Kuutoskaudella ovat mukana Robin, Laura Voutilainen, Petra, Olli Lindholm, eturivissä Samu Haber, Irina ja Nikke Ankara. Kuva: Petri Aho
Kuutoskaudella ovat mukana Robin, Laura Voutilainen, Petra, Olli Lindholm, eturivissä Samu Haber, Irina ja Nikke Ankara. Kuva: Petri Aho

Kuudennen Vain elämää -kauden levyä kuunnellessa tuntuu siltä, että tämä kuvio alkaa todellakin olla nähty ja kuultu.

Muistatteko vielä, miten parin ensimmäisen Vain elämää -kauden aikana artistien toistensa kappaleista tekemät sovitukset herättivät ahaa-elämyksiä – tasapuolisesti sekä hämmennystä että riemua.

Sittemmin coveroinneista, jotka itse asiassa nauhoiteteaan studiossa ennen sarjan kuvaamista, on muodostunut oma musiikillinen tuotantolinjansa, jolla Vain elämää -käsittelyn saavat kappaleet ovat alkaneet kuulostaa…no, Vain elämää -musiikilta. Teolliselta liukahihnapopilta.

Alkujaan uutta luonut konsepti on alkanut toistaa itseään. Silloin on hyvä lopettaa, kuten ohjelmakonsepti on viisaasti ilmoittanut tekevänsä.

Miksi soodasiirappisheikkeri?

Kuudennen kauden ensimmäisen levyn kompastuskiveksi paikantuu sovitusten tunneskaala, joka vaihtelee melankolisesta lakonisen kautta lakoniseen melankoliaan. Niin Irinan tulkinta Olli Lindholmin alkujaankin yltiöpateettisesta Ihmisen pojasta kuin Samu Haberin näkemys Tiktakin Satuprinsessasta suodatetaan jonkinlaisen valuvan, jollottavan soodasiirappisheikkerin läpi.

Poikkeuksen apatiaan tarjoaa Olli Lindholmin liki punkiksi vetämä Tiktakin Heilutaan. Vastaavia irtiottoja olisi mahtunut levylle useampikin.

Pohjakosketus otetaan, kun Robin yrittää tulkita Irinan Kymmentä kirosanaa. Biisi kertoo aikuisen naisen parisuhteen päättymisestä, ja nyt sitä laulaa vanhempiensa luona asuva teinipoika? Jotain rajaa hei.

Eri esittäjiä: Vain elämää

(Warner)

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **