Lady Gaga edusti Lontoossa viime joulukuussa yllättävän maltillisessa tyylissä. Kuva: MV Photos
Lady Gaga edusti Lontoossa viime joulukuussa yllättävän maltillisessa tyylissä. Kuva: MV Photos

Madonna saattaa olla provokaattorina, show-esiintyjänä ja tanssijana vailla vertaa, mutta muusikkona Lady Gaga on kuin toiselta planeetalta.

Eihän tämä lopulta täysin yllätyksenä tullut.

Lady Gagan viides albumi Joanne on pääosin maanläheinen ja juureva aikuispoplevy. Se alleviivaa maanläheisyyttä ja aitoutta kansikuvissaankin: Gaga ilman meikkejä, maskeja ja naamiaisasuja. Biisivalikoimasta kuuluu vähintään yhtä iso osuus kantrille ja 1960-luvun soulille kuin huippuunsa tuotetulle dance-popille.

Näin Gagan uusi levy edustaa jotain, mitä ilmeisin esikuva ja kilpailija Madonna ei koskaan uskaltanut tehdä.

Levy paljastaa syyn. Madonna saattaa olla provokaattorina, show-esiintyjänä ja tanssijana vailla vertaa, mutta muusikkona Lady Gaga on kuin toiselta planeetalta. Gagan kirkkaasta karheaan yltävä sielukas ääni osuu nuottiin ja tulkitsee sujuvasti niin kantria kuin diskoa. Sellaisessa ei ole kyse show-elementistä, se on silkkaa lahjakkuutta.

Kenties Gaga haluaa kasvaa Bowien kaltaiseksi kameleontiksi, joka voi tehdä mitä vain ja milloin huvittaa?

Gaga on säveltänyt levynsä kappaleet muun muassa sellaisten vaihtoehtorokkareiden kuin Beckin ja Queens Of The Stone Age -yhtyeen Josh Hommen kanssa. Jälkimmäisen nimikappale ja folk-tähti Father John Mistyn kanssa tehty Motown-jäljitelmä Come To Mama auraavat Gagaa renessanssi-ihmeeksi, joka voi kikkailla yhtä lailla kantrilegenda Dolly Partonin kuin R&B-, dance- ja poptähti Rihannan leikkikentällä ilman, että se särähtää.

Kenties Gaga haluaa kasvaa Bowien kaltaiseksi kameleontiksi, joka voi tehdä mitä vain ja milloin huvittaa?

Todennäköisesti Gagasta ei kuitenkaan koskaan ole katu-uskottavaksi hipster-suosikiksi. Tai eihän sitä tiedä. Kuunnelkaa vaikkapa Mistyn kanssa tehty Sinner's Prayer. Tuokaa rinnalle kuka tahansa Flow-festivaaleilla viime vuosina esiintynyt naispuolinen, juureva ja ”indie-uskottava” laulaja-lauluntekijä.

Lady Gagalla ei ole kerrassaan mitään hävettävää.

Katso ja kuuntele levyltä biisi Perfect Illusion:

Lady Gaga: Joanne

(Universal)

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **