Rooney Mara, Michael Fassbender ja Ryan Gosling ovat tämän hetken kysytyimpiä leffatähtiä.
Rooney Mara, Michael Fassbender ja Ryan Gosling ovat tämän hetken kysytyimpiä leffatähtiä.

Song to song on kaunista katsottavaa. Liian kaunista.

Ohjaaja Terrence Malick tunnetaan taideleffoistaan, jotka vaativat katsojaltaan tarkkaavaisuutta ja asioiden omatoimista yhdistelyä. Tuplakolmiodraama Song to songin kerronta noudattaa samaa kaavaa. Asut, hiustyylit ja paikat vaihtuvat tiuhaan tahtiin, mutta tarina pysyy silti kasassa ilman, että se haastaa liian kovaan aivojumppaan.

Faye (Rooney Mara) ja BV (Ryan Gosling) ovat muusikonalkuja. Heidät on ottanut siipiensä suojaan musiikkimoguli, vallan- ja seksinhimoinen Cook (Michael Fassbender). Cookin ansiosta Faye ja BV tapaavat, ihastuvat ja rakastuvat. Faye ei kuitenkaan onnistu pysymään erossa Cookista, vaan hänelle lankeaa leffassa pettäjän osa. Jossakin vaiheessa monimutkaista ihmissuhdevyyhtiä myös BV tapailee Cate Blanchettin esittämää eleganttia mutta onnetonta Amandaa.

Cook puolestaan menee naimisiin kauniin ex-lastentarhanopettajan (Natalie Portman) kanssa, muttei onnistu pääsemään irti tuhoisista, seksuaalisista pakkomielteistään.

Leffa vilisee oikeita muusikoita Lykke Listä aina hurmaavaan Patti Smithiin.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Texasin Austiniin, ohjaaja Malickin kotikaupunkiin, ja musiikki on vahvasti osa elokuvaa, vaikka päähenkilöiden työhön sen parissa ei juuri keskitytäkään. Leffa kuitenkin vilisee oikeita muusikoita Lykke Listä aina hurmaavaan Patti Smithiin.

Elokuva kertoo tarinan, siihen on saatu nimekäs näyttelijäkaarti ja kaikki näyttää päällisin puolin hyvältä, mutta ehkä juuri hyvältä näyttäminen häiritsee eniten. Asunnot kiiltelevät uutuuttaan, ihmiset ovat kauniita mutta hahmot jäävät etäisiksi ja 73-vuotiaan Malickin ohjauksessa viivytään ehkä liiankin kauan Portmanin ja Maran hoikkia vartaloita ihailevasti katsellen. Huippunäyttelijöistä olisi varmasti saanut irti enemmänkin.

Katso traileri:

Song to Song

**

Ensi-ilta 28.4.

Ranskalaiskomediassa C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan seurataan häitä hääsuunnittelijan näkökulmasta.

Hääsuunnittelijan elämä ei ole herkkua, mikäli Olivier Nakachen ja Eric Toledanon ohjaamaan ranskalaiseen romanttiseen komediaan C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan on uskominen. Samaa aihetta käsitteli vuonna 2001 Jennifer Lopezin tähdittämä elokuva Häät mielessä. Tällä kertaa hääsuunnittelijana kärsii eläkeikää lähestyvä Max (Jean-Pierre Bacri).

Maxin tehtävänä on järjestää häät 1600-luvulla rakennettuun loisteliaaseen linnaan. Elokuva seuraa hänen viime hetken ponnistelujaan hääpäivän aamusta aina myöhään yöhön. Toisin kuin tosi-tv-sarjoissa, morsian ei ole muuttunut häitä valmistellessaan hirviöksi, vaan sulhanen. Rasittavan sulhon lisäksi Maxin on kestäminen epäpäteviä palkollisiaan, jotka ovat muun koheltamisensa ohella aiheuttaa vieraille ruokamyrkytyksen ja ampua heitä ilotulitusraketeilla.

Huumoria ammennetaan ranskalaisesta temperamentista. Tunteet käyvät kuumina, henkilöt sanailevat kilpaa toistensa kanssa ja ärräpäät lentävät. Siis samanlaista kohkaamista ja meuhkaamista, johon suurin osa ranskalaisista komedioista nykyisin luottaa. Elokuvan pelastavat kaksi lopussa nähtävää juhlakohtausta. Niissä on aitoa romantiikan lumoa ja magiaa.

C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan ***

Matt Damon ja Kristen Wiig kutistuvat lilliputeiksi uutuusdraamassa Downsizing.

Väestönkasvun hillitsemiseen ei ole keksitty keinoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Alexander Payne tarjoilee uutuusdraamassaan Downsizing varsin radikaalin ratkaisun: kutistetaan ihmiskunta peukaloisiksi. Mini-ihmiset kuluttavat vähemmän luonnon resursseja, joten ilmastonmuutoskin saadaan hallintaan. Riittävätkö moiset perustelut vakuuttamaan muut kuin ituhipit? Mites olisi tämä: peukaloliisojen ja peukalolassejen elämä on niin edullista, että jokaisella lilliputilla on varaa luksuselämään. No niin, johan kuulostaa paremmalta! Ei siis ihme, että perusjamppa Paul (Matt Damon) ja hänen vaimonsa Audreykin (Kristen Wiig) päättävät aloittaa uuden elämän pikkiriikkisinä.

Downsizingin alkuasetelma on kuin suoraan 1950-luvun scifikauhuelokuvista. Paynen tyylilaji on kuitenkin satiiri. Ihmisiä kiinnostaa enemmän mässäillä ja mälläillä kuin uhrautua pyyteettömästi luonnon puolesta. Pian käy ilmi, että pikkuistenkin yhteiskuntaakin pyörittävät nälkäpalkalla kituvat siirtolaissiivoojat, jotka on kutistettu vastoin tahtoaan valkoisia palvelemaan.

Satiiri toimii, mutta aivan yhtäkkiä Payne lisää hurjasti kierroksia. Alkaa psykedeelinen ja paatoksellinen trippi, jonka aikana Paul vierailee bergeniläisessä ekoyhteisössä. Haahuilua, batiikkipaitoja ja rummutusta. Kultti vai utopia? Joka tapauksessa turhan kulunutta kuvastoa eikä oivalluksista ole tietoakaan. 

Downsizing **