Riskialtis luolasukeltaminen vaatii vuosittain uhreja. Yli kymmenen vuotta sukeltanut pariskunta Taija Nevalainen ja Jukka Öster kertoo, mikä ääriharrastuksessa kiehtoo.

Sukelluslampun valokeila heijastuu veteen kirkkaanvihreänä ja osuu vaaleisiin kalkkikiviseinämiin. Kaksi sukeltajaa etenee rauhallisesti Norjan Plurdalenin luolastossa, 120 metrin syvyydessä.

He seuraavat luolaan asennettuja naruja ja merkkejä, yhä syvemmälle ja yhä pidemmälle. Reitit ovat kapeita, aukot ahtaita. Missään ei näy liikettä, ympärillä on vain suunnaton hiljaisuus.

–  Pinnan alla kaikki muu häviää mielestä. Se on vain niin uskomaton tunne, kun leijuu täysin painottomana upeassa vesiavaruudessa ilman, että edes siipiä tarvitsee levitellä. Erilaisten kivityyppien takia luolien värit vaihtelevat, ja joskus vesi on niin kirkasta, että näkyvyys on äkkiä kymmeniä metriä. Se kauneus on välillä ihan mykistävää, luolasukeltaja Taija Nevalainen, 41, huokaisee.

Taija on kuvannut kypäräkameralla videoita sukellusreissuiltaan jo parin vuoden ajan. Hän aloitti luolasukeltamisen 90-luvun lopulla ja tapasi lajin myötä puolisonsa, Jukka Österin, 55.

– Olimme harrastaneet sukellusta, mutta luolasukeltamisessa meitä kiehtoivat maisemat, elämys ja löytämisen ilo. Laji vei mukanaan, pari kertoo.

Sukeltaminen on 13 vuotta yhdessä olleelle parille elämäntapa, ja he pyörittävät yhdessä myös sukellustarvikkeita myyvää SukellusLuola-yritystään.

Taija ja Jukka liikkuvat turvallisuussyistä veden alla aina kahdestaan. Silloin he pysyvät kartalla esimerkiksi siitä, mitä laitteita ja kaasuja toisella on mukanaan.

Plurdalenin luolasto on Taijalle ja Jukalle erityisen tuttu, sillä pariskunta on sukeltanut siellä vuosittain jo noin kymmenen vuoden ajan.

Juuri tuossa luolastossa kaksi kokenutta suomalaissukeltajaa menehtyi helmikuun alussa. Taija ja Jukka tunsivat heidät molemmat.

– Onnettomuus oli melkoinen järkytys, ja se pyörii mielessämme joka päivä. Uhrit jäävät muistoihimme persoonina, jotka oli hienoa tuntea. Ilman yhteistä harrastusta emme olisi koskaan kohdanneet.

"Ei sukeltaessa voi riskeerata kuin itsensä, joten miksi yhteiskunta koettaa holhota aikuisia ihmisiä?"

Taijan ja Jukan mukaan onnettomuus ei kuitenkaan muuta suhdetta sukeltamiseen.

– Tiedämme, että syvällä äärirajoilla liikuttaessa pienikin ongelma saattaa johtaa suuriin vaikeuksiin.

– Harmillista on se, että aina kun onnettomuuksia sattuu, viranomaiset tai joku muu taho asettaa sukeltamiselle rajoituksia. Ei sukeltaessa voi riskeerata kuin itsensä, joten miksi yhteiskunta koettaa holhota aikuisia ihmisiä?

Onnettomuudet sulkevat luolia

Taijan ja Jukan koti Helsingissä paljastaa heti pariskunnan yhteisen intohimon. Kaikki on sinistä: seinät, verhot, ovet, sohva, tyynyt, kupit – jopa leivänpaahdin!

Eteinen tulvii sukellustarvikkeita, seinät ovat täynnä sukelluskuvia ja olohuoneen hyllyllä komeilee luolista napattuja kiviä. Kylpyammekin parilla on vain käytännön syystä.

– Haluaisin ammeesta eroon, mutta siellä on hyvä testata laitteita, Taija sanoo.

Kun Taija ja Jukka aloittivat harrastuksensa, luolasukeltajat olivat Suomessa yhden käden sormin laskettavissa. Nyt heitä on satoja.

–Taisin olla toinen luolakoulutettu nainen Suomessa. Edelleen aktiiviset naiset ovat aika harvinaisia, Taija kertoo.

Maailmasta löydetään vuosittain uusia luolastoja, mutta sukellusonnettomuuksien takia monia kohteita, esimerkiksi Budapestissä ja Pieksämäellä, on suljettu. Montolan kaivoksessa on menehtynyt kaksi sukeltajaa: toinen kuusi vuotta sitten, toinen viime keväänä. 2000-luvulla sukellusonnettomuuksissa on kuollut Suomessa yhteensä 37 ihmistä.

"Ei lajissa haeta jännitystä tai itsensä ylittämistä."

Ääriolosuhteiden ja vaativuutensa takia laji luokitellaan extreme-urheiluksi, ja luolasukellusta pidetään sukeltamisen vaarallisimpana muotona. Syvyyksissä pienikin virhearvio voi olla kohtalokas, eikä sukeltaja pääse ongelman sattuessa moneen tuntiin pintaan.

Luolasukeltaminen vaatii muutaman vuoden sukelluskokemuksen ja sen päälle monta kurssia, eikä valtaosa sukeltajista etene 40 metriä syvemmälle. Siksi Taija ja Jukka suhtautuvat extreme-nimitykseen pienellä varauksella.

– Sukeltaminen on helppoa, kun vähitellen etenee ja oppii. Ne, jotka hakevat tästä extremeä, pettyvät pahasti. Ei lajissa haeta jännitystä tai itsensä ylittämistä. Kun kaikki sujuu hyvin, luolasukeltaminen on aika turvallista ja löysää velttoilua. Ei siinä tarvitse ponnistella, pinnistellä tai viedä itseään äärirajoille.

Jos pelottaa, pitää rauhoittua

Luolasukeltamisen riskien lista on pitkä: Reikäjuustomaisissa luolastoissa voi eksyä, ahtaisiin paikkoihin voi jäädä jumiin, näkyvyys voi kadota, puku vuotaa tai laitteissa ilmetä jokin häiriö. Panikoiminen, hengästyminen tai jopa väärä kaasuseos voivat koitua kohtalokkaiksi.

"Laji on vaarallinen, jos sukeltaja liikkuu epämukavuusalueellaan."

Miksi ihmeessä ihminen haluaa lähteä sukeltamaan henkensä uhalla syviin ja ahtaisiin luoliin?

– Ihmiset valitsevat elämässään eri riskitasoja. On paljon todennäköisempää kuolla liikenneonnettomuudessa kuin sukelluksella. Jokaisen pitäisi sukeltaa aina omalla tasollaan ja kykyjensä mukaan, sillä laji on vaarallinen, jos sukeltaja liikkuu epämukavuusalueellaan. Meille on tärkeää, että sukeltaminen on aina helppoa, mukavaa ja nautittavaa, pari muistuttaa.

Taija ja Jukka ovat olleet kiinnostuneita vedenalaisesta maailmasta aina. ”Floridassa on sokeita ja valkoisia äyriäisiä, jotka saattavat laskeutua luolassa päällemme.”

Taija ja Jukka kiistävät joutuneensa sukellusreissuillaan vaaratilanteisiin, mutta ”pieniin ongelmiin” kylläkin.

– Pieniä eksymisiä sattuu toisinaan, ja luolassa pöllyää joskus niin, että näkyvyys menee. Virta kuljetti kerran pöllyä mukanamme niin, että olimme nolla­näkyvyydessä puoli tuntia. Etenimme vain narua pitkin käsikopelolla, täysin sokkoina, Jukka muistelee.

Eikö silloinkaan pelottanut?

– Ei meitä ole pelottanut koskaan. Jännittänyt on joskus, mutta jos siltä alkaa tuntua, hidastamme vauhtia tai pysähdymme kokonaan ja rauhoitamme itsemme täysin. Keskittyminen ja rauhallisena pysyminen ovat sukeltaessa oleellisia, Taija kertoo.

Raskasta roudausta

Jukka ja Taija tekevät vuoden aikana kaksi pitkää, muutaman viikon sukellusreissua. Suomessa he sukeltavat kaivoksissa ja Suomenlahdella, mutta hienoja luonnonluolia löytyy esimerkiksi Floridasta, Norjasta ja Ranskasta.

– Matkustamme Euroopassa yleensä isolla pakettiautolla, jonne mahtuu sopivasti kahden ihmisen sukellusvälineet. Meillä on usein myös teltta ja sauna mukana – oikealla, isolla kiukaalla.

Reissunsa aikana Taija ja Jukka tekevät kerran päivässä muutaman tunnin sukelluksia. Suuri osa ajasta kuluu kuitenkin valmistelu- ja jälkitöihin.

Taija ja Jukka joutuvat toisinaan roudaamaan tavaroitaan veden äärelle useampia päiviä, pienissä erissä. He laskeutuvat köysien varassa kuivaluolaan ja kuljettavat sukellusvarusteitaan tuuppimalla ja ryömimällä ahtaissa paikoissa.

"Pystymme sukeltamaan rauhallisin mielin, kun olemme valmistelleet kaiken huolella."

– Floridassa sen sijaan on puisto, bajamajat sekä leveät portaat ja kaiteet, jotka vievät veteen. Siksi meidän pitää päästä sinnekin välillä, Taija nauraa.

Jukka ja Taija eivät kiirehdi veteen pääsemisessä, vaan testaavat laitteitaan, tankkaavat nestettä ja energiaa sekä lepäävät ennen jokaista sukellustaan.

– Pystymme sukeltamaan rauhallisin mielin, kun olemme valmistelleet kaiken huolella. Kun sukeltaa usein, alkaa miettiä, että onko kaikkiin kuuteensataan turvallisuusjuttuun tarpeellista varautua joka kerta. Eihän niistä mikään kuitenkaan toteudu. Mutta kaikkeen, mihin on vain mahdollista varautua, pitää varautua. Silloin ainakin tietää tehneensä kaiken, mitä vain on tehtävissä, Taija pohtii.

Myös Taijan ja Jukan täysi-ikäiset tyttäret ovat kokeilleet sukeltamista, mutta pariskunta ei halua tyrkyttää heille harrastustaan.

"Vedestä noustessa henkistä latausta on aina ylioptimismiin asti."

Ei kiistaa rahasta tai lomista

Syvyyksien dokumentointi on luola­sukelluksessa olennaista, mutta Jukka ja Taija eivät halua paukutella henkseleitään. He sukeltavat mielellään uusiin kohteisiin ja niiden syvyys saattaa vaihdella aina viidestä metristä 150 metriin.

– Olemme kartoittaneet Norjan Pluran syvää osaa ja sukeltaneet paikkoihin, joissa kukaan ei ole koskaan käynyt. Uudelle alueelle sukeltaminen on upeaa, mutta tässä lajissa kilpaileminen vain vaarantaa turvallisuutta. Mieluummin hykertelemme keskenämme, kuinka mahtavaa meillä taas oli. Sukelluksen jälkeen kohmeinen naama on yhtä hymyä, ja vedestä noustessa henkistä latausta on aina ylioptimismiin asti.

Tämän verran  varus­teita Taija ja Jukka roudaavat reissuillaan. ”Kannan luolastoon monta kertaa oman painoni verran varusteita. Luola­sukeltajilla on paljon suurempi varustus kuin virkistyssukeltajalla”, Taija kertoo.

Luolasukeltaminen vie lomapäivien lisäksi valtavat määrät rahaa, sillä yhden ihmisen varusteet maksavat kymmeniätuhansia euroja. Mutta koska molemmat ovat hurahtaneet lajiin, tuhlaamisesta ei tule kotona koskaan sanomista.

– Meillä toinen ei ehdi edes aloittaa, että mentäiskö talvella Floridaan, kun toinen jo huutaa päälle, että joo, mentäiskö myös keväällä Ranskaan?

Juttu julkaistu alunperin Me Naisten numerossa 9/2014.

TAIJA NEVALAINEN

Luolasukeltaja syntyi 1972 Riihimäellä. Asuu Helsingissä ja Vantaalla puolisonsa Jukan kanssa.
19-vuotias tytär aiemmasta liitostaan.
Perusti miehensä kanssa sukellustarvikkeita myyvän SukellusLuola-yrityksen vuonna 2004.
Harrastaa juoksemista ja tanssia.

JUKKA ÖSTER

Luolasukeltaja syntyi vuonna 1958 Helsingissä.
28-vuotias tytär aiemmasta liitostaan.
Harrastaa juoksemista, hiihtoa ja rakentelua.

Rahan takia voi jäädä jumiin työhön, jota ei oikeastaan haluaisi edes tehdä. Ekonomi Maria Paassola vaihtoi työpaikkaa, vaikka vuosiansiot romahtivat kymppitonneilla.

Minä en kuulu tähän joukkoon”, Maria Paassola, 36, ajatteli reilu kolmisen vuotta sitten. Hän pyöräili aamuisin roskalavalta ongitulla pyörällään halliin, johon oli parkkeerattu bemareita, audeja ja volvoja. Hän vastasi kahden yrityksen markkinoinnista ja viestinnästä, istui johtoryhmässä ja luki yökolmelta työsähköposteja. Maria teki paljon töitä ja sai tuloksia aikaiseksi. Paperilla työ oli jokaisen ekonomin unelma: paljon vastuuta, kunnon palkka ja hyvä status.

Opiskellessaan kauppatieteitä Maria oli työskennellyt pankissa ja suunnitellut sen jälkeen muun muassa digitaalista viestintää. Viimeisimpään työhönsä hän oli päässyt äitiyslomansa päätteeksi. Vähitellen hänelle valkeni, että yrityksen toimintakulttuuri oli kova eikä työntekijöitä kohdeltu aina reilusti.

– Aloin miettiä, että jos jään tänne pidemmäksi aikaa, opin paikan tavat ja maailmankuvan. Minusta tulee yhtä kova ja kylmä, Maria sanoo.

Kun kehitysyhteistyötä tekevä hyväntekeväisyysjärjestö World Vision etsi markkinointipäällikköä, Maria päätti hakea pestiä. Hän sai työn – sekä kymppitonnien palkanalennuksen.

Palkkakuopan vastakohta

Sairaanhoitajien, lastentarhanopettajien ja monien muiden naisvaltaisten alojen kohdalla puhumme palkkakuopista: työ on vaativaa, mutta palkka vaatimaton. Tämä on yhteiskunnallinen ongelma, josta on puhuttu viime aikoina paljon.

Hänen kohdallaan työpaikan vaihtaminen tarkoitti todellista syöksyä alas palkkatornista.

Päinvastainen ja vähemmän puhuttu ongelma on niin sanottu palkkatorni. Siinä ihminen on rakentanut ympärilleen kultaisen häkin: hän ei uskalla tai halua vaihtaa työtään toiseen pelätessään palkkatason putoamista.

Työterveyslaitoksen tutkimuksen mukaan työssä tylsistyminen eli boreout voi aiheuttaa samanlaisia oireita kuin burnout: uupumista ja stressiä. Jos kuitenkin on rakentanut elämänsä tietyn elintason mukaan, siitä voi olla vaikea luopua.

Tätä myös Maria joutui pohtimaan irtisanoutuessaan entisestä työstään ja siirtyessään järjestöpuolelle: hänen kohdallaan työpaikan vaihtaminen tarkoitti todellista syöksyä alas palkkatornista, sillä yritykset olisivat valmiita maksamaan hänen osaamisestaan helposti jopa 25 000–30 000 euroa vuodessa nykyistä enemmän.

– Summa on valtava, käytännössä monen suomalaisen vuosipalkka, Maria sanoo.

Hän pohti urasiirtoaan pitkään. Palkan lisäksi mietitytti, kelpaisiko hän enää takaisin bisnespuolelle, jos mielisi sinne takaisin. Tuhoaako päätös hänen uransa? Lopulta irtisanoutuminen oli kuitenkin helppoa.

”Olen yrittäjän lapsena tottunut tekemään kovasti töitä.”

– Olen yrittäjän lapsena tottunut tekemään kovasti töitä. Opiskeluajoista lähtien olen pyrkinyt sijoittamaan edes pienen siivun palkastani. Silti halusin käyttää ammattitaitoani työssä, jonka tarkoitusta en joutuisi jatkuvasti kyseenalaistamaan.

Jo opiskellessaan kauppatieteitä Maria oli salaa unelmoinut maailman parantamisesta. Päästessään keräämään varoja World Visionin kehitysyhteistyöhankkeiden rahoittamiseksi hän tunsi tekevänsä juuri sitä. Etenkin työmatkat Keniaan tai Kambozaan muistuttavat Mariaa siitä, miten yltäkylläistä elämää Suomessa vietetään ihan peruspalkallakin.

– Arki on arkea järjestötyössäkin, mutta Excelin pyörittämistä jaksaa paljon paremmin, kun muistaa, keitä varten sitä teen.

Taloudenpito ja ystäväpiiri uusiksi

Mitä palkan laskeminen sitten käytännössä tarkoitti kahden aikuisen ja yhden alle kouluikäisen lapsen perheelle? Sitä, että rahankäyttöä pitää miettiä nyt paljon enemmän.

– Jos esimerkiksi tässä kuussa haluan ostaa uuden kevättakin, minulla ei ole välttämättä varaa ostaa muuta ylimääräistä, Maria kertoo.

Perheellä ei ole mahdollista harrastaa, matkustaa tai tehdä hankintoja rahanmenosta välittämättä. Monelle siinä ei olekaan mitään kummallista, mutta kun opiskelukavereilla ja ystävillä on tietty elintaso, omaa elämäänsä vertaa helposti heihin.

Ystäväpiiri onkin mennyt osittain uusiksi työpaikanvaihdon myötä.

– On totta, että emme voi saada asioita, jotka ovat monelle samassa ammatissa työskentelevälle ikätoverille täysin mahdollisia, kuten ylellisiä Lapin-lomia tai omakotitaloa.

Ystäväpiiri onkin mennyt osittain uusiksi työpaikanvaihdon myötä. Toisaalta Maria ei osaa sanoa, mikä johtuu töistä, mikä ihan vain lapsiperhearjesta.

Päätöstä pienempipalkkaiseen ja mielekkäämpään työhön vaihtamiseen on helpottanut se, että Marian mies on tehnyt niin ikään omien arvojensa mukaisia uravalintoja. Lentäjämies työskentelee pienessä lentoyhtiössä, joka kuljettaa esimerkiksi elinsiirtojen elimiä ja keskosia sairaalahoitoon Helsinkiin. Isossa yrityksessä lentämällä kuukausipalkka voisi olla jopa kymppitonnin luokkaa, nyt se jää kauas siitä.

Molemmat pyrkivät suhtautumaan arjen valintoihin minimalistisesti: ihan kaikkea ei tarvitsekaan omistaa, ja jokaiseen rientoon ei tarvitse päästä.

Eroon elämysmyllystä

Headhuntterit soittelevat silloin tällöin Marialle ja tarjoavat töitä, joista saisi jopa tuplapalkan nykyiseen verrattuna. Joka kerta hän joutuu perustelemaan itselleen, miksi ei ota tarjousta vastaan.

Mitä pienemmällä palkalla sitten saa? Arjen väljyyttä, mielenkiintoisia projekteja ja sitä, että saa tehdä työnsä itse määrittelemässä paikassa ja aikataulussa. Moni Mariankin ekonomituttava tekee 50–60-tuntista työviikkoa. Sitten vapaa-ajallekin pitää järjestää maksimaalinen elämysmylly, jotta työstä saisi kunnolla irrottauduttua.

”Viisivuotiaan kanssa on mahtavaa viettää kiireetöntä aikaa.”

– Muistan esimerkiksi elävästi yhden illan edellisessä työpaikassa, kun olin iltaseitsemältä viemässä sairasta lastani lääkäriin. Odotushuoneessa sain kiireisen työpuhelun. Yritä siinä sitten sanoa yksivuotiaalle, että äidillä on tässä nyt näitä tärkeitä asioita hoidettavana, Maria kertoo.

Enää tällaisia tilanteita ei juuri tule vastaan. Perheen lapsi menee ensi syksynä eskariin, ja viimeisen vuoden ajan Maria on tehnyt nelipäiväistä viikkoa, jotta voisi käyttää viimeiset yhteiset vapaat perjantait lapsensa kanssa.

– Viisivuotiaan kanssa on mahtavaa viettää kiireetöntä aikaa. Käymme esimerkiksi Ateneumissa ja keskustelemme siitä, mitä Haavoittuneelle enkelille on sattunut.

Tällaisia juttuhetkiä ei pysty rahalla ostamaan.

Tiina Arlin sai laittomat potkut, haastoi työnantajansa oikeuteen, voitti käräjät ja ajautui pitkäaikaistyöttömyyteen. – Miksi minulta vietiin kaikki, vaikka tein työni hyvin? hän kysyy nyt.

Tässä päivässä ei ole mitään juhlimisen arvoista.

Ajatus risteilee Tiina Arlinin, 53, päässä, kun hän hörppii keittiönpöydän ääressä kahvia kotonaan 15. toukokuuta Vantaan Myyrmäessä.

Vaikka ulkona sää on juhlittavan upea eikä kiire paina, Tiinan mieli on apea. Hänen ajatuksensa ovat siinä, mitä tapahtui päivälleen neljä vuotta sitten.

15. toukokuuta 2014 Tiina istui Helsingin käräjäoikeuden istuntosalissa työsuhderiidan takia. Vastassaan hänellä oli entinen työnantajansa Suomen valtio, eduskunnan kanslia.

Vuonna 2012 Tiina oli saanut potkut esimiehensä, kansanedustaja Reijo Hongiston avustajan paikalta vain kaksi päivää ennen kuin hänen määräaikainen työsuhteensa olisi päättynyt. Määräaikaista työsuhdetta ei voi purkaa laillisesti ilman erittäin painavaa syytä.

– Lopputili tuli aivan puskista, niin yllättäen kuin vain mahdollista. En ollut saanut mitään varoituksia, Tiina kertoo.

Alun perin Tiinan työsuhteen piti kestää Hongiston kauden loppuun saakka. Eduskuntaryhmän puheenjohtajan pyynnöstä Tiinalle kirjoitettiin lyhyempi sopimus. Suullisesti Tiina ja hänen esimiehensä kuitenkin sopivat, että Tiinan pesti kesää vaalikauden loppuun saakka.

Tiina otti yhteyttä liittoonsa heti, kun sai tietää, ettei työsuhdetta jatketa. Liiton avustuksella hän yritti neuvotella asiasta työnantajansa kanssa. Keskustelut eivät johtaneet mihinkään. Tiina haastoi työnantajansa oikeuteen.

”Ainoa rehellinen syy potkuille oli se, että minulla oli suhde pomoni kanssa.”

– Siitä alkoi täysi helvetti. Esimieheni alkoi mustamaalata mainettani, Tiina kertoo.

Oikeudenkäyntiä Tiina joutui odottamana melkein kaksi vuotta. Kun istuntopäivä vihdoin koitti, Tiinan entinen esimies väitti todistajana monia asioita.

Hän väitti, että Tiina olisi jättänyt tulematta töihin, koska oli ollut edellisenä iltana juopottelemassa. Esimies väitti, ettei Tiina osannut kirjoittaa ja että hän kieltäytyi työtehtävästä. Vain vähän aikaa sitten Tiinan ja Hongiston välit olivat Tiinan mukaan olleet aivan toiset.

– Kaikki syytteet tulivat puun takaa eivätkä pitäneet paikkaansa. Ainoa rehellinen syy potkuille oli se, että minulla oli suhde pomoni kanssa. Hän on perheellinen mies ja halusi minusta eroon, kun hänen omatuntonsa alkoi kolkuttaa, Tiina kertoo.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Tiina irtisanottiin vuonna 2012. Kuva: Tiinan kotialbumi
Tiina irtisanottiin vuonna 2012. Kuva: Tiinan kotialbumi

Oikeus tuli, terveys meni

Elokuussa 2014 myös Helsingin käräjäoikeus asettui Tiinan puolelle. Hän voitti käräjät.

Käräjäoikeuden mukaan Tiinan irtisanomiselleen tai ylipäätään vaalikautta lyhyemmälle määräaikaiselle työsuhteelle ei löytynyt laillista perustetta. Työnantaja ei pystynyt todistamaan yhtäkään irtisanomisen syyksi esitettyä väitettä todeksi. Erityisen loukkaavana oikeus piti sitä, että Tiina irtisanottiin vain kaksi päivää ennen määräaikaisen työsuhteen päättymistä.

Myös Tiinan ja Hongiston suhdetta puitiin istuntosalissa. Reijo Hongisto on kiistänyt jyrkästi suhteensa Tiinaan. Käräjäoikeuden papereissa kuitenkin lukee, että tutkintamateriaalien perusteella ”heidän välillään on ollut läheisempi suhde kuin pelkkä työtoveruus. Kuinka pitkälle suhde on edennyt jää arvoitukseksi, eikä sillä ole tämän jutun ratkaisun kannalta merkitystä.”

Samoissa papereissa lukee, ettei henkilökohtaisen suhteen viileneminen ole peruste työsuhteen päättymiselle.

”Olin työtön, masentunut ja aivan loppu.”

Voiton jälkeen Tiinan tunteet risteilivät. Toisaalta hän tunsi iloa siitä, että oikeus tapahtui.

– Koskaan aiemmin avustaja ei ole vienyt työsuhderiitaa käräjille, minä löysin siihen ensimmäisenä rohkeuden. Lähdin käräjille siksi, että halusin avustajille paremmat oikeudet. En ollut ainoa, jolle kirjoitettiin suotta vaalikautta lyhempi sopimus, Tiina kertoo.

– Olin tyytyväinen, että tulevaisuudessa avustajilla olisi ennakkotapaukseni jälkeen parempi irtisanomissuoja. Muut avustajat eivät voi saada samanlaisia mielivaltaisia potkuja.

Samaan aikaan Tiina kuitenkin ajatteli, että hänen elämänsä oli aivan pilalla.

– Olin työtön, masentunut ja väsynyt. Myös ihmissuhteeni pomoni kanssa oli tietenkin ohi. Mietin, mitä ihmettä seuraavaksi tapahtuu.

Pakko pysyä kasassa

Heti irtisanomisensa jälkeen vuonna 2012 Tiina alkoi hakea uutta työtä. Samaan aikaan tapaus nousi isosti uutisotsikoihin.

– Lähetin työhakemuksia, lähetin ja lähetin, Tiina kertoo.

Tiina haki toimistotöitä, joista hänellä on vuosien kokemus. Potkujensa jälkeen hän on päässyt yhteen haastatteluun.

– Karsiuduin heti kättelyssä. Yksi syy ikäni lisäksi on varmaankin se, että moni työnantaja googlaa hakijat. Minun kohdallani Googlessa törmää usein ex-pomoni esittämiin perättömiin väitteisiin.

”Ajattelin, että on pysyttävä hengissä siksi, että oikeus tapahtuu.”

Vaikka Tiina yritti pysyä sinnikkäänä, oikeudenkäynti ajoi hänet loppuun. Yöt menivät valvoessa ja päivät kuluivat miettien, mitä seuraavaksi tapahtuu.

– Minulla oli usein huono ja ahdistunut olo. Sain paniikkikohtauksia. Mutta halusin saada oikeudenkäynnin hoidettua. Ajattelin, että on pysyttävä reippaana ja hengissä siksi, että oikeus tapahtuu.

Kun oikeus lopulta tapahtui, Tiinan vointi romahti.

– Kun kaikki oli ohi, minusta tuntui siltä, kuin ilmapallosta olisi vedetty ilmat ulos. Kaikki oli mennyt, ja iski masennus.

Käteen pelkkää tyhjää

Tällä hetkellä Tiina on määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia. Hän on aiemmin päässyt käymään terapiassa, mutta hoitojakso jäi liian lyhyeksi.

– Terapiassa minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että pääsen eteenpäin. Kun hoito loppui kesken, olin taas tyhjän päällä. Minulla on edelleen paljon unihäiriöitä. Ne vievät voimat. Heräilen jatkuvasti ja valvon miettien.

”Tein sen virheen, että lähdin suhteeseen varatun miehen kanssa. Siitä olen saanut kärsiä nahoissani.”

Työsuhderiidan voittamisen jälkeen Tiinalle määrättiin korvaukseksi yhdeksän kuukauden palkat, irtisanomisajan palkka ja lomakorvaus irtisanomisajalta. Kuukausipalkka Tiinalla oli 2315 euroa. Suomen valtio määrättiin maksamaan myös oikeudenkäyntikulut, mutta ne menivät suoraan liittoon.

Könttäsummana yhdeksän kuukauden palkka voi kuulostaa suurelta, mutta todellisuus on toinen.

– Koska korvaukset maksettiin palkkoina, niistä maksettiin ansiotuloverot. Työttömyysvakuutusrahasto otti korvauksesta noin puolet, ja työttömyyskassa peri summasta takaisin maksettuja työttömyyspäivärahoja. Kun siihen päälle laskee sen, etten työllisty, voisi sanoa, etten voittanut rahallisesti mitään, Tiina kertoo.

Tiinan entinen esimies on yhä töissä kansanedustajana. Se tuntuu Tiinasta epäreilulta.

– Miksi minulta vietiin kaikki, vaikka tein työni hyvin? Samaan aikaan minulle laittomat potkut antanut ihminen istuu eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnassa.

Ainoa iso virhe, jonka Tiina menneisyydessään näkee, on se, että hänen välinsä esimieheen muuttuivat niin läheisiksi. 

– Minulla olisi pitänyt hälytyskellot soida sen suhteen, mutta en osannut kuunnella järjen ääntä. Luotin sinisilmäisenä väärään ihmiseen. Siitä virheestä olen saanut kärsiä nahoissani moninkertaisesti.

Lopussa on vain toivo

Mitä jos?

Ajatus nousee satunnaisesti Tiinan mieleen. Millaista elämää hän eläisi nyt, jos olisi päättänyt, ettei haastakaan työnantajaansa oikeuteen?

– Minun on vaikeaa päästä elämässä eteenpäin. Edelleen monesti alkaa itkettää, kun vain mietin koko tilannettani. Olen lapseton tahattomasti, mutta aina olen miettinyt, että työ ja ura voisivat olla lapsiani. Minulla on sellainen olo, ettei minulla ole mitään, kun ei ole perhettä tai työtä.

Omasta voinnista huolimatta Tiina on silti varma, että kävisi läpi saman uudestaan.

– Se, että rikotaan lakia, on valtavassa ristiriidassa oikeudentajuni kanssa. En olisi voinut päästää työnantajaani kuin koiraa veräjästä. Irtisanominen oli niin törkeä.

”Edelleen toivon, että saan kunnon sellaiseksi, että pääsen tekemään jotain hyödyllistä.”

Ja kyllä Tiinan elämästä hyvääkin löytyy. On iäkkäät vanhemmat, jotka tarvitsevat apua ja jaksavat tukea. On Vantaan lähimetsät, joihin sukeltaessa ja linnunlaulua kuunnellessa tuntuu hetken ajan siltä, että kaikki on hyvin. Lisäksi aina on pientä toivoa.

– Edelleen toivon, että vielä joskus saan vointini sellaiseksi, että pääsen tekemään jotain hyödyllistä. Haluaisin päästä vielä joskus töihin.

Mieluiten Tiina haluaisi kansanedustajaksi. Eduskunnassa hän haluaisi päästä vaikuttamaan esimerkiksi työttömien tilanteeseen kokemusasiantuntijana. Hallituksen työttömiin kohdistuva politiikka ja erityisesti aktiivimalli saavat Tiinan tulistumaan.

Nykyisille päättäjille hänellä on tiukkoja terveisiä:

– Terveisiä sieltä, minne aurinko ei paista, koska sieltä tämä politiikka on. Miksi ihmeessä leikataan heiltä, joilla ei ole yhtään mitään? Miksi heitä kyykytetään, joilta on jo viety kaikki? Se on niin kohtuutonta, epäinhimillistä ja epäoikeudenmukaista kuin vain voi olla.

Juttua muokattu 20.5. klo 23.39.