Kunpa valkokankaalla nähtäisiin useammin Ihmenaisen kaltaisia supersankareita.

Amatsoniprinsessa ja puolijumala Diana (Gal Gadot) aikoo palauttaa rauhan maan päälle ja lopettaa toisen maailmansodan kukistamalla sen tehtailleen sodanjumala Areksen. Ihmenaisen eli Wonder Womanin omassa tarinassa pelastetaan maailmaa ja kerrotaan, kuinka supersankari sai alkunsa. Mutta oikeastaan tässä tarinassa juoni ei ole tärkein, vaan se, että elokuva on tehty.

Wonder Womanin oma elokuva on niin voimaannuttava ja kaivattu kaikkien lukemattomien miessankarielokuvien jälkeen, että se lämmittää mieltä, vaikka ei edes juuri välittäisi sarjisleffoista tai supersankareista. Se toimii jopa sellaiselle, joka ei ennalta tunne DC Comicsin hahmoa kuin ulkonäöltä.

Ihmenainen on ollut luomishetkestään lähtien yksi kansainvälisesti merkittävimpiä feministisiä hahmoja.

Elokuvassa on toki omat hölmöytensä. Se on sarjisleffojen tapaan yliampuva ja välillä naurettavan mahtipontinen. Mutta senkin antaa anteeksi Ihmenaiselle, joka on ollut luomishetkestään 40-luvulta lähtien yksi kansainvälisesti merkittävimpiä feministisiä hahmoja.

Kunpa valkokankaalla nähtäisiin useammin Ihmenaisen kaltaisia supersankareita – siis itsenäisiä, kunnianhimoisia ja vahvoja. Juuri sellaisia, jonka kuka tahansa naiseksi varttuva voisi mainita ylpeänä esikuvakseen.

Teksasissa elokuvateatteri järjesti Wonder Womanista näytöksiä, joihin vain naiseksi itsensä kokevat olivat tervetulleita. Tämä sai aikaan nettiraivon ja leffateatteria syytettiin seksismistä ja miesten syrjimisestä, mutta näytökset myytiin ennätysajassa loppuun. Eikä ihme, sillä tällaisilla näytöksillä olisi varmasti kysyntää Suomessakin.

Katso traileri:

Wonder Woman

****

Ensi-ilta 2.6.

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **

 

Uutuusdraama Rodin kuvaa, kuinka kuvanveistäjä Camille Claudel jäi mentorinsa Auguste Rodinin varjoon.

Ranskalainen kuvanveistäjä Auguste Rodin (1840–1917) muistetaan parhaiten Ajattelija-patsaastaan. Jacques Doillonin uutuusdraama keskittyy taiteilijan ja hänen oppilaansa Camille Claudelin (1864–1943) rakkaussuhteeseen. Rodinilla oli avovaimo ja lapsi, joita hän ei Camillelle tekemistään lupauksista huolimatta koskaan jättänyt.

Bruno Nuytten ohjasi Claudelin ja Rodinin skandaalinkäryisestä suhteesta draaman jo vuonna 1988.  Siinä parina nähtiin Isabelle Adjani ja Gérard Depardieu. Tällä kertaa pääosissa nähdään Izïa Higelin ja Vincent Lindon. Higelin onnistuu kuvaamaan hyvin Claudelin vähittäistä murtumista. Suhde tuhosi Claudelin mielenterveyden. Hän syytti Rodinia töidensä plagioimisesta. Claudel vietti viimeiset 30 elinvuottaan psykiatrisessa sairaalassa.

Claudel jäi täysin opettajansa varjoon niin eläessään kuin kuolemansa jälkeenkin. Hänen teoksensa, kuten Valssi, kuvasivat naisen seksuaalisuutta tekoajankohtaansa nähden rohkeasti. Aikaa vaivasi kaksinaismoralismi. Siinä missä miestaiteilijoiden alastomat naishahmot herättivät ihastusta, aikalaiskriitikot eivät pitäneet aihetta naistaiteilijoille sopivana.

Doillon on hakenut elokuvaan autenttista tunnelmaa kuvaamalla sen aidoilla tapahtumapaikoilla. Pariisin Rodin-museo on lainannut kuvauksiin Rodinin keskeisiä töitä. MK

Rodin ***