2000-luvun alun Taru sormusten herrasta -leffatrilogia teki hyvää larppaamiselle. Fantasiasta tuli kuuma juttu.
2000-luvun alun Taru sormusten herrasta -leffatrilogia teki hyvää larppaamiselle. Fantasiasta tuli kuuma juttu.

Aikuiseksi kasvaneet liveroolipelaajat larppaavat nyt Downton Abbeytä.

Tämä viikonloppu on merkittävä Suomen suurimmalle roolipelitapahtumalle Ropeconille, sillä se järjestetään viimeistä kertaa Espoossa. Ropeconissa pelataan rooli-, kortti-, lauta- ja miniatyyripelejä, kuunnellaan luentoja ja paneelikeskusteluita, katsotaan esityksiä ja liveroolipelataan eli larpataan. Kun Ropeconia alettiin vuonna 1998 pitää Otaniemessä, larppausharrastus eli kultavuosiaan.

Yle näytti Siamin tytöt -nuortenohjelmaa, joka kertoi liveroolipelaamisesta. J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjoihin, joista monet roolipelit ja liveroolipelit ammentavat teemojaan, perustuva megamenestynyt leffatrilogia tuli elokuvateattereihin ja teki fantasiafanituksesta suurten massojen jutun. Vuodessa järjestettiin parhaimmillaan yli 120 liveroolipeliä.

Harrastus oli kutkuttava, koska se herätti pahennusta. 90-luvulla roolipelien ja liveroolipelien pelaamista pidettiin kristinuskoa vastustavien harrastuksena. Silti moni aristeli kertoa vähän nörtistä harrastuksestaan.

2000-luvun alun huuman jälkeen harrastuksen suosio lähti laskuun. Larppien määrä liveroolipelejä listaavassa Larp-kalenterissa väheni.

– Nyt kalenteriin ilmoitettuja pelejä on noin 70 vuodessa. Se on noin 40 prosenttia vähemmän kuin parhaimpina vuosina, Ropeconin pääjärjestäjä ja Larp-kalenterin ylläpitäjä Heidi Westerlund kertoo.

Pahin selätetty?

Ropeconin pääjärjestäjän mielestä harrastus ei elä taantumavaihetta – enää. Toisin oli tovi sitten.

Silloin muun muassa Ropeconia pyörittävä Ropecon ry alkoi tehdä yhteistyötä pääkaupunkiseudun kaupunginkirjastojen (HelMet) kanssa. Heidin mukaan kirjastoilla on paljon larppikirjallisuutta hyllyssä ja sitä kautta monet löytävät harrastuksen.

– Uskon, että pahin taantuma on jo taitettu. Pelejä on alkanut olla taas vähän enemmän, ja harrastavat löytävät harrastuksen pariin. Nuoria lukio- tai ammattikouluikäisiä aloittelijoita ei ole niin paljoa, mutta peleihin tulee kyllä parikymppisiä. Nykyään internet on paremmin saatavilla kuin 90-luvulla, joten harrastuksesta kiinnostuneet löytävät helpommin pelejä kuin silloin. Toisaalta taas eri harrastukset kilpailevat samasta harrastajakunnasta.

Viime vuosina Suomessa yleistynyt anime- ja mangakulttuuri verottaa harrastajia larppaamiselta. Kummassakin harrastuksessa pukeudutaan: larpatessa roolihahmoon, jota pitää myös näytellä. Anime- ja mangapiireissä taas cossatessa eli cosplayssa, jossa pukeudutaan omasta lempisarjasta tai -elokuvasta tuttuun hahmoon.

– Larppaaminen ei ole enää lasten touhuamista metsässä. Sen takia myös aikuiset löytävät sen pariin. Pelaajien keski-ikä on 20–40 vuotta.

Kansainväliset megapelit houkuttelevat aikuisia

Sekin on helpottanut, että jättimäiset kansainväliset larppiprojektit ovat saaneet näkyvyyttä mediassa. Ulkomaiset mediat rummuttivat loppuvuodesta 2014 Puolassa järjestetystä Harry Potter -kirjojen maailmaan perustuvasta yksityiskohtia myöten hiotusta College of Wizardry -pelistä, johon Heidikin osallistui. Myös Helsingin Sanomat kirjoitti, kuinka Harry Potter -faneille avattiin oma velhokoulu.

– Harry Potter -pelin lisäksi Ruotsissa järjestettiin scifi-sarja Battlestar Galacticaan perustuva peli, joka pelattiin taistelulaivalla. Tällaiset laajasti näkyvät projektit saavat aikuiset kiinnostumaan.

Näiden lisäksi marraskuussa Puolassa järjestetään hittisarja Downton Abbeyn maailmaan sijoittuva larppi Fairweather Manor.

Kun aikaisemmin pelit olivat lähinnä fantasiaa ja hahmojen asut ja asusteet vaativat mielikuvitusta, paneutumista, aikaa ja vaivaa, nykyään pelataan nykyaikaan sijoittuvia pelejä. Niihin pukeutuessa vaiva on pienempi, parhaimmillaan voi pelata jopa omissa arkivaatteissa.

– Nörttiydestä voi olla nykyään ylpeä. Se on jopa vähän cool, joten ihmiset kertovat helpommin, mitä harrastavat, Heidi iloitsee.

Jos kerran larppaamisesta on tullut aikuisten juttu, kuinka tuttua se on nykynuorille? Kysyimme.

Kampissa Helsingissä vastaan kävelevät Noora, 16, ja Sara, 15. ”Moi tytöt! Tiedättekö te, mitä on larppaaminen?” ”En”, Noora vastaa reippaasti. Sara pudistelee päätään. Sana ei soita kelloja.

Nooran ja Saran jälkeen eksyn Noran, 19, ja Tomasin, 17, luo. Entäs he?

”En kyllä tiiä”, Tomas empii. ”Tuttu sana, mutta ei tule mitään mieleen”, Nora jatkaa.



Nora, 19, ja Tomas, 17, eivät tienneet, mitä larppaus on, mutta sana kyllä kuulosti tutulta.

Viimeisenä vastaan tulee Johanna, 14, kirkkaanpunaisissa hiuksissa ja rokahtavissa vaatteissa. Kysyn luovuttaneena, tietääkö Johanna, mitä larppaaminen on. ”JOO!” Johanna vastaa reippaasti, ilahtuneen oloisena. ”Olen vähän niin kuin kokeillutkin sitä 12-vuotiaana”, hän kertoo ja jatkaa: ”Normaalisti olen kyllä puhunut liveroolipelaamisesta.”

Ropecon kongressikeskus Dipolissa Espoon Otaniemessä 15.–17.5.2015. Vuonna 2016 Ropecon palaa Messukeskukseen, jossa se järjestettiin viimeksi 1995. Lisää tietoa tapahtumasta Ropeconin sivuilta.

Larp-kalenterista löydät kaikki sinne ilmoitetut pelit.

Lue myös:

Miespuoliset ponifanit valtasivat Finlandia-talon

Mielenterveyden ongelmista puhuminen ei ole nyyhkyttämistä, oli diagnoosi mikä tahansa. Milloin ymmärrämme lopettaa kiistelyn siitä, kuka sairastaa oikein?

Viime vuosien aikana lievemmät mielenterveysongelmat ovat arkipäiväistyneet. Niistä kehdataan puhua, ne huomioidaan työpaikoilla ja kynnys hakea apua on madaltunut. On hyvä asia, ettei masennuksesta tai burn outista tarvitse enää potea häpeää.

Suomen psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen sanoi muutama vuosi sitten Ylelle, että avoimuuden lisääntymisestä voi kiittää muun muassa julkkiksia.

– Julkisuuden henkilöt ovat kertoneet masennus- tai sairastumisjaksoistaan, ja ne kaikki lieventävät sitä pelkoa, jota on tunnettu mielenterveysongelmia kohtaan.

Sitten tulee psykiatri, Kellokosken sairaalan entinen ylilääkäri Ilkka Taipale ja töräyttää Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kansallisteatterin Masennuskomedia-näytelmän päähenkilön tarina on ”tyypillistä naistenlehden kansikuvakamaa”.

– ’Minulla oli burn out, mutta minä toivuin’. Se on ihan eri asia, jos kansikuvajulkkikset kertoisivat sairastuneensa skitsofreniaan ja toipuneensa vähän, mutta sairastavansa sitä edelleen, Taipale sanoo Helsingin Sanomille ja jatkaa:

– En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät, hän toteaa tehdäkseen asian vielä selkeämmäksi.

”En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät.”

Siinäpä kannustava kommentti kaikille mielenterveytensä kanssa kamppaileville! Julkisuuden henkilö, joka on kohdannut mielenterveyden ongelmia ja saanut niihin mahdollisesti myös diagnoosin ja hoitoa, leimataan nyyhkyttäjäksi. Ikään kuin hän valittaisi turhasta. Jos ei tule verta, ei voi sattua.

Taipaleen kommentti on jatkoa aina silloin tällöin päätään nostavalle väittelylle siitä, kenellä on oikeus valittaa ja kuka on tarpeeksi sairas saadakseen kertoa siitä. Kesällä muun muassa pohdittiin, onko Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin päähenkilö ”uskottavasti masentunut”, jos hän käy jumpassa ja elämä näyttää päällisin puolin hyvältä.

Taipale on toki oikeassa siinä, että burn out ja skitsofrenia ovat kaksi eri asiaa, ja hän on tärkeällä asialla vaatiessaan, että vaikeasti mielisairaiden sosiaalinen asema pitää saada kuntoon.

Kummastakaan sairaudesta puhuminen ei silti sulje toista pois. Lievempien mielenterveyden ongelmien esiin tuominen ei ole vakavampia ongelmia väheksyvää, mutta Taipale tulee kyllä nyyhkytyskommentillaan väheksyneeksi kaikkia muita mielenterveyden ongelmia paitsi niitä vaikeimpia.

Aika monelle tulee elämässään vaihe, jolloin mielenterveys joutuu koetukselle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Monella se uusii ja osalla kroonistuu.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu elämässään kokemaan. Vaikka häpeä ei enää niin suuri kuin joskus aiemmin, kynnys hakea apua saattaa silti olla korkea. Nyyhkyttäjäksi leimaaminen ei varsinaisesti auta asiaa.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu kokemaan.

Sillä, että mielenterveytensä kanssa vaikka vain väliaikaisestikin kamppaileva uskaltaa hakea ja saa apua jo varhaisessa vaiheessa, voidaan ehkäistä ongelmien pahenemista ja yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia.

Mielenterveyden ongelmat ovat edelleen yleisin työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Niiden vuoksi myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kuitenkin vähentynyt kymmenen vuoden aikana kolmanneksella, vaikka masennustilastot voivat edelleen paksusti.

Voikin kysyä, kuinka suuri merkitys on sillä, että mielenterveydestä on viime vuosina viimein alettu puhua avoimemmin ja että lieviä tai ohimeneviäkään ongelmia ei väheksytä?

Sitä paitsi sen burn outin syvimmässä alhossa saattaa auttaa jo pelkästään tieto siitä, että muutkin ovat tästä toipuneet.

Vierailija

Nyyhkyttäjäksi leimaaminen on viimein asia, jota mielenterveytensä kanssa kamppaileva kaipaa

Mielen sairaus on sairaus siinä kuin muutkin, ja on hyvä että siitä puhutaan. Nostan myös hattua jokaiselle joka "tulee kaapista" sairautensa kanssa. Mutta olen siitä Taipaleen kanssa samaa mieltä että iltapäivä- ja naistenlehdet ovat täynnä näitä "tunnettu tähti avautuu: kärsin masennuksesta/unettomuudesta/ahdistuksesta"- juttuja. Monessa jutussa kuitenkin puhutaan ihan muusta kuin sairaudesta, on ollut väsymystä, kiirettä töissä, ikäviä sattumuksia elämässä, jotka sinänsä ovat ihan tavallisia...
Lue kommentti

Perhebarometrin mukaan lastenhankintaa lykätään, sillä keskiluokkainen ”Prisma-perheen” elämä ahdistaa. Mitä ihmettä, sehän on ihmisen parasta aikaa!

  1. Virikkeellistä yhdessäoloa. Kun koko perhe lähtee yhdessä Prismaan, saatte viettää ainutlaatuista laatuaikaa yhdessä. Kukaan ei katso televisiota, pelaa pleikkaa tai syvenny mihinkään vuorovaikutusta haittaavaan asiaan, vaan aikaa vietetään yhdessä esimerkiksi maustehyllyä etsien. 
  2. Zen-hetki. Jälkikasvu pysyy paikallaan, kun yhden istuttaa kärryn penkkiin ja loput sinne ruokatavaroiden joukkoon. Ei tarvitse olla silmät tarkkana vahtaamassa, missä pahanteossa kullannuput ovat. Äärimmäisen kätevää ja rentouttavaa ihmiselle, joka ottaa jatkuvasti koppeja päälleen putoavista rohkelikoista.
  3. Vähän kuin Linnanmäki. Prismoissa on usein pienet leikkipaikat. Tai ainakin yksi karuselli, joka pyörii S-etukorttia vinguttamalla. Eli ilmaiseksi! Parasta huvitusta lapsille ja aikuisten lompakoille.
  4. Aina valitetaan, miten ”aika kuluu niin nopeasti”. Prismassa ei kulu.
  5. Olosuhteet ovat optimaaliset. Saa olla lämpimässä, tuulensuojaisessa ja kirkkaasti valaistussa paikassa, jossa ilmastointi pelaa. 
  6. Apu on lähellä. Nälän iskiessä ruoka on lähellä. Jos housut repeävät, uudet vaan kehiin. Mitä Prismasta ei saa, sitä ihminen ei tarvitse.
  7. Näkee tuttuja. Kun viettää tarpeeksi aikaa jättimarketeissa, huomaa ilokseen/yllätyksekseen, että vastaan alkaa kävellä tuttuja. Joskus aikaisemmin nähtiin ehkä baarissa, mutta hyvin ne kuulumiset saa huikattua kylpypyyhelaarinkin yli. Tästä syystä ei todellakaan kannata lähteä Prisma-radalle missään puutarhavaatteissa, vaan vähän pitää panostaa.
  8. Välillä voi irrotella. Kun elää Prisma-perheen elämää, irrottelu on kaiken lisäksi älyttömän helppoa! Ristely Ruotsiin, kylpyläloma Flamingossa tai sitten ihan vain viaton "Mentäisiinkö sittenkin cittariin?", tuovat jännitystä arkeen. Vaikka vähän hevi-hyllyllä revittelisi, on tämä huvi hirveän paljon halvempaa kuin esimerkiksi kahden ihmisen lentoliput Balille. Muista tämä!
  9. Eikä niistä Balin lipuista muuten saisi mitään bonuspisteitäkään. Muista sekin! Miksi me puhumme koko ajan Balista?