Outi Mäenpää, Minna Haapkylä, Cécile Orblin ja Ona Kamu eläytyvät Marimekon kulisseihin.
Outi Mäenpää, Minna Haapkylä, Cécile Orblin ja Ona Kamu eläytyvät Marimekon kulisseihin.

Jörn Donnerin vapaa tulkinta Armi Ratian taipaleesta on yllätyskuoseja tulvillaan.

Yritysjohtaja, Marimekon luoja Armi Ratia muistetaan värikkäänä voimanaisena, joka kulki omaa tietään. Jörn Donner tunsi hänkin Armin ja tarttuu kohteeseensa otteella, joka sekä riisuu että pukee hahmoaan tuoreilla tavoilla.

Ikonia lähestytään elokuvassa kenties ainoalla mahdollisella tavalla: eri ihmisten muistoihin taltioituneena hahmona, jonka ominaisuudet vaihtelivat kokijasta riippuen. Näitä tärkeitä sivuhahmoja esittävät muun muassa Laura Birn, Outi Mäenpää ja Jukka Puotila.

Juonen sijaan leffa onkin näytöksiä Armin elämästä. Armi paljastetaan eri valoissa: ujona ja ronskina, vahvana ja hermot romahtaneina.

Minna Haapkylä esittää näyttelijää, joka esittää Armia. Donnerin näkökulma on antoisa, ja teatteriksi etäännytetty matkimisen teema muistuttaa Marimekkoa kohdanneesta kopiokohusta. Minna Haapkylän omistautunut versio räiskyvästä Armista ei kuitenkaan ole kopio. Haapkylä on ulkoisesti omansa, ja sisäisesti ei aitoa Armia kai kukaan voi täysin jäljitellä – onneksi. Rauhallisen Viljo-aviomiehen roolissa himmailee Hannu-Pekka Björkman.

Modernista tyylistään huolimatta elokuvassa on Donnerin tapaan arvokasta vanhanaikaisuutta. Marimekon muotikuvaukset tuovat ihanan tuulahduksen menneiltä vuosikymmeniltä.

Synkistelypuoli on korostetun esillä. Kirkkaiden kankaiden taustalla väijyy mustana imevä alkoholismin aukko. Äkäilevästä pomottajasta ei ole helppo pitää, eikä elokuvastakaan kaiken aikaa. Runsaus voi myös ahdistaa.

Moniraitainen kokonaisuus on silti hieno tarina ajattomasta Marimekostamme ja naisesta, joka tiesi, mitä tahtoi.

Katso traileri:

Armi elää! -elokuvan trailer from Bufo on Vimeo.

Armi elää!

****

Ensi-ilta 20.3.

Lue myös:

Ex-pari Minna Haapkylä ja Hannu-Pekka Björkman näyttelevät avioparia: ”Meillä on läheiset välit”

Minna Haapkylä opiskelee uuden ammatin

Et ole koskaan rakastunut vastanäyttelijääsi, Minna Haapkylä? Katso video

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **