Tällaista autoa Riiko tavoittelee. Kuva: Reuters
Tällaista autoa Riiko tavoittelee. Kuva: Reuters
Riiko Sakkinen. Kuva: Reijo Hietanen/HS
Riiko Sakkinen. Kuva: Reijo Hietanen/HS

Miksi kommunisti haluaa 230 000 euron luksusauton? Taiteilija Riiko Sakkinen kertoo.

Eilen mesenaatti.me-sivustolla aukesi joukkorahoitushanke, jolla taiteilija Riiko Sakkinen kerää rahaa saadakseen Lamborghini Huracán -urheiluauton. Luksusauto maksaa Espanjassa 230 000 euroa.

Lahjoittajat saavat vastineeksi taiteilijan käyttämät ja signeeraamat alushousut. Niitä tosin riittää vain 230:lle, ja lahjoituksen pitää olla vähintään 1100 euron arvoinen. 

Espanjassa asuva Riiko on mestariprovosoija, joka kutsuu itseään kommunistiksi.

Miksi kommunisti haluaa luksusauton, Riiko Sakkinen?

Kun kirjailijan kertojaminä tunnustaa olevansa natsi, ei kukaan ajattele, että kirjailijakin on. Jos kuvataiteilija tekee saman, ihmiset haluavat sulkea hänen näyttelynsä natsismin takia. Se, että käsittelen teoksissani rahaa, saa ihmiset ajattelemaan, että olen ahne ja naamioin ahneuteni urheiluautoon taideteokseksi. Minut ja teoksieni kertojaminä sekoitetaan.

Miksi juuri urheiluauto?

Mitä meidän maailmastamme kertoo se, että haluan tehdä teoksen, jossa käytän todella kallista autoa? Miksi en tee readymade-teosta halvasta, pienestä asiasta? Olen valinnut hyvin erityisen esineen, josta moni unelmoi, mutta joka on hyvin harvojen saatavilla.

Autot ovat merkittäviä fetissejä ja symboleita ja niitä on käsitelty paljon taiteessa. Niiden avulla on kuvattu vauhtia, sotaa, voimaa, mutta myös kritisoitu kulutuskulttuuria. Mitä teoksestani kertoo se, että sen tekee taiteilija, jonka oletetaan elävän köyhästi? Jokaisella teoksellani kommentoin maailmaa, jossa elämme, mutta myös taidetta. Viime aikoina on keskusteltu paljon taiteilijoiden toimeentulosta ja siitä, pitäisikö Suomessakin heidän saada jonkinlainen minimikorvaus.

Ylen haastattelussa kerroit eläväsi hyvin köyhästi. Saako kommunisti edes toivoa vaurautta?

Olen sanonut, että haluaisin tulla toimeen taiteilijana, mutta moni ajattelee, että kommunistitaiteilija ei saa toivoa taloudellista menestystä. Heidän mielestään taiteilijan pitää olla köyhä ja vaatimaton. Ruoka ja vaatteet maksavat kuitenkin kommunisteille ihan saman verran kuin muillekin.

Vastineeksi tarpeeksi suuresta lahjoituksesta annat päivän ajan käyttämäsi alushousut, joita jaat yhtensä 230 kappaletta. Oletko jo aloittanut niiden käyttämisen?

Jos nyt oletettaisiin, että saisin summan kerättyä, tulisi minulle vähän kiire käyttää housuja. Se ei kuitenkaan edes käynyt mielessä, että saisin summan kasaan. Veikkaan, että yksi tuttu museonjohtaja tukee joukkorahoitusta, mutta joudun ehkä palauttamaan senkin summan. Ja mitä minä, kahden lapsen isä, edes tekisin urheiluautolla? En saisi sillä edes vietyä lapsiani kouluun.

Miksi juuri kalsarit?

Käytetyt kalsarit ovat samanlainen fetissi kuin auto. Lisäksi ne ovat taiteen sisäinen viittaus italialaiseen Pierro Manzoniin, joka purkitti Taiteilijan paska -teoksessa säilykepurkkeihin omaa ulostettaan. Uskon, että teos kommentoi sen ajan kulutuskulttuuria, aikaa jolloin säilykkeet olivat uutta.

Haastattelun jälkeen Riiko viestittää: Ekat kalsarit menivät! Ja tottahan se on, projekti on saanut juuri ensimmäisen mesenaattinsa, joku havittelee taiteilijan likaisia pöksyjä.

Lue myös:

Suomalaistaiteilijan rohkeat omakuvat huomattiin maailmalla – "En osannut odottaa mitään tällaista"

Crazy Rich Asians -uutuuselokuva on hauska ja koskettava. Siinä on niin paljon kiinnostavia yksityiskohtia, ettei yksi katselukerta edes riitä kaiken bongaamiseen.

On aina mukava yllätys, kun elokuva osoittautuu lähestulkoon mestariteokseksi, vaikka siltä on odottanut aivan jotain muuta. Crazy Rich Asians on juuri tällainen tapaus.

Romanttiset komediat ovat yleensä aika kliseisiä. Niin on myös Crazy Rich Asians. Kliseet tosin voi tehdä monella tavalla. Leffa perustuu Kevin Kwanin samannimiseen vuonna 2013 julkaistuun kirjaan. Kirjaa en ole lukenut, mutta elokuvan perusteella sen voisi päätellä olevan modernisoitu tarina Tuhkimosta, joka nousee ryysyistä rikkauteen. Tarinaan on tietenkin lisätty moderneja twistejä sekä aasialaisia elementtejä.

Elokuvan Tuhkimoa eli Rachel Chuta, yliopistossa kansantaloutta opettavaa nuorta professoria näyttelee Constance Wu. Tuhkimon prinssiä eli Kiinasta Singaporeen saapuneen megarikkaan suvun perijää Nick Youngia näyttelee Henry Golding (jonka voi nähdä myös Missä on Emily? -elokuvassa). Rachel ei tosin tiedä, että Nick on sikarikas. Hän on kuitenkin komea ja maanläheinen kaveri, eikä vaikuta mitenkään erilaiselta kundilta.

Pian tulee tilaisuus lähteä Singaporeen Nickin parhaan kaverin häihin, joissa Rachelin on määrä tavata poikaystävänsä suku ensimmäistä kertaa. Eihän tapaaminen tietenkään hyvin mene, kuten asiaan kuuluu.

Elokuvan juonenkäänteitä ahmii kuin paremmankin mysteeritrillerin tapahtumia.

Ja sitten alkavatkin ne kliseet. Leffasta löytyvät tietenkin paha äiti sekä sisarukset, joiden vastapainona ovat hyvät sukulaiset ja kaverit. Soppaan on myös lisätty useita stereotyyppisiä hahmoja, joita ei voisi antaa anteeksi, mikäli ohjaaja John M. Chu ei itse olisi kiinalaisperäinen. Niin törkeän yliampuvia osa hahmoista on.

Onneksi elokuva on kirjoitettu niin taitavasti, ettei tuttuakin tutumpi kaava kyllästytä missään vaiheessa, vaan elokuvan juonenkäänteitä ahmii kuin paremmankin mysteeritrillerin tapahtumia. Tämä on ikään kuin se täydellinen iltapäivän saippuaooppera tiivistettynä leffamuotoon. Ja mikä parasta, koko tarina on kuvattu täysin naisnäkökulmasta.

Elokuva on upean näköinen, ja sen näyttelijät ovat loistavia. Miltei kokonaan aasialaisvoimin tehty Hollywood-elokuva kuulostaa erikoiselta, mutta toimii paremmin kuin vastaavat tusinaleffat. Kyseessä on todellinen hyvän mielen elokuva. On tosin varoitettava, että joitakin kohtauksia varten saattaa tarvita nenäliinoja. Etenkin hääkohtaus on yksi elokuvahistorian kauneimmista.

Crazy Rich Asians on ällistyttävän viihdyttävä elokuva, jolle tehdään jo jatkoa, sillä se menestyi sensaatiomaisella tavalla USA:ssa. Eipä tässä itsekään malta odottaa seuraajaa, onhan kirjojakin jo kolme kappaletta.

Crazy Rich Asians **** ½

Peppermint on tylsän kliseinen kostotarina, vaikka Jennifer Garner parhaansa yrittääkin.

Jennifer Garner tähdittää Taken-ohjaaja Pierre Morelin uutta toimintaelokuvaa Peppermint. Tarina on tuttu ja turvallinen, jopa tylsän kliseinen: Riley Northin (Garner) mies ja tytär tapetaan epäonnisen väärinkäsityksen takia. Riley ei saa oikeutta lain kautta, joten hän ottaa sen omiin käsiinsä. Naisvetoinen Taken? Aika pitkälti.

Siinä missä Liam Neeson oli Takenissa samastuttava ja sai katsojan tuntemaan hahmonsa tuskan, jättää Garnerin hahmo toivomisen varaa kaikilla osa-alueilla. Rileylle ei edes luoda inhimillisiä siteitä muihin hahmoihin. Jopa se tärkein, eli koston oikeuttava väline, perhetragedia jää etäiseksi.

Lopulta Garner tuntuukin vain kostonhimoiselta ja kylmältä sarjamurhaajalta, vaikka hänelle on yritetty kirjoittaa myös jonkinlaista roolia heikkojen ja alistettujen ihmisten auttajana. Tämä onneton juonenkäänne tosin selitetään vain eräässä sivulauseessa ja komean graffitin avulla. Myös varsinaisesta kostosta puuttuu eräänlainen puhdistautumisen tunne, katarsis. Kosto ei merkitse lopulta mitään muuta kuin jatko-osaa. Pettymys.

Vaikka Garner on fyysisesti vakuuttava, ei hän kykene luomaan hohtavan kirkasta tähtiauraa ympärilleen. Eipä hänelle kyllä edes anneta työkaluja (paitsi erilaisia ampuma-aseita), joiden kanssa työskennellä. Myös vastanäyttelijät kompuroivat yrittäessään toistella tönkeröä dialogia.

Suurin ongelma on tietenkin ala-arvoisessa käsikirjoituksessa. Se on kuin huonon televisiosarjan pilottijaksoa varten nopeasti tuherrettu luonnos. Garner muuttuu muutamassa vuodessa ase- ja lähitaisteluekspertiksi, joka pistää tusinoittain latinojengiläisiä kylmäksi melko brutaalein keinoin. Yli-inhimillisesti hän pusertaa läpi haavoittumisten, trauman ja kivun.

On kuitenkin hieno huomata, että Hollywood on juuri tällä hetkellä kiinnostunut naisvetoisista toimintaelokuvista: Mad Max: Fury Roadissa ja Atomic Blondessa perseitä potki Charlize Theron, Jennifer Lawrence oli Red Sparrow ja Nälkäpelin Katniss, Egde of Tomorrow’ssa ja Sicariossa nähtiin Emily Blunt ja nyt Garner yrittää hieman siipirikkoisesti luoda omaa imagoaan koston enkelinä. Suurin osa näistä tarinoista on vieläpä ollut erinomaisia. Upea juttu!

Peppermint **