Lilli päättää hetken mielijohteesta jättää poikaystävänsä ja jäädä bussista keskellä ei-mitään. Kun mies urheiluautossa pelastaa hänet tienposkesta, Lillin juhannussuunnitelmat – ja sydän – heittävät volttia.

Lilli aloitti liftaamisen Hartolasta. Siihen punainen bussi hänet jätti. Hän oli painanut stop-nappulaa jo paljon aikaisemmin, mutta kuski oli huikannut, että ei pysähdy ennen Hartolaa, vaikka kuinka painelee. Viimeiset 30 kilometriä ennen siunattua pysäkkiä Lilli tuijotti bussin lattialla lojuvaa salmiakkikuutiota. Pekka pauhasi:

”Miten niin sä et pysty tähän? Mitä mä sanon äidille ja isälle, jotka oottaa tapaavansa sut? Ja mitä näille saatanan eväille tehdään! En mä syö maksamakkaraa!”

Lilli oli yrittänyt olla kuuntelematta Pekkaa ja välittämättä muiden matkustajien tuijotuksesta. Samalla hän oli tajunnut, että mikä tahansa pysäkki perähikiässä olisi parempi kuin olla samassa bussissa Pekan kanssa. Käsittänyt, että inhosi Pekan vegaanipaasausta, bambusukkia ja tapaa jättää kahvinporot keittimeen aamuisin. Ymmärtänyt, että hän halusi ehdottomasti pois, vapauteen. Hän halusi olla taas oma itsensä.

Kun bussi viimein hiljensi vauhtia ja alkoi lähestyä pysäkkiä, Lilli nappasi reppunsa hyllyltä ja mutisi heipat. Pekka oli vielä huutanut perään, että mihin helvettiin hän oikein oli menossa. Hyvä kysymys. Suunnitelmaa ei ollut. Kun hän hyppäsi bussista ulos pysäkille, hän yskäisi kuin oksentaakseen. Tuntui kuin olisi pidättänyt tuntitolkulla hengitystä. Koko vanha elämä, arki Pekan kanssa pienessä kaksiossa, köhähti ulos hänestä. Samat keskustelut päivällisestä, kaupassa käymisestä, viikonloppujen suunnitelmista, imuroinneista. Kaikki se jakaminen ja väistely, kun olisi mieluummin ollut yksin. Mitä teatteria!

Mutta nyt hän oli kesäillassa yksin, vieraassa paikassa. Vapaus, hän huomasi huokaisevansa. Selittelyjen aika olisi joskus myöhemmin, ei nyt. Vilkasliikenteisen tienkin varrella kesäillan äänet ja tuoksut tulivat ihoon kiinni. Lintujen moniääninen konsertti, hyttysten ininä ja ohi hurahtavat autot peittivät pään vaativat äänet. Lilli laski reppunsa maahan ja huokaisi. Hän menisi nyt yksin ja opettelisi tuntemaan itsensä. Etsisi oman asunnon, jonkun ihan pienen vaan, mutta hänen omansa. Kaikenlaiset päätä pahkaa rakastumiset ja toisen vieressä kyhnäämiset saisivat hetkeksi jäädä. Lilli Partanen aloittaisi itsenäisen oman elämän ja nauttisi siitä. Hän kokeilisi kaikenlaista hullua. Itse asiassa, hän naurahti ääneen, hän aloittaisi heti kokeilemalla liftaamista. Peukaloko kuului nostaa vai huidottiinko koko kädellä?

Autonhinkkaaja, Lilli tuhahti mielessään.

Noin vartin kuluttua pysäkille hidasti auto. Kiiltelevä menopeli oli selvästi omistajansa silmäterä. Autonhinkkaaja, Lilli tuhahti mielessään. Sellainen, joka pesee hartaudella kaaraansa pihalla kiillotusvahaa säästelemättä. Imuroi rikkaimurilla pölyt pois penkeiltä ja käskee kyytiläisten ottaa kengät pois ennen autoon istumista. Lilli muodosti äänettömästi liudan kirosanoja. Miksi hänen tielleen sattuivat aina raivostuttavimmat tyypit? Kaikista tuhansista Nelostien kilometrejä taltuttavista autoilijoista hänen kohdalleen pysähtyi tyylikkäällä urheiluautolla prameilija. Kuuluiko liftausetikettiin puhuminen kuskin kanssa, vai voisiko esittää nukkuvaa? Oliko vaarana, että jos ei puhuisi, jätettäisiin seuraavalle pysäkille? Lilli säpsähti. Oliko vaarana, että jätettäisiin henkihieverissä seuraavalle pysäkille? Olivatko autonhinkkaajat liftareiden tappajatilaston kärkipäässä? Auton ikkuna avautui.

”Kuivaharjoitteletko sä liftausta vai ajattelitko tulla kyytiin?”

Mahtavaa. Viisastelijakin vielä. Lilli avasi oven ja rojahti etupenkille.

”Terve.”

Kuskin ääni oli pehmeä ja siinä oli hymyä. Oli pakko vilkaista miestä. Älykkäät silmät katsoivat suoraan kohti ja virnuilivat ilkikurisesti hieman vinossa olevien silmälasien takaa. Mies oli jalat alta vievän komea, mutta olemuksessa ei ollut mitään ylimielistä. Lilli yritti olla tuijottamatta, käänsi päänsä pois ja laski reppunsa auton lattialle. Lattialle, jossa oli suklaapatukan paperit. Melodia alkoi soida päässä heti, muisto lapsuudesta.

”Suuteliko ne siinä suklaamainoksessa?”

Lilli heitti kämmenen suunsa eteen ja sulki silmänsä. Olihan hän puhunut vain itsekseen? Hän raotti toista silmäänsä ja käänsi päätään kuskin suuntaan. Mies puri huultaan ja koetti selvästikin pidätellä naurua. Olkapäät hytkyivät jo. Lilli huokasi ja paukutti päätään muutaman kerran sivuikkunaan.

Hän tarvitsi kyydin, koska oli hetki sitten lempannut poikaystävänsä. Hän oli perusälykäs, yliopistossa opiskellut ihminen, joka pystyi kokoamaan itsensä tarpeen vaatiessa. Joku hetkellinen häiriö, ehkä ensimmäisen liftauskokemuksen jännitykseen tai seurustelusuhteesta irti repäisyä seuranneeseen helpotukseen liittyvä, oli saanut hänet sekoilemaan. Oli varmasti aivan normaalia, että välillä törmäsi miehiin, joiden komeus sai vatsan muljahtamaan. Tilanne siis haltuun, hän kovisteli äänettömästi.

”Lilli”, mies toisti ja hymyili. ”Kaunis nimi.”

”Tota, voitasko unohtaa toi äskeinen. Mulla on ollut tänään vähän kaikenlaista. Kiitti, että otit mut kyytiin.”

Hyvin sanottu, hän kehui itseään ajatuksissaan. Mies rykäisi ja yritti vakavoitua.

”Sopiihan se. Ja ole hyvä.”

Lilli ojensi kätensä miestä kohti.

”Lilli.”

”Lilli”, mies toisti ja hymyili. ”Kaunis nimi.”

Lillin oli pakko kokeilla reppunsa vetoketjun toimivuutta, koska poskiin lehahti kuumuus. Punastuiko hän? Ajatus itsestä lehahtelemassa punaiseksi vieraan miehen vieressä ei ollut erityisen miellyttävä.

”Mihin mä sut jätän?”

Lillin sisällä kuohahti. Tietenkin. Komea, ilkikurisesti virnuileva autonkiillottajaukko oli heittämässä hänet ulos! Ensivaikutelma leuhkasta autonhinkkaajasta oli sittenkin ollut se oikea luonnearvio. Ja sitä paitsi: minkälainen esittely! Lilli oli kyllä kertonut nimensä kättä ojentaen, mutta tämä ökyvirnuilija ei ollut edes esitellyt itseään. Lirkutellut vain hänen nimestään kuin joku playboy! Lilli keräsi pysäkillä roihunneen kiukkunsa rippeet, pyöritti niistä pallon ja tähtäsi.

”Heitätkö sä paskapää nyt mut pihalle, koska en sovi sun…”

Lilli viuhtoi päätänsä edestakaisin ja koitti löytää jotain vihjettä auton merkistä.

”Porscheen”, mies auttoi hymyillen.

”Sun rakkaaseen Porscheesi…” Lilli sihahti ja ähkäisi turhautuneena. ”Onks tää oikeesti joku Porsche vai?”

”Joo, on tää.”

Lilli huokaisi. Hän vilkaisi miestä, joka kohautti olkiaan virnistäen.

”Okei, sulla on Porsche. Kai se on ihan mahdollista osua Porschen kyytiin pysäkiltä Hartolasta. Mutta miksi sä haluut päästä musta eroon?”

Mies huokaisi.

”Muotoilen kysymykseni uudelleen: mihin olet menossa?”

Lilli tajusi, ettei hänellä ollut aavistustakaan, minne hän oli menossa.

Lilli hieraisi otsaansa. Missä vaiheessa päivää hän oli lähtenyt syöksymään sekopäisen naisen kaistaa? Oliko Pekan jättäminen bussiin saanut hänet unohtamaan peruskommunikointitaidot ihmisten kanssa?

”Aa, joo…”, hän pihahti ja vilkaisi miestä, joka katsoi kysyvästi.

Lilli tajusi, ettei hänellä ollut aavistustakaan, minne hän oli menossa. Hän oli matkalla pohjoiseen, suuntaan, josta hän ei tuntenut ketään, yhden pienen repun kanssa. Matkalaukku oli bussissa, joka posotti ehkä parikymmentä kilometriä heidän edellään. Matkalaukku, jonka hänen hyvin tuore ex-poikaystävänsä todennäköisesti jättäisi bussiin ikuisiksi ajoiksi, ellei sitten kokoaisi siitä ja sen sisällöstä juhannuskokkoa vanhempiensa huvilan pihalle.

”Okei. Siis todellakin sulla on ollut vähän kaikenlaista tänään. Usko tai älä, mä tiiän ton tunteen”, huokaisi mies ja hymyili Lillille nopeasti samalla silmälasejaan suoristaen.

Lilli huomasi ajattelevansa kummissaan, että hymy oli epävarma. Hän vilkaisi miestä samalla asentoaan korjaten. Mielessä vilahti jokin ajatus miehestä, tunne tuttuudesta. Oliko hän nähnyt kuskinsa aikaisemmin? Ajatus karkasi ja tilanteen absurdius alkoi naurattaa Lilliä. Siis että hän olisi tavannut monen sadan kilometrin päässä kotoa hänet kyytiin ottavan kuskin aiemmin, ja nyt kohtalo olisi yhdistänyt heidät uudestaan! Päivä oli todella ollut turhankin pitkä ja tapahtumarikas. Lilli pyrskähti uupuneella äänellä:

”Ai, sä tiedät sen tunteen, kun olet just hetken päähänpistosta jättänyt sun poikaystävän ja jäänyt bussipysäkille keskelle ei-mitään ja lähtenyt liftaamaan ilman suuntaa, suunnitelmia ja matkatavaroita?”

Mies naputti sormillaan rattia hetken ja heilautti sitten kättään Lillille hymyillen:

”Suurin piirtein, joo.”

Ahaa, Lilli ajatteli. Pukumies. Joku firman pomo ehkä.

Molemmat tyrskähtivät nauruaan pidätellen. Lilli huomasi rentoutuvansa. Autossa soi pehmeä jatsi, ja maisemat vaihtuivat ikkunan takana. Penkki oli miellyttävä istua. Haukotutti. Lilli siirsi reppuaan jaloissaan.

”Sä voit laittaa sen tonne takapenkille. Siellä on varmaan tilaa”, mies sanoi hieman hajamielisesti.

Lilli nosti reppunsa ja kääntyi takapenkin suuntaan. Penkillä lojui puku kauluspaitoineen ja solmioineen. Lilli laittoi repun puvun viereen.

”Ootko kesäjuhliin menossa?” hän kysyi.

Mies hätkähti ajatuksistaan:

”Kesäjuhliin? Miten niin?”

”No, tota pukua tuolla takapenkillä vaan aattelin.”

”Ei ei, ei mitään kesäjuhlia. Töistä oon tulossa. Heitin sen vaan sinne.”

Ahaa, Lilli ajatteli. Pukumies. Joku firman pomo ehkä. Tosin olisihan se pitänyt jo autosta huomata. Ei hänen palkallaan olisi Porschea ostettu. Ei autossa mitään vikaa ollut, päinvastoin. Se hurisi miellyttävästi ja pehmeästi. Lilli suoristi jalkojaan ja nojasi rennommin nahkaiseen penkin selkänojaan. Tuntui helpommalta kuin bussissa Pekan vieressä. Silmät painuivat kiinni. Lilli järkeili, että voisi huilata hetken. Ehtisi sitä myöhemminkin miettiä, mihin oli matkalla ja mitä tekisi elämälleen seuraavaksi.

Lilli säpsähti.

Jokin ääni oli herättänyt hänet.

”Mikä hel…”, kummasteli mies ja laittoi radion kiinni.

Auto piti ääntä. Sellaista, joka ei sille kuulunut. Se jurnutti, tärisi ja kolisi.

”Mikä toi ääni on? Onks joku rikki? Pitäiskö sun ajaa sivuun?” Lilli sopotti unisella äänellä.

”Mä en tiedä… Hyvin tää vielä tiellä pysyy”, mutisi mies samalla kojelaudan mittareita ja peruutuspeiliä vilkuillen.

Auto alkoi heilua puolelta toiselle. Lilli kiljahti ja tarrautui penkkiin molemmin käsin. Mies kirosi hämmentyneenä ja tiukensi otettaan ratista samalla vauhtia hidastaen. Autossa haisi palaneelta. Lilli tiedosti ajattelevansa kauhuissaan, että ei ikinä olisi arvannut päiviensä päättyvän ex-tempore liftausreissulla urheiluautossa tuntemattoman, mutta ah niin komean miehen kyydissä – ja hänen tuurillaan tietenkin ennen suudelman suudelmaa. Kun auto pysähtyi pientareelle ja Lilli huomasi olevansa edelleen hengissä, hän kauhistui edellistä ajatustaan niin, että hengitys vingahti. Mies vilkaisi häneen huolestuneena:

”Kävikö sulle jotain? Ootko kunnossa?”

Vihreät silmät, Lilli ajatteli. Miehellä oli vihreät silmät. Hän tunsi lämpimän, kihelmöivän tunteen alaselässään. Mistä nämä mielipuoliset ajatukset ja tuntemukset oikein tulivat? Oli pakko kääntää pää toiseen suuntaan. Kontrolli meni kuitenkin jo menojaan.

”Mut mitä helvettiä tää on?” Lilli parkaisi.

”Mä luulen, että rengas puhkesi”, mies sanoi vakaalla äänellä ja hipaisi Lillin reittä ohimennen. ”Käyn katsomassa, miltä näyttää.”

”Sori. Mä soitan jonkun hakemaan mut”, hän mutisi.

Mies avasi oven ja ponnahti ulos autosta. Lilli katsoi tyhjää istuinta vieressään ja koitti keskittyä hengittämiseen. Sisään. Ulos. Sisään. Ulos. Tilanne oli nyt siis se, että hän oli menettämässä järkensä elämänsä ensimmäisellä liftausreissulla.

Hän oli parin tunnin sisään heittänyt entisen elämänsä yli laidan, päättänyt unohtaa vastakkaisen sukupuolen ja alkanut tuntea vetoa mieheen, joka oli ottanut hänet kyytiin. Ei todellakaan tavanomaista hänelle, ei. Mutta toisaalta ei vielä ollut liian myöhäistä kääntää kelkkaa ja palata Lilliksi, joka hän oli eilen illalla. Hullun road tripin voisi vielä lopettaa, hän järkeili.

Mies palasi ja rojahti penkille:

”Joo, takarengas on puhki. Ihan riekaleina. Varmaan joku naula.”

”Mun pitää palata takasin”, Lilli henkäisi.

Mies kääntyi häneen päin ihmetellen:

”Palata? Mihin? Siis mitä sä nyt puhut?”

”Mun pitää palata nyt heti kotiin. Etelään. Jos sä heität mut johonkin huoltsikalle, niin mä katon bussiaikataulut.”

Mies repesi nauruun.

”Ai, heitän näillä kätösillä vai? Oikeesti, hei, hullu nainen! Mun autosta puhkesi just takarengas! Eli suomeksi: mun autossa on enää kolme rengasta, eikä autot liiku kolmella renkaalla!”

Mies levitteli käsiään ja kimitti lopun selvityksestään kuin oopperalaulaja. Lopuksi kasvoille levisi leveä hymy. Lilli tuijotti jonnekin miehen silmien ja penkin niskatuen välimaastoon ja huokaisi. Sitten hän kääntyi tonkimaan reppuaan.

”Sori. Mä soitan jonkun hakemaan mut”, hän mutisi.

Hän löysi puhelimensa ja avasi sen. Viisitoista vastaamatonta puhelua ja kaksikymmentä viestiä. Kaikki Pekalta. Hän ei kaivannut, eikä halunnut selvittää. Ei jaksanut edes lukea viestejä.

”Voi paska”, Lilli huokaisi.

Molemmat istuivat hetken hiljaisuudessa eteensä tuijottaen. Mies avasi suunsa ensimmäisenä: ”Musta tuntuu, että tilanne on nyt se, että sä joudut viettämään vielä jonkun aikaa mun kanssa tässä siipeensä saaneessa autokaunottaressa. Tai oikeastaan sen ulkopuolella nyt aluksi. Tarvitaan uusi rengas.”

Oliko hän nähnyt miehen kaksoisolennon jossakin aikaisemmin?

Lilli upotti puhelimensa reppuun ja keräili itseään kasaan. Hän tarkasteli miestä, joka oli ottanut silmälasit pois ja hieroi ohimoitaan. Nuo silmät ja uurre kulmakarvojen välissä, Lilli ajatteli. Oliko hän nähnyt miehen kaksoisolennon jossakin aikaisemmin? Mies asetteli silmälasit takaisin kasvoilleen. Tuttuuden tunne loittoni. Lilli kurtisti kulmiaan. Mitä ihmettä, hän ajatteli.

Mies vilkaisi Lilliin.

”Mitä?” hän sanoi ja naurahti hermostuneesti.

”Mä en vaan tajua. Ihan kuin olisin nähnyt sut jossain aiemmin. Oot sä joku julkkis? Tää auto ja kaikki”, Lilli veikkasi tutkiskellen miehen kasvoja.

Mies rykäisi hiukan ja alkoi räplätä äänekkäästi auki hanskalokeroa. Lilli pudisteli päätään. Oli tässä nyt muutakin ajateltavaa kuin pohtia yhdennäköisyysasioita. Sitä paitsi mies ei selvästikään halunnut kertoa liikoja itsestään, hän ajatteli ja päätti antaa asian olla.

Mies oli löytänyt lokerosta etsimänsä: auton käyttöoppaan. Hän pyöritteli sitä hämmentyneen näköisenä. Lilli katsoi hermostuneita liikkeitä hetken ja tyrskähti sitten nauruaan pidätellen. Hän tiesi jo, mitä mies yritti kertoa ennen kuin sanat tulivat.

”Tota”, mies aloitti.

”Niin?” Lilli vastasi huultaan purren ja yritti näyttää aidosti kiinnostuneelta kuulemaan, mitä mies sanoisi seuraavaksi.

Mies mutisi jotain auton avaimilleen ja veti sitten syvään henkeä melkein epätoivoisesti huudahtaen:

”Mä en osaa vaihtaa auton rengasta!”

Lilli hykerteli.

Pukumies Porsche ei ollut käytännön miehiä! Komea kuori, mutta onneton käsistään. Vahingonilo poreili Lillissä, mutta nähdessään miehen vaivautuneen ilmeen, hän tunsi vastustamatonta halua hipaista miehen poskea hellästi. Tuntuisiko parta pehmeältä? Ajatus sai Lillin punastumaan toista kertaa elämässään ja hän käänsi katseensa nopeasti tielle. Mikä häntä oikein vaivasi? Oliko hänen sydämensä tullut hulluksi? Oli ryhdistäydyttävä ja otettava tilanne hallintaan.

”Okei”, hän sanoi hitaasti. ”Mä osaan kyllä. Jotain hyötyä autohulluista veljistä. Mut hei, katopa sieltä ohjekirjan välistä tiepalvelun numero. Vois olla parempi idea soittaa joku paikalle auttamaan. Näin juhannusviikolla ne tulee varmasti…”

Mies säpsähti ja sanoi nopeasti:

”Ei ei!”

Lilli katsoi kuskiaan kummissaan. Mies taikoi kasvoilleen hymyn ja jatkoi:

”Tai siis mä… auttaisin mielellään, jos sä suostut vaihtamaan. Tai opetat mut vaihtamaan. Hävettää melkein, kun ei osaa.”

Lillin sydän jätti lyönnin välistä. Oliko mies punastunut?

Lilli virnisti. Päivä näytti etenevän miten lystäsi, tapahtumat eivät olleet Lillin hallinnassa. Niinpä tuntui turhalta pyristellä tätäkään käännettä vastaan. Vaihdetaan sitten hitto vieköön vielä Porscheen rengas, hän ajatteli. Miehelle hän nosti hartioitaan, hymähti myöntymisen merkiksi ja huikkasi ovea avatessaan:

”Pane käsijarru päälle. Vararengas on edessä, eikö?”

”Joo, edessä”, mies rykäisi.

”Okei. Aletaan hommiin sitten.”

Mies veti jarrun ja loikkasi ulos autosta. Lilli käveli auton eteen, nosti etuluukun ja otti maton alta tunkin, vararenkaan, pulttiavaimen ja stopparin. Mies osoitti oikeaa takarengasta ja haroi hiuksiaan. Lilli nyökkäsi renkaan suuntaan. Mies ymmärsi vihjeen ja pyöritti renkaan rikki menneen viereen. Lilli kyykistyi tienpientareelle tutkimaan tilannetta. Hän kertasi mutisten renkaanvaihdon vaiheet.

”Ristikkoavain olisi parempi pulttihommin, mutta tuskin sulla sellaista mukana on”, Lilli pohti puoliääneen, vastausta odottamatta. Ristikkoavain ei kuuluisi tämän Porsche-miehen sanavarastoon.

Lilli tunsi miehen katseen itsessään. Hän käänsi kasvonsa ylös suoraan miehen hymyileviin silmiin ja oli horjahtaa takapuolelleen. Jo nyt on perhana, hän ajatteli ja läpsäisi itseään ajatuksissaan poskelle – keskity!

”Ai niin, vie varoituskolmio”, hän rykäisi miehelle ja heilautti päätään tulosuuntaan.

Ehkä työskentely onnistuisi paremmin, kun hän saisi miehen kauemmaksi itsestään. Mies säpsähti tuijotuksestaan ja syöksyi etsimään kolmiota. Lillin sydän jätti lyönnin välistä. Oliko mies punastunut? Oli keskityttävä nyt, saatava rengas vaihdettua.

Hän laittoi stopparin etupyörän taakse varmistukseksi. Sitten hän löysäsi renkaan pultteja hieman. Hän asetti tunkin oikeaan kohtaan ja nosti auton nurkan ilmaan. Mies hölkötteli kolmiolta takaisin. Lilli huomasi, että hän oli vähentänyt vaatteitaan: huppari lojui käsivarrella. Tiukka valkoinen t-paita nuoli rintalihaksia. Mies pysähtyi hänen eteensä hikeä otsaltaan pyyhkien. Näky huimasi Lilliä. Hän henkäisi syvään ja jatkoi työskentelyä kiusallisen tietoisena miehestä vieressään.

Lilli käänsi pultit avaimella löysäksi ja irrotti renkaan. Sitten hän asetti vararenkaan paikoilleen, esikiristi sen pultit, laski auton tunkilla alas ja kiristi vielä pultit kunnolla. Lopuksi hän veivasi tunkin irti autosta. Hyttyset inisivät korvan juuressa. Sydän paukutti miehen läheisyydestä korvissa saakka. Hän otti kiinni auton kulmasta ja nousi ylös.

”Vau! Joko tuli valmista!” mies huudahti ja ihaili juuri vaihdettua rengasta kuin mestariteosta.

Lilli nosti katseensa kengänkärjistään ja kohtasi vihreät silmät, jotka hymyilivät hänelle silmälasien takaa. Olisi ihan helppo jäädä tähän, hän ajatteli. Tuijottaa vaan noihin silmiin, antaa mennä.

Mies otti askeleen taaksepäin läpsäyksen voimasta. Silmät olivat hämmästystä täynnä.

Hän huomasi syrjäsilmällä miehen poskelle laskeutuvan hyttysen. Mies ei tuntunut huomaavan verenimijää ihollaan. Lillin oli pakko tehdä asialle jotain. Hänen piti huitaista inhottava häiritsijä pois kasvoilta, joihin hän halusi upota. Hän tekisi sen ihan hellästi, huitaisisi vaan pehmeästi. Hän nosti kättänsä kohti miehen kasvoja yrittäen samalla pitää katseen silmissä. Mies kuitenkin ymmärsi tilanteen eri tavalla. Hän nosti oman kätensä koskettaakseen takaisin. Lilli sekosi ajatuksissaan nähdessään lähestyvän käden ja päätti hoidella hyttysen nopeasti pois päiväjärjestyksestä. Hän läpsäisi nopeasti miestä poskelle.

Mies otti askeleen taaksepäin läpsäyksen voimasta. Silmät olivat hämmästystä täynnä. Lilli henkäisi syvään ja lennätti kämmenen suunsa eteen. Oliko hän hemmetti soikoon lyönyt miestä! Molemmat tuijottivat toisiaan ja koittivat keksiä jotain sanottavaa. Lilli yritti muodostaa sanoja. Hän sai aikaan ”hyttynen”, ”häiritsi” ja ”kasvot”, mutta ei pystynyt muodostamaan niistä mitään ymmärrettävää. Mikä ihme häntä vaivasi? Hän oli menettänyt kaiken kontrollin itseensä. Hän löi ihmisiä!

Yhtäkkiä Lilli kuuli takaansa ääniä. Mies huojahti ja siirsi katseensa johonkin Lillin taakse. Lilli käännähti ja näki heitä kohti kävelevän kolmihenkisen perheen.

”Iltoja! Aateltiin tulla kysäsemään, että onkos täällä joku hätänä. Kun komea auto seisoo tienposkessa ja…”

Puhe loppui ja reippaasti heitä kohti astellut perhe pysähtyi sijoilleen. Keski-ikäiset aikuiset ja kouluikäinen poika jäivät tuijottamaan heitä suut hieman raollaan. Lilli kääntyi katsomaan kuskiaan, joka haroi partaansa ja koitti etsiä kiintopistettä katseelleen. Jokin miehen asennossa tuntui tutulta. Jos poistaisi parran ja silmälasit… Lilli ei päässyt pidemmälle, kun perheen isä henkäisi:

”Herra pääministeri. Sopiiko ottaa kuvan?”

Lilli horjahti ja otti askeleita taaksepäin kohti pientareen viereistä ojaa. Hän seurasi, kuinka perhe ähelsi kännyköittensä kanssa sopivinta kuvakulmaa etsien ja asettui sitten hänen kuskinsa viereen poseeraukseen kuvaa varten. Lilli yritti hahmottaa, mitä oli juuri kuullut.

Hän yritti yhdistää näkemänsä miehen kalliiseen autoon, pukuun ja haluttomuuteen kertoa itsestään tai soitella tiepalvelua apuun. Hän muisti pätkiä uutisista ja netin otsikoista, jossa uutta hallitusta pari kuukautta sitten pidettyjen vaalien jälkeen muodosti nuori, raketin lailla politiikan taivaalle noussut puoluejohtaja. Väliharju. Juuso Väliharju. Lilli muisti nyt. Kuvissa miehellä ei ollut partaa, eikä silmälaseja.

Oliko hän vaihtanut renkaan Suomen pääministerin autoon?

Lilli huomasi miehen hymyilevän pingottuneesti kuvaajille. Mitä kummaa juuri oli tapahtunut? Oliko hän vaihtanut renkaan Suomen pääministerin autoon? Eikä siinä kaikki: oliko hän ihastunut Suomen pääministeriin ja mäiskäissyt vielä varmuuden vakuudeksi ihastuksensa kohdetta poskelle? Oliko tämä farssi todellisuutta? Jos oli, niin mitä tapahtuisi seuraavaksi? Oliko tällä päivällä vielä jotakin eksklusiivista hänen varalleen? Oliko Pekan jättäminen kesken anoppilaan suuntautuneen lomamatkan syössyt hänet kierteeseen, joka puski häntä piilokameramaisiin tilanteisiin?

Lilli vilkuili ympärilleen, mutta ei nähnyt keskisuomalaista kesäistä tienvarsimaisemaa kummempaa. Kamerat olivat vain hänen kuskinsa ympärillä. Lilli vilkaisi jälleen miestä, mutta tämä oli syventynyt keskusteluun.

Surumielisyys tuli yllättäen. Mitä hän oikein oli kuvitellut? Törmäävänsä kuumaan kesäseikkailuun liftausreissulla? Ja millainen pönttöpää pitää olla, että ei tunnista pääministeriä? Oltiin suomalaisessa kesäillassa Nelostiellä. Ei missään elokuvassa. Hölmöily saisi riittää. Oli aika herätä todellisuuteen ja etsiä kyyti suuntaan, josta hän oli tullutkin. Pekan ja hänen yhteinen kotinsa oli historiaa, sinne ei voisi palata. Ehkä hän menisi isän ja äidin luokse joksikin aikaa miettimään elämäänsä.

Lilli käveli autolle, avasi oven, kaivoi reppunsa takapenkiltä ja nakkasi sen selkäänsä. Vilkuiltuaan hetken tulosuuntaan hän totesi vähän matkan päässä olevan bussipysäkin. Jossain vaiheessa tulisi kyyti etelään. Ilta oli lämmin, ja hänellä olisi aikaa odottaa.

Lilli tallusti tien toiselle puolelle. Hän kuuli auton ovien käyvän takanaan. Lilli kuvitteli miehen käynnistävän Porschensa ja jatkavan matkaansa vakaasti päämääräänsä, kuten pääministerin kuuluukin. Ehkä edessä olivat ansaitut lomapäivät. Niihin ei sähläävää ja sekavia höpöttävää liftaria kaivattu.

Hyvä etten lööppeihin päässyt, Lilli pyrskähti mielessään. ”Pääministerin ja mysteeriblondin rengasrikko!”

Hyvä etten lööppeihin päässyt, Lilli pyrskähti mielessään. ”Pääministerin ja mysteeriblondin rengasrikko!” Lilli hymyili apeasti, kun muisti miehen silmät. Hänelle tulisi ikävä niitä. Katselisikohan hän kuvia miehestä, tuijottelisiko telkkarista eduskunnan täysistuntoja ja ikävöisi vihreitä silmiä? Ei, parempi olisi olla edelleen seuraamatta politiikka ja unohtaa koko mies. Itsensä kiusaamisesta ei olisi mitään hyötyä.

”Lilli!”

Hän säpsähti tuttuun ääneen ja kääntyi. Mies juoksi häntä kohti keskellä tietä.

”Lilli!” mies huusi uudestaan, pehmeästi, hidasti jo askeleensa kävelyksi. Silmät nauroivat. Lilli pudotti reppunsa ja jähmettyi paikoilleen. Hämmennys oli kuin pilvenä pään päällä, mutta oli pakko hymyillä, koska sydän tiesi jo.

”Lilli”, mies sanoi hellästi, oli ihan lähellä jo, niin lähellä, että kietoi kätensä Lillin ympärille, mutta katsoi silti tiukasti silmiin.

”Anna mun viedä sut sinne, minne sä ikinä ootkaan matkalla.”

”Mä…”, Lilli aloitti ja painoi päänsä miehen solisluun kuoppaan.

”Mä en tiedä politiikasta mitään”, hän melkein nyyhkäisi ja nosti katseensa takaisin miehen silmiin.

”Ja mä en tiedä renkaiden vaihtamisesta mitään, mutta nyt mulla on taas neljä ehjää alla!” mies hymyili ja otti Lilli kasvot käsiensä väliin.

Ilo kupli miehestä. Lilli tunsi jo suudelman, vaikka huulet eivät vielä koskettaneet toisiaan. Hän halusi pitkittää odotuksen hetkeä.

”Juuso”, hän sanoi arasti kuin kysyen.

”Lilli”, mies vastasi.

Lilliä nauratti ja itketti yhtä aikaa. Kaikki tuntui ihan selvältä, vaikka takaraivossa jyskytti, että sotkuhan tästä tulisi.

”Sä voit jättää mut tähän”, hän huokaisi.

Suudelma hyrisi pehmeästi kuin juuri käynnistetty moottori.

Kannattiko Tuntematon sotilas filmatisoida vielä kolmannen kerran, pohtii Me Naisten elokuvakriitikko Martta Kaukonen.

”Aloin nauraa ja mietin, että ette ole tosissanne. Niitä on jo kaksi ihan samanlaista ja nyt sitten kolmas samanlainen elokuva”. Näin ohjaaja Wille Hyvönen reagoi Nyt-liitteen mukaan kuultuaan, että Aku Louhimies aikoi uudelleenfilmatisoida Väinö Linnan vuonna 1954 ilmestyneen romaanin Tuntematon sotilas.

Oma reaktioni oli samanlainen. Pitääkö klassikko todella uusia 30 vuoden välein? Edvin Lainehan filmatisoi sen tuoreeltaan vuonna 1955 ja Rauni Mollberg jo unohduksiin painuneen versionsa vuonna 1985. Eikö maassamme ole muka kirjoitettu mitään muuta, joka kiteyttäisi yhtä hyvin Suomi 100 -juhlavuoden tunnelmat?

Louhimies  antaa naisille enemmän tilaa. Nähdään äitejä, vaimoja, morsiammia ja tyttäriä.

Louhimiehen tehtävä ei ollut helppo. Toisaalta hän ei voinut tehdä elokuvaa, joka noudattelisi Laineen kaavaa aivan yksi yhteen. Toisaalta taas alkuperäisestä ei voinut poiketa liian railakkaasti, sillä siitähän pyhää kansallisaarrettamme palvovat konservatiivit vasta riemastuisivatkin. Lopputulos onkin tasapainoilua näiden kahden vaihtoehdon välillä.

Salo, Hietanen, Rokka ja Koskela eli näyttelijät Akseli Kouki, Aku Hirviniemi, Eero Aho ja Jussi Vatanen. Kuva: Tommi Hynynen / Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017
Salo, Hietanen, Rokka ja Koskela eli näyttelijät Akseli Kouki, Aku Hirviniemi, Eero Aho ja Jussi Vatanen. Kuva: Tommi Hynynen / Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

Suurin ero Laineen versioon on elokuvan naiskuva. Laineen työssä naiset ovat pelkkiä statisteja. Hyveellisiä lottia, joiden silmien loistoa sotilaat ihailevat, tai petroskoilaisia viihdyttäjiä, jotka tanssivat sankareillemme. Ja kotikylässä odottavia tyttöjä, jotka ”eivät anna”, ellei heille muista kirjoittaa rintamalta. Louhimies sen sijaan antaa naisille enemmän tilaa. Nähdään äitejä, vaimoja, morsiammia ja tyttäriä.

Elokuvassa jopa viitataan ohimennen naisten sodassa kokemaan seksuaaliseen väkivaltaan, vieläpä suomalaisten sotilaiden kynsissä. Vähäiseksi naisten rooli silti edelleen jää. He pikemminkin vain odottavat puolisojaan, poikiaan ja isiään kotiin. Naisten ponnistelujaan kotirintamalla ei nähdä. Onneksi naisten ääntä kaipaaville on ilmestynyt Linnan romaanista uusi tulkinta. WSOY:n kustantamassa Toinen tuntematon -kirjassa 22 kirjailijaa kuvaa yhtä monen alkuperäisteoksessa sivustakatsojaksi jääneen naisen elämää.

Tuskin Suomesta löytyy ihmistä, joka pitäisi alasti saunomista rohkeana.

Entä sitten Antti Rokan puolisoa Lyytiä näyttelevän Paula Vesalan kohuttu ”rohkea” saunakohtaus? Tuskin Suomesta löytyy ihmistä, joka pitäisi alasti saunomista rohkeana.

Tuntematon sotilas ***

ENSI-ILTA 27.10.

Vierailija

Me Naiset katsoi uuden Tuntemattoman: Mitä ihmeellistä on Paula Vesalan kohutussa saunakohtauksessa?

Jokainen voi miettiä miltä tuntuisi olla sodassa jossa kuolema on kokoajan läsnä ja mietit milloin on oma vuoro. Vaihtoehtoina tapa tai tule tapetuksi. Mieti myös mitä olisit valmis tekemään itsesi ja läheistesi puolesta, jäätkö /ttekö tapettavaksi/viksi vai puolustaudutko . NÖYRÄ KIITOS kaikille sotiemme veteraaneille !
Lue kommentti

Michael Fassbender heittäytyy renttukyttä Harry Holen rooliin Jo Nesbøn jännäriin perustuvassa Lumiukossa.

Pohjoismaiset rikoskirjailijat pääsivät ratsastamaan nordic noir -buumilla viimeistään, kun Stieg Larssonin Millennium-trilogian ensimmäisestä osasta Miehet jotka vihaavat naisia väännettiin jenkkifilmatisointi vuonna 2011. Oli vain ajan kysymys, milloin Hollywoodissa tartuttaisiin Larssonin norjalaisen kilpailijan Jo Nesbøn hittiromaaneihin. Kirjailija on kirjoittanut renttupoliisi Harry Holen seikkailuista jo 20 vuotta. Kirjoja ei alettu filmatisoida aikajärjestyksessä, vaan ensimmäisenä valkokankaalla nähdään vuonna 2007 julkaistu Lumiukko.

Alkoholisoituneena Holena nähdään Michael Fassbender, joka on roolissa kotonaan. Harry Hole tutkii kadonneiden naisten tapausta. Rikoksia yhdistää vain se, että ne on tehty ensilumen sataessa ja rikospaikalta paikalta löytyy aina irvokkaan näköinen lumiukko. Työparikseen Hole saa uuden tulokkaan Katrine Brattin (Rebecca Ferguson).

Elokuvan on ohjannut Tomas Alfredson, jonka nimi on laadun tae. Leffan visuaalinen ilme on yhtä tyylikäs kuin ohjaajan läpimurtotyössä Ystävät hämärän jälkeen. Elokuva on kuvattu Norjassa, jonka vuoristomaisemista ohjaaja ottaa kaiken irti. Alfredson hallitsee intensiivisen tunnelman luomisen. Elokuvaan jää koukkuun ensi minuuteista lähtien. Väkivaltaa on paljon ja se näytetään hyvin yksityiskohtaisesti. Paloiteltujen ruumiiden esittäminen jos ei nyt kauniissa, niin ainakin tyylikkäissä asetelmissa, on hieman kyseenalainen tyylikeino.

Lumiukko

 ***