Palkkionmetsästäjä John 'Hirttäjä' Ruth (Kurt Russell), hänen saaliinsa Daisy Domergue (Jennifer Jason Leigh) ja brittiläinen teloittaja Oswaldo Mobray (Tim Roth)  ovat osa porukasta, joka odottaa lumimyräkän loppumista saman katon alla.
Palkkionmetsästäjä John 'Hirttäjä' Ruth (Kurt Russell), hänen saaliinsa Daisy Domergue (Jennifer Jason Leigh) ja brittiläinen teloittaja Oswaldo Mobray (Tim Roth) ovat osa porukasta, joka odottaa lumimyräkän loppumista saman katon alla.

The Hateful Eight on jälleen liian väkivaltainen, mutta jää ehkä Tarantinon viimeiseksi ohjaustyöksi.

Elokuvaohjaaja Quentin Tarantino kertoi muutama vuosi sitten aikovansa lopettaa vielä, kun on voitolla. Yksikään ohjaaja ei hänen mukaansa parane vanhetessaan. Siksipä Tarantino aikoo jättää ohjaamisen tulevaisuudessa – ehkä jo kahdeksannen elokuvansa The Hateful Eightin jälkeen.

Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen aikaan sijoittuva elokuva on Tarantinon mukaan kuin hänen mestarillinen esikoisohjauksensa Reservoir Dogs länkkärinä, mutta kauas jäädään. Hateful 8 jatkaa Tarantinon uusien elokuvien (Kunniattomat paskiaisetDjango Unchained) sarjaa: hyviähän ne ovat, mutta eivät klassikoita. 

Vihaisessa kahdeksikossa Hirttäjä-lempinimellä tunnettu palkkionmetsästäjä (Kurt Russell) kuljettaa saalistaan, pahasuista Daisya (Jennifer Jason Leigh), tuomiolle Red Rockiin ja törmää kilpaveljeensä (Samuel L. Jackson). Vankkurireitin varrelle osuu myös paikallinen sheriffikokelas (Walton Goggins). Nelikko pysähtyy taukotupaan pitämään suojaa lumimyräkältä ja tapaa siellä toisen porukan: brittiaksentilla puhuvan teloittajan (Tim Roth), paikasta huolehtivan meksikaanin (Demián Bichir), sotaveteraanin (Bruce Dern) ja vaiteliaan muukalaisen (Michael Madsen). Aikaan saadaan soppa, jota selvitellään asein ja nyrkein.

Kauniit kuvat lumisesta rajaseudusta ja säveltäjämestari Ennio Morriconen upea musiikki eivät aivan riitä tekemään mestariteosta. Elokuva käynnistyy hitaasti, ja vasta loppupuolella tarina tempaa mukaansa muutkin kuin Tarantino-fanit. Kun sinne asti jaksaa, hölmöt yhden lauseen huulenheitot tuntuvat sen arvoisilta. Loppu on kultaa, eikä yllätyksiä puutu. Elokuva on ohjaajan kauneimpia, lumoava.

Jopa tarantinoksi Hateful 8 on poikkeuksellisen raaka. Siinä mässäillään väkivallalla, jolle ei tunnu olevan mitään syytä. Kahdeksikon ainoa nainen saa turpiinsa alkupuolen, ja päästään melkein kolmen tunnin aikana mässäilemään raiskauksellakin.

Muutama vuosi sitten Tarantino kertoi haaveilevansa kymmenen elokuvan paketista. The Hateful Eightin jälkeen tilaa olisi vielä kahdelle. Niidenkään jälkeen hän ei lyö ihan tyystin hanskoja tiskiin, vaan omistautuu eläkkeellä kirjoittamiselle. Ensimmäisenä työnään hän aikoo tehdä The Hateful Eightistä näytelmän ja päättää sitten, miltä elämä näytelmäkirjailijana maistuu.    

The Hateful Eight

****

Ensi-ilta 13.1.

Elokuvamusiikin legenda Ennio Morricone sävelsi Tarantinon tuoreeseen elokuvaan äänet. Säveltäjälegenda ja 200-henkinen orkesteri Helsingin Hartwall Arenalla 23.3.2016. Liput 70–120 euroa. Esimakua Morriconen The Hateful Eight -elokuvaan tekemästä  ääniraidasta alla.

Morricone muistetaan erityisesti 60–luvun italolänkkäreiden, kuten Huuliharppukostaja ja Hyvät, pahat ja rumat, kuolemattomista kappaleista.

Ranskalaiskomediassa C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan seurataan häitä hääsuunnittelijan näkökulmasta.

Hääsuunnittelijan elämä ei ole herkkua, mikäli Olivier Nakachen ja Eric Toledanon ohjaamaan ranskalaiseen romanttiseen komediaan C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan on uskominen. Samaa aihetta käsitteli vuonna 2001 Jennifer Lopezin tähdittämä elokuva Häät mielessä. Tällä kertaa hääsuunnittelijana kärsii eläkeikää lähestyvä Max (Jean-Pierre Bacri).

Maxin tehtävänä on järjestää häät 1600-luvulla rakennettuun loisteliaaseen linnaan. Elokuva seuraa hänen viime hetken ponnistelujaan hääpäivän aamusta aina myöhään yöhön. Toisin kuin tosi-tv-sarjoissa, morsian ei ole muuttunut häitä valmistellessaan hirviöksi, vaan sulhanen. Rasittavan sulhon lisäksi Maxin on kestäminen epäpäteviä palkollisiaan, jotka ovat muun koheltamisensa ohella aiheuttaa vieraille ruokamyrkytyksen ja ampua heitä ilotulitusraketeilla.

Huumoria ammennetaan ranskalaisesta temperamentista. Tunteet käyvät kuumina, henkilöt sanailevat kilpaa toistensa kanssa ja ärräpäät lentävät. Siis samanlaista kohkaamista ja meuhkaamista, johon suurin osa ranskalaisista komedioista nykyisin luottaa. Elokuvan pelastavat kaksi lopussa nähtävää juhlakohtausta. Niissä on aitoa romantiikan lumoa ja magiaa.

C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan ***

Matt Damon ja Kristen Wiig kutistuvat lilliputeiksi uutuusdraamassa Downsizing.

Väestönkasvun hillitsemiseen ei ole keksitty keinoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Alexander Payne tarjoilee uutuusdraamassaan Downsizing varsin radikaalin ratkaisun: kutistetaan ihmiskunta peukaloisiksi. Mini-ihmiset kuluttavat vähemmän luonnon resursseja, joten ilmastonmuutoskin saadaan hallintaan. Riittävätkö moiset perustelut vakuuttamaan muut kuin ituhipit? Mites olisi tämä: peukaloliisojen ja peukalolassejen elämä on niin edullista, että jokaisella lilliputilla on varaa luksuselämään. No niin, johan kuulostaa paremmalta! Ei siis ihme, että perusjamppa Paul (Matt Damon) ja hänen vaimonsa Audreykin (Kristen Wiig) päättävät aloittaa uuden elämän pikkiriikkisinä.

Downsizingin alkuasetelma on kuin suoraan 1950-luvun scifikauhuelokuvista. Paynen tyylilaji on kuitenkin satiiri. Ihmisiä kiinnostaa enemmän mässäillä ja mälläillä kuin uhrautua pyyteettömästi luonnon puolesta. Pian käy ilmi, että pikkuistenkin yhteiskuntaakin pyörittävät nälkäpalkalla kituvat siirtolaissiivoojat, jotka on kutistettu vastoin tahtoaan valkoisia palvelemaan.

Satiiri toimii, mutta aivan yhtäkkiä Payne lisää hurjasti kierroksia. Alkaa psykedeelinen ja paatoksellinen trippi, jonka aikana Paul vierailee bergeniläisessä ekoyhteisössä. Haahuilua, batiikkipaitoja ja rummutusta. Kultti vai utopia? Joka tapauksessa turhan kulunutta kuvastoa eikä oivalluksista ole tietoakaan. 

Downsizing **