Irina uudistui. Kuva: Lars Johnson
Irina uudistui. Kuva: Lars Johnson

Irinan seitsemäs levy on raikkaasti uudenlaista Irinaa.

Irinan paikka suomalaisessa popmusiikkitodellisuudessa vuonna 2017 ei ole helppo. Hän ei ole enää nuori tulokas, mutta ei vielä Kaija Koon veroinen popin vanhempi valtionainenkaan.

Irinan seitsemäs levy Seitsemän kuitenkin päivittää pitkän uran tehneen artistin sointimaailmaa onnistuneesti. Irina väistää ne ansat, joihin Maija Vilkkumaa toissavuotisella Aja! -paluulevyllään astui ryskyen. Nykyteknologia on valjastettu Irinan ominaissoundin palvelukseen, eikä päinvastoin. Biittivetoinen soundi ei vie Irinaa, vaan Irina vie soundia.

Seitsemän ei esittele epäuskottavan futuristiseksi stailattua discokuningatarta, vaan tuo takaisin vanhan tutun Irinan – mutta nyt hänellä on silmissään aivan uudenlaista säihkettä.

Kaijamaista ovat myös parisuhdeväännöt.

Kaija Koota muistuttavat turvallisen kapinalliset sekä omanarvontuntoiset tekstit, joissa Irina muun muassa ilmoittaa, ”ettei hänestä ole vaimoksi nyt eikä ikinä”. Kaijamaista ovat myös parisuhdeväännöt, joissa altavastaajana on aina joku toinen kuin kertoja, sekä musiikin tanssittavuus. Ei nyt eikä ikinä on yksi levyn harvoista perinteisemmistä suomirock-kappaleista, jotka on rakennettu basso- ja kitarakuvion varaan. Silti biisi on sellainen, jota bilekansan on helppo tanssia vappupäivän dagen efter -diskossa.

Tanssittavuus viedään tappiin tamppausbiisissä Tanssi hengittämättä, jossa Irina laulaa: ”Ttanssi hengittämättä niin kauan, että taju lähtee. Silloin tuskin tuntee, kun maahan putoaa.”

Rivi kiteyttää kasvukivut taakseen jättäneen artistin uuden albumin napakasti.

Irina: Seitsemän

(Sony)

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **