Urbaaneille lapsille avataan nyt kuntoklubeja, koska metsät ovat liian kaukana.

Ennen oli kaikki paremmin. Nuoriso oli tervehenkistä. Kouluun hiihdettiin kesät talvet, välitunnilla hypättiin narua ja kun tultiin kotiin, alettiin heti kitkeä kasvimaata. Nykyajan lapset istuvat sisällä, lihovat ja laiskistuvat. Vai miten se vanha virsi meni?

Jos haluaa patistaa lapsensa liikkumaan, vaihtoehtona on nyt perinteisten pihaleikkien ja urheiluseurojen lisäksi myös yksityinen, lapsille tarkoitettu kuntokeskus. Kuntoklubi GYMi on laajentumassa syksyllä Helsingin Kampista Espooseen ja Itäkeskukseen. Kysyntää on ollut, vahvistaa toimitusjohtaja Christina Nurmi.

– Ihmiset alkavat huomata, että yksityisellä puolella on enemmän vaihtoehtoja kuin urheiluseuroissa.

Gymin toimintaideaan on otettu malli aikuisten kuntokeskustoiminnasta. Valittavana on ohjattuja Vinkki-jumppia vauvoille, lapsille ja teineille sekä parkouria, joogaa, tankotanssia, sirkusta ja vaikka mitä. Ihan halvalla ei pääse: kausikortti maksaa 225–270 euroa iästä ja lajista riippuen.

Nurmen mukaan on vanhanaikaista ajatella, että lasten pitäisi saada liikuntansa pihalta tai metsästä.

– Ei kaikilla ole lähimetsiä tai kunnon pihaa. Mutta Suomessa istuu vielä tiukassa käsitys, että tällaisten asioiden kuin terveydenhuollon ja liikunnan täytyisi olla ilmaista. Muihin Pohjoismaihin verrattuna suomalaiset aikuisetkin käyvät laiskasti kuntosaleilla.

Urheilusta innostuneet lapset ohjataan Suomessa perinteisesti urheiluseuroihin, jotka toimivat pitkälti vapaaehtoistyöllä.

– Ja se tarkoittaa, ettei ohjaus ole aina tasoltaan parasta mahdollista. 14-vuotiasta saattaa ohjata toinen melkein samanikäinen, Nurmi sanoo.

Urheiluseurojen toiminnassa näkyy Nurmen mielestä sekin, että niissä tähdätään lahjakkuuksien valmentamiseen. Kuntoklubilla sopiva laji ja oikea taso löytyy kaikille. No, ovatko lapset tosiaan nykyään ihan rapakunnossa?

– Jotkut ovat. Me aikuisethan heitä kuljetamme autoilla ja istutamme katsomaan telkkaria. Lapset liikkuisivat kyllä luonnostaan, mutta sitten varoitellaan, että älä vaan kiipeä ettet putoa. Joskus näkee lapsia, jotka eivät uskalla ottaa edes renkaista kiinni: tuntuma omaan kehoon puuttuu, koska kaikesta on varoiteltu.

Naisystävä Katja ei aio esiintyä suuremmin miehensä rinnalla julkisuudessa.

Laulaja Ressu Redford, 56, esitteli torstai-iltana uuden naisystävänsä Katjan ravintola Pincho Nationin avajaisissa Turussa.

– Hyvin menee ja kesää vietetään yhdessä. Kesän kohokohta on nyt, kun aurinko paistaa, Ressu jutteli.

Silminnähden rakastunut pariskunta on seurustellut jo jonkin aikaa. Katja on käynyt miehensä keikoilla ja myönsi ihastuneensa tämän huumorintajuun.

– Muun muassa siihen, hän virnisti.

Katja totesi myös, ettei aio esiintyä julkisuudessa isommin, vaan aikoo pysytellä yksityishenkilönä. Hän kertoi työskentelevänsä ”aivan eri alalla” kuin Ressu.

– Minä olen syntyperäinen turkulainen, ja Katja on tästä läheltä, Ressu lisäsi.

Ressu Redford oli naimisissa lähes 20 vuotta Nina Björkfeltin kanssa. Pari erosi virallisesti joulukuussa 2016. Heillä on kaksi poikaa: vuonna 1998 syntynyt Frans ja vuonna 2000 syntynyt Elliot.

Tasa-arvotyön tavoite ei voi olla se, että kaikilla on asiat yhtä päin prinkkalaa.

”Mulla on pahemmat tasa-arvo-ongemat!” ”Ei kun mulla! Itsemurhatilastot hei!” ”Eikä, mieti palkkatasa-arvoa!”

Tältä keskustelu sukupuolten välisestä tasa-arvosta toisinaan kuulostaa – sekä henkilökohtaisella että valtakunnallisella tasolla.

Valitettavaa kyllä, naiset ovat miehiä huonommassa asemassa monessa asiassa, miehet ovat naisia huonommassa asemassa monessa muuassa asiassa, ja sukupuolivähemmistöjen kohtaamasta syrjinnästä en edes aloita. 

Kun ongelmia kerran piisaa, voi erehtyä, että ratkaisu on sen keksiminen, kenellä asiat ovat huonoiten. Todellista tasa-arvotyötä on kuitenkin yritys parantaa heikomman osapuolen tilannetta, ei huonontaa paremmin pärjäävän elämää. 

Eroon syrjivästä asepalveluksesta

Viimeisin esimerkki vanhasta keskustelusta pulpahti pintaan, kun Elisabeth Rehnin johtama ajatushautomo esitti Suomeen mallia, jossa koko ikäluokka sukupuolesta riippumatta suorittaisi jonkinlaisen kansalaispalveluksen. 

”Kyllä ainainen luuttuaminen, pyykkääminen ja vauvojen pullauttelu onkin raskasta!”

Kansalaispalveluksessa olisi epäilemättä omat ongelmansa, mutta toteutuessaan se olisi ratkaisu yhteen maamme räikeimmistä tasa-arvoepäkohdista. Ehkä sukupuoleen perustuvan asevelvollisuuden jättäminen historiaan voisi avata tietä muillekin tasa-arvoparannuksille.

Jos siis pystyisimme nielemään sen, että tasa-arvon saavuttaminen tässä asiassa ei tule olemaan naisille yhtään kivaa, eikä syrjivän asepalveluksen räjäyttäminen johda yhtäkkiä naisten ongelmien katoamiseen. 

Imurointi ei ole kansalaisvelvollisuus

Kulttuurintutkimuksen apulaislehtori ja tohtorikoulutettava Siri Lindholm kirjoittaa Helsingin Sanomien mielipidesivuilla, että vaatimus yleisestä kansalaispalveluksesta on naisille kohtuuton, sillä naisilla on muutakin hommaa: tilastollisesti katsoen meillä naisilla on tapana synnyttää uusia veronmaksajia ja käyttää kotitöihin joka viikko peräti kahdeksan tuntia enemmän aikaa kuin keskivertomies. 

Kyllä ainainen luuttuaminen, pyykkääminen ja vauvojen pullauttelu onkin raskasta! Silti se ei ole sama asia kuin asepalvelus tai siviilipalvelus, joista jompaankumpaan suomalaismiehet ovat sukupuolensa perusteella pakotettuja.

Synnyttäminen ei – ainakaan vielä – ole naisille laissa säädetty kansalaisvelvollisuus, eikä imuroidakaan tarvitse vankilan uhalla.

Jakomerkki

Vauvojen pullauttelu voi olla raskasta – mutta ei se silti ole sama asia kuin armeijaan pakottaminen

Suurin ongelmahan tuossa kansalaisvelvollisuuksien suorittamisessa tuntuu olevan eläkekertymän pieneneminen (x * 9 kk + 6 kk). Ehdottaisin tähän ratkaisuksi yhteistä eläkekertymää rekisteröidyssä parisuhteessa (miksei perheessäkin). Eli lasketaan tulot yhteen, jaetaan tasan ja kummallekin siitä sitten se varsinainen eläke.
Lue kommentti