Taidehistoriaa opiskellut brittikirjailija Lisa Hilton sijoitti romaaninsa taidemaailmaan. ”Ihmiset pitävät taidetta usein tylsänä ja jäykkänä, mutta halusin näyttää, että siitä voi kirjoittaa vetävästi.” Kuva: Satu Kemppainen
Taidehistoriaa opiskellut brittikirjailija Lisa Hilton sijoitti romaaninsa taidemaailmaan. ”Ihmiset pitävät taidetta usein tylsänä ja jäykkänä, mutta halusin näyttää, että siitä voi kirjoittaa vetävästi.” Kuva: Satu Kemppainen

Historioitsija Lisa Hilton kirjoitti seksiä tihkuva hittitrillerin, jota on verrattu menestysromaaniin The Fifty Shades of Grey. ”Intohimoinen nainen on yhä kauhistus”, Lisa hämmästelee saamaansa palautetta.

Lisa Hilton, Maestra-kirjaasi on verrattu usein 50 Shades of Greyhin, mitä mieltä olet siitä?

Ihmiset joko vihaavat tai rakastavat kirjaani, reaktiot ovat olleet aika äärimmäisiä. Mutta 50 Shades -fanit ovat kyllä saaneet pettyä. Tekisi mieli napata heiltä muutama kommentti Maestran pokkariversion kanteen. Eräs nainen kommentoi, että kirjani on loukkaus 50 Shadesiä kohtaan. Toinen taas kirjoitti, että polttaisi kirjani, jos ei olisi ostanut sitä sähköisenä. Sen haluaisin painattaa t-paitaani!

Olet kirjoittanut aiemmin historiallisia romaaneja. Miten sulavasti solahdit eroottisen trillerin kirjoittajaksi?

Ei se oikeastaan ollut niin iso askel. Kun kirjoittaa 15 vuoden ajan historiallisia romaaneja, seksistä ja väkivallasta tulee aika arkipäiväisiä asioita. Väkivaltakohtauksia ei ole vaikea kirjoittaa sen jälkeen, kun on kirjoittanut Ranskan sisällissodasta! Ja tarinahan on aina tärkein.

”Seksistä nauttiva nainen on edelleen kauhea skandaali.”

Kirjan seksikohtaukset ovat herättäneet paljon enemmän huomiota kuin väkivalta. Miltä se tuntuu?

Se kertoo paljon kulttuuristamme. On aika nurinkurista, että naisen voi rikosromaaneissa vaikka nylkeä ja ripustaa nahan pyykkinarulle, mutta seksistä nauttiva nainen on edelleen kauhea skandaali. Mielestäni kirjan seksikohtaukset ovat aika hauskoja, mutta ei niitä ole edes niin monta.

Kirjasi on moderni trilleri, mutta siinä on myös vanhanaikaisen jännärin imua, kun päähenkilö Judith seikkailee taideväärennösten parissa ympäri Eurooppaa. Miksi tällainen yhdistelmä?

Kasvoin tylsässä pikkukaupungissa Pohjois-Englannissa ja luin teininä jännäreitä, joiden päähenkilöt olivat ihastuttavan narttumaisia naisia ja pukeutuivat upeisiin merkkivaatteisiin. Halusin, että Maestrakin olisi vetävä jännäri, joka tarjoaisi nautintoa viemällä lukijansa toiseen maailmaan, Portofinoon ja Pariisiin. Mielestäni useampien kirjojen pitäisi olla häpeämättömän hauskoja.

Kirja vie myös miljonäärien huvipursille ja illanviettoihin, mutta et maalaa tuosta maailmasta kovin kaunista kuvaa?

Kirja tekee pilaa uusrikkaiden maailmasta, eikä heidän elämäntapansa näyttäydy mitenkään haluttavana. Se liittyy myös kirjan isompaan teemaan: Judithille kauneus ja taide ovat aina olleet hyvin tärkeitä. Mutta sen myötä hän on joutunut tuohon maailmaan, jossa taidekin on vain kauppatavaraa.

”Suhtaudumme yhä hyvin epäluuloisesti intohimoisia ja kunnianhimoisia naisia kohtaan.”

Teet kirjassa myös pilaa siitä, kuinka seksuaalisesti aktiivisen naisen tekoja pitää aina selittää jollain traumalla.

Amerikkalainen kustantajani olisi itse asiassa halunnut, että Judithilla olisi jokin hyväksikäyttökokemus, joka selittäisi häntä. Naisten epämoraalisille tekemisille pitää aina löytää moraalinen selitys. Suhtaudumme yhä hyvin epäluuloisesti intohimoisia ja kunnianhimoisia naisia kohtaan.

Pahat pojat ovat olleet tv:n peruskuvastoa pitkään, ja myös naiset ottavat sitä roolia etenkin komedioissa. Laahaako kirjallisuus trendin jäljessä?

Kyllä! Olihan Tony Sopranokin hirveä tyyppi mutta silti aika seksikäs. Judith on monella tavalla kamala ihminen, mutta silti aika sympaattinen, oikeudenmukainen, eikä hän ole julma huvikseen. Tuntuu kuin kirjojen naisten pitäisi elää yhä jossain viktoriaanisessa maailmassa, jossa he ovat aina hyvinkäyttäytyviä leidejä.

Komedienne Amy Schumer voi kyllä laukoa vitsejä spermasta ja kuukautisista, mutta romaanissa se ei käy laatuun. On olemassa valtava epäsuhta sen välillä, mitä nykynaiset tekevät oikeasti ja mitä he saavat tehdä kirjoissa. Kysyn aina kirjan seksikohtauksia kauhistelevilta, eivätkö he tiedä millaisia Tinder-viestejä tai kuvia ihmiset lähettävät toisilleen?

”Komedienne Amy Schumer voi kyllä laukoa vitsejä spermasta ja kuukautisista, mutta romaanissa se ei käy laatuun.”

Kirja on myyty kymmeniin maihin, ja siitä on tulossa iso Hollywood-elokuva. Miltä menestys tuntuu?

Nysvään yleensä yksin kirjojen parissa, mutta nyt minun on täytynyt opetella uusi rooli menestysromaanin kirjoittajana. En ole sitten viime syyskuun nukkunut omassa sängyssäni kahta yötä pidempään, eikä minulla ole ollut aikaa tyttärelleni, mikä on ollut vaikeaa. Kaikki tämä on tuntunut jännittävältä mutta myös vähän pelottavalta.

Ja tällainen kirja on:

Judith Rasleigh rakastaa taidetta ja raataa juoksutytön hommissa lontoolaisessa taidehuutokaupassa. Kun hän pääsee taideväärennöksen jäljille ja saa siitä hyvästä potkut, tulvii nuoren naisen malja yli. Alkaa Judithin oma Euroopan Grand Tour, jossa miehiä kaatuu ja ruumiita tulee, mutta välillä juhlitaan miljonäärien huvipurrella ja shopataan merkkivaatteita.

Trilogian avausosan suorasukaisesta seksistä huolimatta Maestra ei ole mikään 50 Shades of Grey. Kirjan koukut rakentuvat trillerimäisen vetävien käänteiden sekä lähes psykopaattisen mutta silti sympaattisen sankarittaren varaan. James Bond on saanut naispuolisen vastineensa, joka ei tarvitse keneltäkään lupaa tappaa.

Lisa Hilton: Maestra

suom. Kristiina Vaara (Tammi)

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

The Last Jedissä nainen ei ole naiselle susi, vaan ystävä.

”Taistele sitä orjan asua vastaan!” Näin Carrie Fisher evästi tuoretta Star Wars -näyttelijää Daisy Ridleytä Interview-lehden haastattelussa vuonna 2015. Fisher viittasi elokuvan Jedin paluu kohtaukseen, jossa Hutt Jabba orjuuttaa Fisherin näyttelemän Leian ja pakottaa tämän pukeutumaan pikkupikkubikiniin.

Fisherin neuvosta on otettu vaari. Uudesta Star Wars -trilogiasta ei voi puhua samana päivänä kuin 1970- ja 1980-luvun taiteessa tehdystä alkuperäisestä trilogiasta.

Sukupuoliroolit saivat kyytiä jo J.J. Abramsin vuonna 2015 ohjaamassa uuden trilogian ensimmäisessä osassa The Force Awakens. Huomenna ensi-iltansa saavan kakkososan, The Last Jedin, ohjaajan Rian Johnsonin näkemys on jopa feministisempi. Nyt luutuneita rooleja tuuletetaan puhurilla.

Siinä missä Leia esitettiin Jedin paluussa vastoin Fisherin omaa tahtoa seksiobjektina, uudessa trilogiassa näyttelevän Ridleyn hahmo, jedisoturi Rey, on aktiivinen toimija – sankari niin kuin elokuvan muutkin naiset.

Mutta Fisherkin sai kostonsa – viime hetkellä, sillä hän kuoli viime vuonna ja rooli jäi hänen viimeisekseen. Leiasta on vanhetessaan tullut kapinaa johtava kenraali. Vanhaa naista kunnioittavat nuoret kunditkin. Häntä ei esitetä hömelönä höppänänä, joka kuuluisi jo hautaan, toisin kuin vanhat naishahmot monissa elokuvissa – siis niissä harvoissa, joissa ylipäänsä on hahmoina vanhoja naisia.

Leian uusi hiustyylikin sopii paremmin naiselle kuin hahmon ikoninen kampaus, pikkutyttöjen suosimat lettirinkelit.

Naisten sankaruuttakin enemmän lämmittää se, miten naisiin suhtaudutaan, ja ennen kaikkea, miten he suhtautuvat toisiinsa. Nainen ei ole naiselle susi, vaan ystävä. He eivät puukota toisiaan selkään, vaan tekevät yhteistyötä. Leian ja hänen vara-amiraalinsa Holdon (Laura Dern) ystävyyssuhdetta kuvataan koskettavasti.

Elokuvan juoni jatkaa siitä, mihin The Force Awakens jäi. Arkkityyppinen hyvän ja pahan taistelu jatkuu. Ensimmäinen ritarikunta ja Uusi tasavalta ovat edelleen sodassa keskenään.

Kapinaliiton entiset jäsenet ovat muodostaneet Vastarinta-nimisen järjestön, jota johtaa Leia. Vastapuolella taistelee hänen ja Han Solon poika Ben, joka pahan voimille antauduttuaan omaksui nimen Kylo Ren (Adam Driver). Vastarinta on murtumassa, joten Rey yrittää suostutella erakoitunutta Luke Skywalkeria (Mark Hamill) apuun.

Star Wars: The Last Jedi

ENSI-ILTA 13.12. ****

Me Naisten testiryhmä arvosteli uusimman SingStar-pelin. 

Vaikka ei erityisemmin välittäisi konsolipeleistä, laulupelit ovat varma viihdyttäjä. Karaokea pelimuodossa kotona!

PlayStation lanseerasi vastikään laulupelien klassikon uusimman version, SingStar Celebrationin. Konsepti on tuttu edellisistä versioista, mutta  peli on nyt osa PlayStationin PlayLink-pelisarjaa, jonka ideana on yhteinen hauskanpito perheen tai ystävien kesken matalalla kynnyksellä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että erillisiä mikrofoneja ei enää tarvita, vaan mikrofonina voi käyttää omaa älypuhelintaan.

Mikrofonisovellus ladataan älypuhelimeen, ja laitteet yhdistetään keskenään. Helppoa, sitten vain laulamaan! Pelissä voi olla mukana yhtä aikaa kaksi puhelinmikrofonia, joten jos haluaa laulaa isommalla porukalla, puhelimia pitää kierrättää ryhmän kesken. Sitä varten pelissä on olemassa enintään kahdeksan pelaajan biletila. Muut vaihtoehdot ovat perinteiset yksinlaulu ja kahden pelaajan battle.

Puhelimeen laulaminen tuntuu aluksi urpolta, mutta sinänsä eroa entiseen ei ole. Pisteitä ropisee. Hieman kyllä mietityttää, voiko puhelimen mikrofonin laatu tai jokin muu elementti vaikuttaa siihen, kuka saa eniten pisteitä. Onko tämä tekniikkalaji muutenkin kuin laulun osalta?

Puhelimeen laulaminen tuntuu aluksi urpolta.

Pelissä tulee mukana vaatimattomat 30 kappaletta, jotka edustavat enimmäkseen uudempaa pop-tuotantoa. Jos ei ole kuunnellut viime vuosien radiohittejä tai on muuten vain nostalgiannälkäinen, joutuu nopeasti ostamaan SingStore-kaupasta lisää kappaleita lauleltavaksi. Sillä kun kerran aloittaa, ei tee ihan heti mieli lopettaa lauleskelua.

Tekniset ominaisuudet: 4/5

Biisivalikoima: 2/5

Hauskuus: 5/5

SingStar Celebration PS4:lle, 19,90 €.