videokamera zoomaa altaaseen. Katsomossa istuu Vincentin syöpään sairastunut ystävä, Pasin vaimo ja lapset, Juhanan tuore tyttöystävä ja kymmeniä muita.

Musiikki jyrähtää käyntiin. Rytmi sinkoilee hallin kaakeleista. Kellujat seisovat altaan molemmin puolin pinkeissä uima-asuissaan. Yleisöstä kuuluu naurun tyrskähtelyä, mutta esiintyjillä ilmekään ei värähdä.

Miehet hyppäävät pareittain pää edellä altaaseen. Pian he pulpahtavat pintaan muodostaen täydellisen ympyrän. Kellujat muuntautuvat eteenpäin uivaksi auraksi ja sukeltavat sitten kohti pohjaa kuin delfiinit. Pohjasta ponnistaen he nousevat pinnalle, ja tynnyrit pyörivät. Osterit napsahtelevat kiinni rytmissä: ta-ta-tam, ta-ta-tam, naps, naps, naps. Ja huipennukseksi: Roosa nauha -kuvio.

Kaikki menee nappiin. Pinkit uimapuvutkin pysyivät päällä.

Musiikki vaihtuu yleisön vihellyksiin ja aplodeihin. Miehet irtautuvat loppukuviosta ja vilkuttavat yleisölle.

Altaasta noustuaan Jukka jää pomppimaan hetkeksi yhdellä jalalla.

– Mulla on ollut vettä korvassa ekoista treeneistä saakka.

Tommista tuntuu haikealta. Hän haluaisi jonkin uuden projektin saman tiimin kanssa.

– Tänään olisi taitouinnin SM-kisat, Iris heittää miehille.

Altti tunnustaa, että projektin mukana tuleva julkisuus mietitytti. Nyt hän on kuitenkin iloinen, että sai olla mukana.

– Tämä on äidille omistettu juttu.

Äiti ei nyt päässyt tänne katsomaan. Hän on taas sairaalassa hoidoissa.

MTV3 esitti 1.10. 2011 dokumentin "Rakkaudesta se mieskin kelluu". Katso dokumentti alta.

Vuosi 2017 toi mukanaan paljon hyvää – tai noh, ainakin se toi Suomen kieleen paljon uusia sanoja. Testaa, kuinka monta myös Kielitoimiston sanakirjaan tänä vuonna poimituista sanoista sinä tunnista!

 

Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Voiko sellaista antaa anteeksi?

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänä vuonna joulun kuten aina. Äitinsä omakotitalossa Tampereen Kissanmaalla.

Aattoaamuna äiti keittää riisipuuron. Jokaisen lautaselle on piilotettu manteli, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Linda tietää jo, että ensimmäisenä lautasensa saa tyhjäksi sisar Sandra, 29.

Ja Linda kysyy kuten joka vuosi, huomasiko Sandra mantelin puurossaan. Ja niin kuin aina, Sandra tekee vitsinä hassun ilmeen. Mikä manteli?

Lindaa hymyilyttää. Sellainen Sandra, rakas pikkusisko, on. Sandralla on Downin syndrooma, ja hän on huumorintajuisin ihminen, jonka Linda tuntee.

–Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

–Sandra on erilainen, älyllisesti lapsen tasolla, mutta perheessämme häntä ei ole koskaan kohdeltu toisin kuin muita.

Sisarukset ovat toisilleen läheisiä, mutta elävät täysin erilaista elämää.

”Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.”

Linda on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hän asuu omassa kodissaan ja tekee väitöskirjatutkimusta Tampereen yliopistolla. Tieteellisen työn ohella hän on musiikillinen lahjakkuus, klassinen sopraano, joka konsertoi ympäri Suomen.

Sandra taas asuu synnyinkodissaan äitinsä Sinikan ja isäpuolensa Jarin kanssa. Arkipäivänsä hän viettää kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Vaikean änkytyksen takia kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa on Sandralle vaikeaa. Kotona ollessaan hän vetäytyy huoneeseensa omiin maailmoihinsa, järjestelee tussejaan, värittää ja kuuntelee musiikkia.

–Tiedän, että monet ihmiset näkevät perheemme tilanteen niin, että minun pitää elää meidän molempien puolesta. En haluaisi heidän ajattelevan siten. Silti koen jollakin lailla velvollisuudekseni vastata tuohon mielikuvaan, Linda Urbanski kertoo.

–Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.

Satu kahdesta nallesta

Ensimmäiset vuodet olivat ihania. Lindan isä soitti usein kitaraa ja lauloi esikoistyttärelleen pehmeästi puolaksi. Isällä oli kaunis ääni ja juuri samanlainen kihara musta tukka kuin Lindalla itsellään. Isä pörrötti usein hiuksia ja otti syliin.

Ihan parasta oli leikkiä isän ja äidin kanssa biisonia. Ensin sukellettiin peiton alle. Siellä oltiin ihan hiljaa, pidäteltiin hengitystä. Sitten äiti alkoi tömistellä sängyn ympärillä. Isä ja Linda työnsivät päänsä esiin peiton alta ja huusivat yhdessä: Biisoni! Pientä Lindaa nauratti, leikki oli yhtä aikaa ihana ja jännittävä.

–Isä ja äiti rakastuivat Ruotsissa, jossa he molemmat olivat kesätöissä sairaalassa. Kun isä sai loppuun opintonsa Varsovassa, hän muutti äidin perässä Suomeen, Linda kertoo.

Lokakuussa 1988, kun Linda oli kolmevuotias, syntyi Sandra.

Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella.

–Jo sairaalassa isä ja äiti kertoivat, että sisko on erilainen kuin minä. Sanottiin, ettei hän ehkä isompanakaan osaa leikkiä kanssani, Linda kertoo.

–Minulle tuli jo pienenä voimakas halu suojella Sandraa, hän oli niin pieni ja hauras. Äiti antoi minun auttaa hänen hoitamisessaan.

”Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt.”

Mutta kotona ei enää naurettu eikä leikitty yhdessä biisonia.

Vuotta myöhemmin Lindan isä jätti perheensä ja muutti Helsinkiin. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

–Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Äitini jäi yksin meidän kanssamme. Onneksi hänellä oli tukenaan omat vanhempansa ja siskonsa, Linda sanoo.

–Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi ja kadehdin kavereitani, joilla oli ehjät perheet, Linda muistaa.

Onneksi oli äiti. Hän halasi ja suukotti, peitteli nukkumaan ja luki usein ääneen Lindan lempikirjaa, Richard Bachin Lokki Joonatania. Äidillä oli vilkas mielikuvitus. Kun Sandra vähän kasvoi, äiti alkoi kertoa tytöilleen tarinoita kahdesta nallesta, Lindasta ja Sandrasta.

Pieni Sandra kuunteli tarkasti. Joskus suu jäi auki jännityksestä, välillä hän nauroi ääneen samoissa kohdissa kuin Lindakin.

Äidin uudesta miesystävästä, Jarista, tuli tytöille nopeasti tärkeä. Sandra kutsui häntä alusta asti iskäksi.

Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield
Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield

Sisko opettaa

Kouluiässä Linda kuunteli asiantuntijoiden ja terapeuttien yleistyksiä ja ärsyyntyi: Downin syndroomaa sairastavat eivät opi juomaan pillillä tai leikkaamaan saksilla. Eivät hypi yhdellä jalalla. Eivät syö veitsellä ja haarukalla.

Sandra on fiksu. Paljon fiksumpi kuin nuo luulevat. Varmasti Sandra oppii. Minä opetan, hän päätti.

Se vei aikaa, mutta onnistui.

Nyt Sandra on aikuinen nainen, joka leikkaa sujuvasti saksilla ja käyttää ruokailuvälineitä sirosti.

”Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää.”

–Suhteemme on aina ollut läheinen. Kaverinikin hyväksyivät Sandran. Veimme häntä paljon jätskille ja leffaan, Linda kertoo.

–Sandran kanssa meillä on aina ollut omat inside-juttumme, pelleilemme paljon. Sandra nauraa katketakseen esimerkiksi silloin, kun hieron nenääni hänen kaulaansa.

–Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää. Lapsena riitelimme usein niin, että äiti joutui tulemaan erotuomariksi, Linda muistelee.

Musikaalisuus on aina yhdistänyt sisaruksia. Linda opiskeli vuosia klassista laulua ja pianonsoittoa. Sandra taas haltioitui musiikista fiilispohjalta. Jo pienenä hän oppi helposti ulkoa kappaleiden sanoituksia ja kuunteli musiikkia tuntikausia. Suosikkeja ovat Leevi and the Leavings, Jari Sillanpää ja Anne Mattila. Sittemmin Sandra löysi myös Anna Puun ja Antti Tuiskun.

Sandra tykkää myös Disney-elokuvien melodioista ja kimaltavista puvuista.

–Olemme vuosia laulaneet yhdessä saunan lauteilla. Jos minä en muista sanoja, Sandra muistaa, Linda sanoo.

Isän kanssa

Lindan suhde isään alkoi lämmetä uudelleen vuonna 2002. Linda oli 17-vuotias lukiolainen, kun isä pyysi hänet mukaansa Puolaan, synnyinkyläänsä lähelle Varsovaa. Äidin mielestä yhteinen matka oli hyvä idea.

–Äiti ei koskaan moittinut isää meille. Hänestä oli hyvä asia, että välimme vähitellen korjaantuivat, Linda sanoo.

Puolassa Linda tapasi isänpuoleiset isovanhempansa, tätinsä sekä serkkunsa ja näki talon, jossa hänen isänsä oli varttunut.

”Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.”

–Se viikko oli ihana. Isällä oli ensimmäistä kertaa aikaa vain minulle. Matkasta lähtien aloimme pitää enemmän yhteyttä, Linda muistaa.

Vielä silloin ei puhuttu paljoa menneestä, lähdöstä ja hylkäämisestä. Sen aika tuli vasta myöhemmin.

–Rakastin isää valtavasti. En halunnut tuottaa hänelle pahaa mieltä kyselemällä asioista, joiden tiesin olevan vaikeita. Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.

Lindan äidin mielestä oli tärkeää, ettei kipeitäkään asioita salailla. Hän antoi tyttärensä luettaviksi asiakirjat ja kirjeet avioeron ajalta ja vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Kyllä, isä rakasti meitä. Hän oli onnellinen meidän kanssamme.

Ei, hän ei pystynyt hyväksymään Sandran erilaisuutta.

Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield
Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield

Piano soi saattohoidossa

Syksyllä 2012 Lindan isä sairastui vakavasti vain 58-vuotiaana. Alkuvuosi 2013 kului saattohoitokodissa. Noina pitkinä kuukausina Linda matkusti usein Tampereelta Helsinkiin isää katsomaan.

”Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.”

Viedäkseen isän ajatukset mahdollisimman kauas lähestyvästä kuolemasta Linda soitti hänelle pianoa ja lauloi. Erityisen tärkeitä kappaleita olivat Miley Cyrusin When I look at you ja John Denverin Leaving, on a Jet Plane. Sitä isä pyysi Lindaa laulamaan aina uudelleen.

Oli aika puhua avoimesti menneistä. Linda ja isä ehtivät sanoa toisilleen kaiken tärkeän.

–Isä sanoi tehneensä virheitä ja pahoitteli menneisyyttä moneen kertaan. Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.

”Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi.”

Isä oli nähnyt Sandraa muutaman kerran lähtönsä jälkeen.

–Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen hänelle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut.

–Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. En ollut isän saappaissa hänen tehdessään ratkaisunsa, enkä voi tuomita häntä.

Linda tietää, että on paljon perheitä, joissa vaikeista ja traumaattisista asioista vaietaan vuosikymmeniä. Hänestä hiljaisuus on väärä tie. Riidat ja kaunat satuttavat kaikkia. Jos asioista ei puhuta, ne eivät korjaannu. Hänen mielestään on hirvittävän surullista, jos perheenjäsenet menettävät toisensa lopullisesti.

–Anteeksianto on valtavan tärkeää, Linda sanoo.

–Perheemme oli aiemmin läheinen. Sitten tapahtui asia, joka repi kaiken rikki. Halusin korjata sen minkä pystyin.

Lindalle oli tärkeää nähdä, että myös hänen äitinsä ja isäpuolensa kävivät hyvästelemässä isän. Hautajaisiin keväällä osallistuivat kaikki isän läheiset. Myös Sandra.

Kun Linda hautajaisissa itki, sisko silitti hänen kättään ja selkäänsä.

–Sellainen Sandra on aina ollut. Hän lohduttaa ja halaa, kun joku on surullinen, Linda kertoo.

–Elämäni on ollut loputonta luovimista tärkeiden ihmisteni välillä. Perheessämme on aina ollut valtavasti rakkautta, mutta siihen on liittynyt häivähdys surua. Vaikka isä on kuollut, hänen elämänsä jatkuu meissä sisaruksissa. Yhtäkään päivää ei mene niin, ettenkö ajattelisi häntä.

Rennosti yhdessä

Sen minkä teen, teen täysillä. Sen minkä aloitan, myös lopetan. Keskinkertainen ei riitä. Linda Urbanski ei oikeastaan edes muista, miksi ja miten hänestä tuli ihminen, joka ei osaa hellittää.

–Äiti ja kaverit ovat usein muistutelleet, että iisimminkin voisi ottaa. En oikein osaa sitä.

Harrastuksissa täydellisyyden tavoittelu näkyy niin, että Linda treenasi yksitoista vuotta taekwondoa ja kilpaili maajoukkuetasolla, kunnes jalan eturistiside petti.

”Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton kuin lapsena,”

Musiikissa se näkyy intohimoisena laulunopiskeluna, työelämässä kiihkeänä omistautumisena. Elämä on niin täyttä, että stressioireilta on joskus vaikea välttyä.

–Jo vuosia olen nukkunut vain pätkissä. Minun on vaikea rentoutua, Linda sanoo.

Paras rauhoittaja hänen kiireisessä elämässään on sisar Sandra. Siskokset ovat reissanneet paljon, yhdessä on nähty niin Egypti, Dubai kuin Kanariansaaretkin.

–Reissuillamme rentoudun. Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton ja heittäytyvä kuin lapsena, Linda kertoo.

Tärkeitä yhteisiä hetkiä sisaruksille ovat myös Lindan esiintymiset. Kun Linda laulaa, Sandra istuu eturivissä ja kuuntelee tarkasti. Siskon kirkas ääni saa hänet hymyilemään. Ja aina, kun Linda vilkaisee hänen suuntaansa, Sandra vilkuttaa vähän.