Sivuosassa vaimo (Audrey Tautou, takana), joka on lyhyestä ruutuajastaan huolimatta leffan kiinnostavin henkilö.
Sivuosassa vaimo (Audrey Tautou, takana), joka on lyhyestä ruutuajastaan huolimatta leffan kiinnostavin henkilö.

Aiheesta olisi kuullut mielellään vielä enemmänkin.

Ihan kuin olisin nähnyt tällaisen elokuvan alun joskus aikaisemminkin? Pienkone liitää upean maiseman yllä, meri välkkyy, kohottava musiikki, ohjaamossa jutellaan rennosti kotiin pääsystä… mutta hetkinen, lentokoneen moottorin tulee jotain vikaa! Apua!

Sitten siirrytäänkin ajassa kolmekymmentä vuotta taaksepäin odottelemaan, että päästään lento-onnettomuuteen asti.

Tällä kertaa kyseessä on tutkimusmatkailija Jacques Cousteausta kertova elokuva, ja kyllä hänessä riittääkin kiinnostavaa aineistoa. Erikoinen äijä, ikävä isä ja vempula aviomies. Jacquesin (Lambert Wilson) pää on täynnä seikkailunhalua ja suuruudenhulluja ideoita veden alla elämisestä, ja kuten kaikki 80-luvulla telkkaria katsoneet tietävät, tuloksena syntyi viihdyttäviä tv-ohjelmia.

Elokuvassa seurataan, miten sekopäisiä unelmia toteutetaan ja mitä se taas tekee lähipiirille. Ihanaa vedenalaista kuvaa nähdään, punainen villapipo tekee näyttävän sisääntulon puolivälissä, Cousteaun ympäristötietoisuus herää, käänteet ovat kiinnostavia ja elokuva on ihan tarpeeksi viihdyttävä.

Miten mies onnistui pitämään kahta perhettä vaimolta salassa?

Mutta on tässä ongelmansa. Leffa missaa olennaisia asioita. Cousteaun vaimo ja rakkauselämä jäävät sivurooliin, vaikka katsojasta olisi aivan hauskaa tietää, miten mies onnistui pitämään kahta perhettä vaimolta salassa. Audrey Tautoun esittämä vaimo on lyhyestä ruutuajastaan huolimatta leffan kiinnostavin henkilö.

Ja toinen juttu: olisiko ohjaaja tai käsikirjoittaja tai joku voinut päättää, aikooko kertoa tarinansa Jacquesin vai Philip-pojan vai ihan jonkun muun näkökulmasta – nyt heiluu siinä välissä ja jää pinnalliseksi, ja eikö se ole sukeltamiselokuvassa paha virhe?

Katso traileri:

Jacques – Elämä merellä

***

Ensi-ilta 7.4.

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **