David Lagercrantz. Kuva: Rickard Kilström
David Lagercrantz. Kuva: Rickard Kilström

Turhuutta! Rahastusta! Haudanryöstö! Mutta millainen kirja lopulta on Stieg Larssonin Millennium-trilogian jatko?

David Lagercrantz oli sitten se, joka lähti monet suututtaneeseen hankkeeseen – kirjoittamaan jatkoa vuonna 2004 kuolleen Stieg Larssonin Millennium-trilogialle.

Ja miksipä ei: nykydekkareissa ei varmasti ole yhtä mieleenpainuvaa hahmoa kuin punkkarihakkeri Lisbeth Salander. Tämä traagisesta lapsuudesta ponnistava, sosiaalisesti rajoittunut moderni Peppi Pitkätossu voitti kaikki puolelleen vuonna 2005 julkaistussa aloitusosassa Miehet jotka vihaavat naisia. Niinpä moni on vain innoissaan Lisbethin ja lahjomattoman toimittajan Mikael Blomkvistin seikkailujen jatkumisesta.

Lagercrantz hoitaa hommansa ihan kiitettävästi Se mikä ei tapa -uutuudessa. Kun tekoälyä kehittänyt huippututkija Frans Balder murhataan, teon ainoa silminnäkijä on miehen autistinen poika August. Mikael Blomkvist tajuaa, että pojassa on salattua lahjakkuutta ja värvää Lisbethin suojelemaan tätä. Pian oudon kaksikon kintereillä ovat Ruotsin poliisi, kansainvälinen hakkerijengi – sekä Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu NSA.

Lagercrantz on omaksunut hyvin Larssonin nopean tyylin sekä arvomaailman. Siinä missä Larsson suomi ruotsalaista lintukotoa, on Lagercrantzin kritiikin kohteena kansalaisten maailmanlaajuinen valvonta. Kaikkein vainoharhaisimmat ovat vain fiksuja, kirjailija todistaa moneen kertaan.

Jouhevan jännärin suurin puute on kuitenkin ratkaiseva. Vaikka kaikki kietoutuu jälleen Lisbeth Salanderin taustaan rikollispomo Aleksander Zalatšenkon tyttärenä, ei neljäs osa onnistu syventämään naista, vaan tekee hänestä kovin rutinoituneen toimintakoneen.

Silti, kun Mikael ja Lisbeth viimein kohtaavat nokikkain, tuntuu Millennium-fanin rinnassa ailahdus. Kirja myös lupaa, että jatkoa seuraa. Ja hop sulahei sula hopsansaa!

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Suom. Outi Menna (WSOY)

 

Ranskalaiskomediassa C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan seurataan häitä hääsuunnittelijan näkökulmasta.

Hääsuunnittelijan elämä ei ole herkkua, mikäli Olivier Nakachen ja Eric Toledanon ohjaamaan ranskalaiseen romanttiseen komediaan C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan on uskominen. Samaa aihetta käsitteli vuonna 2001 Jennifer Lopezin tähdittämä elokuva Häät mielessä. Tällä kertaa hääsuunnittelijana kärsii eläkeikää lähestyvä Max (Jean-Pierre Bacri).

Maxin tehtävänä on järjestää häät 1600-luvulla rakennettuun loisteliaaseen linnaan. Elokuva seuraa hänen viime hetken ponnistelujaan hääpäivän aamusta aina myöhään yöhön. Toisin kuin tosi-tv-sarjoissa, morsian ei ole muuttunut häitä valmistellessaan hirviöksi, vaan sulhanen. Rasittavan sulhon lisäksi Maxin on kestäminen epäpäteviä palkollisiaan, jotka ovat muun koheltamisensa ohella aiheuttaa vieraille ruokamyrkytyksen ja ampua heitä ilotulitusraketeilla.

Huumoria ammennetaan ranskalaisesta temperamentista. Tunteet käyvät kuumina, henkilöt sanailevat kilpaa toistensa kanssa ja ärräpäät lentävät. Siis samanlaista kohkaamista ja meuhkaamista, johon suurin osa ranskalaisista komedioista nykyisin luottaa. Elokuvan pelastavat kaksi lopussa nähtävää juhlakohtausta. Niissä on aitoa romantiikan lumoa ja magiaa.

C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan ***

Matt Damon ja Kristen Wiig kutistuvat lilliputeiksi uutuusdraamassa Downsizing.

Väestönkasvun hillitsemiseen ei ole keksitty keinoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Alexander Payne tarjoilee uutuusdraamassaan Downsizing varsin radikaalin ratkaisun: kutistetaan ihmiskunta peukaloisiksi. Mini-ihmiset kuluttavat vähemmän luonnon resursseja, joten ilmastonmuutoskin saadaan hallintaan. Riittävätkö moiset perustelut vakuuttamaan muut kuin ituhipit? Mites olisi tämä: peukaloliisojen ja peukalolassejen elämä on niin edullista, että jokaisella lilliputilla on varaa luksuselämään. No niin, johan kuulostaa paremmalta! Ei siis ihme, että perusjamppa Paul (Matt Damon) ja hänen vaimonsa Audreykin (Kristen Wiig) päättävät aloittaa uuden elämän pikkiriikkisinä.

Downsizingin alkuasetelma on kuin suoraan 1950-luvun scifikauhuelokuvista. Paynen tyylilaji on kuitenkin satiiri. Ihmisiä kiinnostaa enemmän mässäillä ja mälläillä kuin uhrautua pyyteettömästi luonnon puolesta. Pian käy ilmi, että pikkuistenkin yhteiskuntaakin pyörittävät nälkäpalkalla kituvat siirtolaissiivoojat, jotka on kutistettu vastoin tahtoaan valkoisia palvelemaan.

Satiiri toimii, mutta aivan yhtäkkiä Payne lisää hurjasti kierroksia. Alkaa psykedeelinen ja paatoksellinen trippi, jonka aikana Paul vierailee bergeniläisessä ekoyhteisössä. Haahuilua, batiikkipaitoja ja rummutusta. Kultti vai utopia? Joka tapauksessa turhan kulunutta kuvastoa eikä oivalluksista ole tietoakaan. 

Downsizing **