Neurokirurgi Paul Kalanithi kuoli keuhkosyöpään 37-vuotiaana. Kuva: Getty Images
Neurokirurgi Paul Kalanithi kuoli keuhkosyöpään 37-vuotiaana. Kuva: Getty Images

Paul Kalanithin kirja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen.

Neurokirurgi Paul Kalanithi oli nähnyt työssään lukuisia kuvia ihmisen sisuksiin levinneestä syövästä. Tällä kertaa kuvissa olivat kuitenkin hänen omat keuhkonsa. Samalla hetkellä katosi 36-vuotiaan Paulin tarkkaan suunniteltu tulevaisuus: kymmenen vuoden erikoistumisvaiheen jälkeen alkava loistava ura jossain huippusairaalassa, joihin häntä jo kosiskeltiin. Yhtäkkiä hän ei ollutkaan lääkäri vaan keuhkosyöpää sairastava potilas.

Kaikki muuttui, vaikka tavallaan mikään ei muuttunut: ennen diagnoosia Paul tiesi kuolevansa jonain päivänä mutta ei tiennyt milloin. Diagnoosin jälkeen hän tiesi kuolevansa – mutta ei edelleenkään tiennyt milloin. Alkoi kaupankäynti kuoleman kanssa. Jos aikaa olisi pari kuukautta, Paul omistautuisi perheelleen. Jos kolme vuotta, hän kirjoittaisi kirjan. Jos kymmenen, hän jatkaisi neurokirurgina.

Kun syöpä eteni odotettua nopeammin, Paul päätti kirjoittaa. Syntyi surullinen, viisas ja kaunis kirja siitä, miltä tuntuu valmistautua omaan kuolemaansa. Samalla Paul kuvaa kiehtovasti aivo­kirurgin työtä ja sen satatuntisia työ­viikkoja, vääriä päätöksiä ja potilaiden kohtaamisia – työtä, joka Paulin mukaan on kutsumus, koska sitä kurjempaa ­hommaa ei ole.

Paulin ja tämän lääkärivaimon Lucyn kriisiytyneen avioliiton syöpä kuitenkin pelasti. Pari päätti ”jatkaa elämistä eikä kuolemista” ja yrittää lasta ennen sytostaattihoitojen alkamista. Kun Lucy kysyi mieheltään, eikö lapsen hyvästely tekisi kuolemisesta vielä tuskallisempaa, Paul vastasi: ”Eikö olisi hienoa, jos niin tapahtuisi?” Hänestä elämä ei voi olla vain kärsimyksen välttelyä.

Paul eli diagnoosinsa jälkeen 22 kuukautta ja kuoli, kun parin Cady-tytär oli kahdeksankuinen. Kirjan epilogin on kirjoittanut Lucy-vaimo.

Nopea kuolema ei ole aina paras, Paul kirjoittaa. Hän ehti kokeilla intohimoaan kirjoittamista, sai viettää viimeiset kuukautensa tyttärensä kanssa ja sanoa läheisilleen hyvästit.

Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain, suom. Ilkka Rekiaro (Bazar)


 

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **