Kirjailija Tiina Laitila Kälvemark on asunut jo 20 vuotta Ruotsissa. Seitsemäs kevät -romaani on hänen kolmas teoksensa. Kuva: Mathias Laitila Kälvemark
Kirjailija Tiina Laitila Kälvemark on asunut jo 20 vuotta Ruotsissa. Seitsemäs kevät -romaani on hänen kolmas teoksensa. Kuva: Mathias Laitila Kälvemark

Tiina Laitila Kälvemark kirjoitti hienon romaanin ajankohtaisesta teemasta. – Elämme niin kuin juhlat jatkuisivat, vaikka mascarat ovat jo poskilla.

Tällaisen kylmän kevään jälkeen on vaikea kuvitella ajankohtaisempaa luettavaa kuin Tiina Laitila Kälvemarkin tuore romaani Seitsemäs kevät, jossa ilmastonmuutos on edennyt niin pitkälle, ettei kesää ehkä enää tule Pohjolaan.

Laitila Kälvemarkilla ei aiemmin ole kirjoissaan ollut poliittista agendaa, mutta mitä enemmän hän tutki aihetta, sitä selvempää oli, ettei hän voinut enää vaieta.

– Mietin, mikä olisi vahva symboli sille, että ihminen odottaa jotain parempaa. Jos kesä ja loma viedään meiltä, jokainen tajuaa, miten vakavasta asiasta on kyse. Nyt elämme niin kuin juhlat jatkuisivat, vaikka mascarat ovat jo poskilla ja sukkahousut rikki, hän kertoo.

”Olemme niin tottuneita siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi, että ajattelemme sen pätevän kaikkeen.”

Vetävästi kirjoitetun episodiromaanin sivuilla tv-meteorologi lisää sääkartalle vähän aurinkoja, koska ei enää tuottaa katsojille pettymystä. Toisaalla tarinassa perheenäiti palkkaa sijaissynnyttäjän Intiasta, koska haluaa vielä yhden lapsen ja tietää, miten hyvältä vauvapäivitykset näyttäisivät hänen somessaan.

– Olemme niin tottuneita siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi, että ajattelemme sen pätevän kaikkeen, myös rakkauteen ja ulkonäköön. Mutta emme edelleenkään voi päättää, saammeko lapsia ja millaisia, emme myöskään säätä tai sitä, kuka meitä rakastaa, Laitila Kälvemark sanoo.

Kirjan kantava teema onkin ihmisen ahneus.

– Ihminen voi olla ahne monin eri tavoin, esimerkiksi huomiolle ja rakkaudelle.

Rakkaussiirtolainen Ruotsissa

Seitsemäs kevät -romaanin päämiljöö on tämän päivän Tukholma, joka on myös Laitila Kälvemarkin kotikaupunki. Sinne hän päätyi Amsterdamissa tapaamansa uppsalalaispojan perässä ”rakkaussiirtolaisena” jo 20 vuotta sitten.

Laitila Kälvemarkin nelihenkinen perhe asuu Tukholman Kistassa, monikulttuurisella alueella, jossa melkein kaikki lapset puhuvat muutakin kieltä kuin ruotsia.

– Pienenä tyttäreni oli vaikea tajuta, että joskus perheessä on vain yksi äidinkieli. ’Mutta mitä kieltä ne puhuvat niiden äidin kanssa?' hän ihmetteli.

Monet sukujuuret näkyvät myös Tiinan ja hänen ruotsalaisen miehensä Mathiaksen ulko-oven nimikyltissä. Kun pari aikoinaan meni naimisiin, he päättivät ottaa yhteiseksi nimekseen molempien sukunimestä muodostetun kaksoisnimen.

– Otimme ikään kuin toisemme puolisoiksemme. Ajattelimme, että perheen nimessä saa kuulua, että meillä on kaksi kulttuuria.

Lue myös Laitila Kälvemarkin edellisen kirjan arvio: Kohtaaminen huutokaupassa synnytti sukupolviromaanin

Ranskalaiskomediassa C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan seurataan häitä hääsuunnittelijan näkökulmasta.

Hääsuunnittelijan elämä ei ole herkkua, mikäli Olivier Nakachen ja Eric Toledanon ohjaamaan ranskalaiseen romanttiseen komediaan C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan on uskominen. Samaa aihetta käsitteli vuonna 2001 Jennifer Lopezin tähdittämä elokuva Häät mielessä. Tällä kertaa hääsuunnittelijana kärsii eläkeikää lähestyvä Max (Jean-Pierre Bacri).

Maxin tehtävänä on järjestää häät 1600-luvulla rakennettuun loisteliaaseen linnaan. Elokuva seuraa hänen viime hetken ponnistelujaan hääpäivän aamusta aina myöhään yöhön. Toisin kuin tosi-tv-sarjoissa, morsian ei ole muuttunut häitä valmistellessaan hirviöksi, vaan sulhanen. Rasittavan sulhon lisäksi Maxin on kestäminen epäpäteviä palkollisiaan, jotka ovat muun koheltamisensa ohella aiheuttaa vieraille ruokamyrkytyksen ja ampua heitä ilotulitusraketeilla.

Huumoria ammennetaan ranskalaisesta temperamentista. Tunteet käyvät kuumina, henkilöt sanailevat kilpaa toistensa kanssa ja ärräpäät lentävät. Siis samanlaista kohkaamista ja meuhkaamista, johon suurin osa ranskalaisista komedioista nykyisin luottaa. Elokuvan pelastavat kaksi lopussa nähtävää juhlakohtausta. Niissä on aitoa romantiikan lumoa ja magiaa.

C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan ***

Matt Damon ja Kristen Wiig kutistuvat lilliputeiksi uutuusdraamassa Downsizing.

Väestönkasvun hillitsemiseen ei ole keksitty keinoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Alexander Payne tarjoilee uutuusdraamassaan Downsizing varsin radikaalin ratkaisun: kutistetaan ihmiskunta peukaloisiksi. Mini-ihmiset kuluttavat vähemmän luonnon resursseja, joten ilmastonmuutoskin saadaan hallintaan. Riittävätkö moiset perustelut vakuuttamaan muut kuin ituhipit? Mites olisi tämä: peukaloliisojen ja peukalolassejen elämä on niin edullista, että jokaisella lilliputilla on varaa luksuselämään. No niin, johan kuulostaa paremmalta! Ei siis ihme, että perusjamppa Paul (Matt Damon) ja hänen vaimonsa Audreykin (Kristen Wiig) päättävät aloittaa uuden elämän pikkiriikkisinä.

Downsizingin alkuasetelma on kuin suoraan 1950-luvun scifikauhuelokuvista. Paynen tyylilaji on kuitenkin satiiri. Ihmisiä kiinnostaa enemmän mässäillä ja mälläillä kuin uhrautua pyyteettömästi luonnon puolesta. Pian käy ilmi, että pikkuistenkin yhteiskuntaakin pyörittävät nälkäpalkalla kituvat siirtolaissiivoojat, jotka on kutistettu vastoin tahtoaan valkoisia palvelemaan.

Satiiri toimii, mutta aivan yhtäkkiä Payne lisää hurjasti kierroksia. Alkaa psykedeelinen ja paatoksellinen trippi, jonka aikana Paul vierailee bergeniläisessä ekoyhteisössä. Haahuilua, batiikkipaitoja ja rummutusta. Kultti vai utopia? Joka tapauksessa turhan kulunutta kuvastoa eikä oivalluksista ole tietoakaan. 

Downsizing **