Kansainvälisen politiikan professori Frank McDonough on tutkinut Gestapon historiaa. Kuva: Milka Alanen
Kansainvälisen politiikan professori Frank McDonough on tutkinut Gestapon historiaa. Kuva: Milka Alanen

Gestapon toiminta perustui isolta osin tavallisten saksalaisten tekemiin ilmiantoihin, mutta naiset auttoivat natsi-Saksan salaista poliisia selvästi vähemmän kuin miehet. Naiset tekivät ilmiantoja useimmiten kostoksi.

Natsi-Saksan salaisen poliisin Gestapon tehtävä oli etsiä ”valtakunnan vihollisia”. Sen palveluksessa oli enimmillään 16 000 poliisia, mutta se ei pystynyt valvomaan koko suurta Saksaa. Iso osa ilmiannoista tuli tavallisilta saksalaisilta.

Noin 17 prosenttia kaikista ilmiannoista tuli naisilta. Naiset antoivat ilmi paitsi aviomiehiään myös naapureitaan ja sukulaisiaan – etenkin avioliiton kautta saatuja.

– Naiset auttoivat Gestapoa huomattavasti vähemmän kuin miehet, mutta heidän motiivinsa ilmiantoihin olivat lähes aina henkilökohtaiset: joko kateus tai kosto, Frank McDonough kertoo.

”Naiset auttoivat Gestapoa huomattavasti vähemmän kuin miehet, mutta heidän motiivinsa ilmiantoihin olivat lähes aina henkilökohtaiset: joko kateus tai kosto.”

Kansainvälisen politiikan professori on kirjoittanut kirjan Gestapo: Natsi-Saksan salaisen poliisin historia (Atena), joka on juuri julkaistu myös suomeksi.

Gestapon kortistoon kirjattiin tarkoin jokainen pidätys, mutta suuri osa arkistosta tuhottiin sodan loppuvaiheissa. McDonough pääsi kuitenkin tutkimaan Gestapon Düsseldorfin-arkistoa, jonka karuihin paljastuksiin hänen kirjansa nyt perustuu. Kirjassaan McDonough kumoaa Gestapoon liitettyjä myyttejä, joista on yksi on salaisen poliisin ”kaikkialle ulottunut valvontakoneisto”.

– Se 'koneisto' koostui tavallisista saksalaisista: Gestapo oli riippuvainen kansalaisten ilmiannoista. Vain 15 prosenttia tapauksista sai alkunsa Gestapon oman tarkkailutoiminnan perusteella.

Naisen kosto

Naisten ilmoitukset tulivat useimmiten kodin piiristä, sillä naiset liikkuivat ja työskentelivät miehiä harvemmin kodin ulkopuolella, ja kotiin naisia natsi-ideologian mukaisesti yhä tarmokkaammin työnnettiin.

Muuan rouva Hof Düsseldorfista oli tyypillinen esimerkki naisesta, joka antoi ilmi oman miehensä. Hän väitti Gestapolle miehensä vastustavan Hitlerin hallintoa ja kannattavan vasemmistoa. Tutkinnassa kuitenkin selvisi, että herra Hof oli kyllä vaimoaan pahoinpitelevä juokale, mutta mitään todisteita valtionvastaisesta toiminnasta ei koskaan löytynyt.

Naiset tehtailivat vääriä ilmoituksia myös petollisista aviomiehistään. Joskus naisella saattoi itsellään olla uusi rakastaja, ja aviomies piti saada siivottua pois pelistä. Gestapo oppi nopeasti erottamaan motiivit ilmiantojen takaa.

Naiset tehtailivat vääriä ilmoituksia myös petollisista aviomiehistään.

Gestapo suhtautui varauksella etenkin työläisnaisten tekemiin ilmiantoihin silloin, kun niiden kohteena oli 'tavallinen' saksalainen eli vaaleahiuksinen, keskiluokkainen hetero. Herra Hofkin selvisi varoituksella, koska pelkkä vaimon kokema vääryys ei olisi voinut Gestapoa vähempää kiinnostaa.

Yleisesti ottaen ilmiantoja tekivät ylivoimaisesti eniten työväenluokan ja alemman keskiluokan ihmiset. Yläluokan tai koulutetun keskiluokan edustajat raportoivat toisinajattelusta ani harvoin. Natsit kuitenkin olisivat halunneet palavasti keskiluokan tuen.

Kielletyt romanssit

Kaikille ei käynyt yhtä hyvin kuin herra Hofille. Jotkut tulivat ilmiannetuksi – ja joutuivat sen jälkeen turvasäilöön tai jopa keskitysleirille – pelkästään siksi, että he olivat kuunnelleet ulkomaista radiokanavaa tai heillä oli pöytäliina, jossa oli sirpin ja vasaran kuva.

Vuonna 1933 perustettu Gestapo jäljitti aluksi lähinnä kommunisteja, mutta alkoi myöhemmin ”rotupuhtauden” hengessä vainota myös esimerkiksi romaneja, homoseksuaaleja, mielisairaita, vammaisia ja jopa pitkäaikaistyöttömiä.

Myöhemmin Gestapoa alkoivat kiinnostaa myös sukupuolisuhteet. Vuonna 1935 natsit kielsivät saksalaisten ja juutalaisten väliset avioliitot ja sukupuolisen kanssakäymisen.

Erityisesti naiset tekivät sukupuolisuhteisiin liittyviä ilmiantoja. Tällaisten tapausten määrä kasvoi etenkin sodan aikana. Yleensä kyse oli sotaan lähteneiden miesten vaimoista, joilla oli suhde vierastyöläiseen. Naiset antoivat ilmi varsinkin sellaisia naisia, jotka olivat tulleet avioliiton kautta heidän sukulaisikseen.

Gestapon mielestä sotilaiden vaimojen salasuhteet söivät moraalia, ja sodan aikana keskitysleireihin lähetetyistä 10 000 saksalaisnaisesta huomattava osuus oli naimisissa olevia, jotka oli tuomittu "kielletystä kanssakäymisestä".

Julmaa leikkiä?

Ilmiantaminen Gestapolle kuulostaa harvinaisen julmalta tavalta kostaa, sillä seuraukset saattoivat olla arvaamattomat. Tajusivatko ihmiset, millaisia seurauksia heidän teoillaan saattoi olla?

"Heidät oli vakuutettu siitä, että niin tulee toimia: ilmiantaminen on isänmaallinen teko ja yhteisölle hyväksi."

– Uskon, että he tajusivat. Monen motiivina oli kosto, mutta toisaalta ihmiset oli myös vakuutettu siitä, että niin tulee toimia: ilmiantaminen on isänmaallinen teko ja yhteisölle hyväksi. Kyllähän monissa maissa poliisillakin on edelleenkin päivystävä puhelin, johon voi soittaa ja kertoa, jos näkee jotain rikollista. Ei Gestapolle ilmiantaminen siinä mielessä ollut tuon ajan Saksassa sen kummallisempaa, McDonough sanoo.

McDonough muistuttaa, että oli paljon naisia, jotka eivät natsi-ideologista piitanneet, vaikkeivät olisi sitä näkyvästi vastustaneetkaan.

– Natsit halusivat kääntää kelloa taaksepäin ja pysäyttää muun muassa kaiken sen kehityksen, mitä naisen asemassa oli tapahtunut. He halusivat naiset tiukasti takaisin kotiin. Lasten synnyttämisestä palkittiin: kahdeksasta lapsesta sait kultamitalin, kuudesta hopeaa ja niin edelleen. Mutta kun saksalaisissa perheissä ennen natsihallintoa oli keskimäärin 2,4 lasta, sen vallan aikana lapsiluku tippui 2,1 lapseen. Niin paljon natsien mitalit naisia kiinnostivat.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **