Terhi Hannula ja Salla Pakkala kirjoittavat ihmisistä runomuotokuvia.

Istun sohvannurkassa kahden naisen tuijotettavana ja kiemurtelen.

Turkulaisen kirjoittajaryhmän Tapiirin Terhi Hannula, 29, ja Salla Pakkala, 32, tekevät minusta runomuotokuvaa. He eivät kysy mitään, vaan katselevat ja kirjoittavat. Tajuavatkohan ne, että olen hyvä tyyppi? Yritän hymyillä. Hehe. Oho, tuli nauruakin. Kurkin naisten ruutuvihkoja, kynät viuhuvat.

Parinkymmenen minuutin kuluttua Terhi ja Salla ovat yhdistäneet havaintonsa. Kuuntelen runoa vaikuttuneena. Suosikkini on kohta: sydän palaa, hymy etsii tietä kehosta ulos.

Terhi ja Salla ovat ilmeisesti äkänneet myös mustat silmänaluseni: herää aivan liian aikaisin toisen elämään ja soittaa oikeat henkilöt hätiin.

Tapiirilaiset ovat kirjoittaneet runomuotokuvia jo viisi vuotta, kirjakin on suunnitteilla.

– Homma lähti harjoituksesta, jossa kirjoitimme toisistamme muotokuvia. Teksteistä tuli hyvin vahvoja. Tässä näkee heti, tykkääkö toinen lopputuloksesta, Terhi sanoo.

– On ihanaa näyttää ihmisille, että kuka tahansa on runon arvoinen. Sähän olet oraakkeli –tyyppistä hauskaa palautetta tulee yleensä niiltä, jotka ovat aiemmin suhtautuneet runouteen epäillen, Salla lisää.

Aluksi tilanne tuntui naisistakin kiusalliselta, mutta nyt tuijottaminen sujuu siekailematta.

– Tässä on aina se riski, että sohaisee tietämättään toista arkaan paikkaan. Toistaiseksi kukaan ei ole
suuremmin vetänyt hernettä nenään, Terhi kertoo.

Terhi Hannulan ja Salla Pakkalan toimittajasta ja kuvaajasta kirjoittamat runomuotokuvat:

Johanna

Valkeat kynsinauhat
valkeat hampaat
kalpea jakaus. Ranne peittyy korujen leveyteen
käsien onnettomat karvat ovat pensasaitaa
ne pitävät loitolla ikävän kylmyyden,
jähmettyneen steariinin katkun
loitolla sydämestä,
sydän palaa, hymy etsii tietä kehosta ulos,
herää aivan liian aikaisin toisen elämään
ja soittaa oikeat henkilöt hätiin.
Silmille valuviksi kampaamoraukeiksi
suortuviksi hän suostuu
hiuksissaan valkeaa valoa, tavoiteltua valoa,
se on materiaalia siinä missä sanatkin;
uni joka on tyyntä ja laukaisevaa,
kilpajuoksu

Lilli

Hiukset ovat palmu, ne kasvavat pystyssä kuin ryhti
ylös mustasta metallisesta rungosta
naksahdukset eivät kiusaisi ketään eläintä, sanotaan
vain ihminen tietää ikuistuvansa.
Hänen silmänsä ovat sulautuneet suureksi pyöreäksi
raidalliseksi venytetyksi odotukseksi.
Kalan, äyriäisen
kärpäsen näköelimeksi.
Musta jalka, kaksi mustaa jalkaa,
kyborgi vangitsee
kalpeiden runoilijoiden terapeuttiset ilmeet
tekee heistä huoneentauluja
joka toisen punakan maatalouslomittajan
karkeiden hetkien lämmöksi
ranteessaan iso aika, makaava piiloutuminen linssin taakse.
Silmien iso rasia kerää sisälleen huoneen ja liikkeen,
leikkaa kuvan koko maisemasta.

Konservatiivinen seksikomedia – kuulostaa, eh, ei kovin hauskalta.

Ystävykset (Leslie Mann, John Cena ja Ike Barinholtz) tekevät kaikkensa, että heidän tytärtensä (Kathryn Newton, Geraldine Viswanathan ja Gideon Adlon) neitsyys säilyy koskemattomana vanhojentanssibileissä.

Pitch Perfect -komediatrilogian käsikirjoittajan Kay Cannonin esikoisohjaus on konservatiivinen seksikomedia, jonka arvomaailma on perua 1950-luvulta.

Onhan näitä nähty: elokuvia, joissa isät haluavat tytärtensä olevan ikuisia pikkutyttöjä. Asetelmaa on sentään hieman päivitetty. Yksi tytöistä on lesbo eikä isä halua hänen harrastavan ryhmäpaineen painostamana heteroseksiä.

Pojat eivät jahtaa tyttöjä, vaan tytöt ovat aktiivisia toimijoita ja päättävät itse, kenen kanssa haluavat sänkyyn.

Käsikirjoittajat ovat myös kirjoittaneet henkilöhahmoille repliikkejä, joissa ilmaistaan kriittisen katsojan ajatuksia. Yksi vanhemmista esimerkiksi huomauttaa, että elämme vuotta 2018, joten heidän asenteensa eivät ole ihan tätä päivää.

Mainosten perusteella luulisi, että elokuva on tehty teini-ikäisille. Vanhempien kyttääminen ja stalkkaaminen tuskin sen ikäisiä naurattaa. Leffa sopii paremmin vanhemmille, jotka voivat nauraa omille peloilleen ja ennakkoluuloilleen, joita elokuvan vanhempien ylilyövä käytös heijastelee.

Blockers **

 

Maria Theresia von Paradisin näköä yritettiin palauttaa muun muassa saksalaisen Franz Mesmerin poppaskonsteilla.

Itävaltalaisen hallintoneuvoksen tytär Maria Theresia von Paradis (1759–1824) menetti näkönsä leikki-ikäisenä. Hänen aristokraattiset vanhempansa turvautuivat milloin minkäkin puoskarin apuun, jotta heidän tyttärensä saisi näkökykynsä takaisin.

Yksi von Paradisia hoitaneista ”asiantuntijoista” oli saksalainen Franz Mesmer. Tohtori oli kehittänyt oman poppaskonstinsa mesmerismin. Hoidon ideana oli ohjailla fluidiumia – Mesmerin ”löytämää” eteeristä ainetta – ihmisen elimistössä. Hoito saavutti niin suuren suosion, että suomen kielessäkin on sana ”mesmeroida”.

Itävaltalainen Barbara Albert on ohjannut näistä tosielämän tapahtumista mielikuvitusta kutittelevan draaman. Valitettavasti elokuva keskittyy vain von Paradisin ja Mesmerin potilassuhteeseen eikä kerro Maria Theresian myöhemmistä vaiheista. Hän loi uran pianistina ja säveltäjänä sekä inspiroi Mozartia säveltämään yhden pianokonsertoistaan.

Elokuva on puvustettu ja lavastettu huolellisesti jokaista yksityiskohtaa myöten. Rokokooajan puvut ja huonekalut saavat huokailemaan ihastuksesta. Nimiroolissa nähtävä Maria Dragus näyttelee niin vakuuttavasti, että luulin hänen olevan oikeastikin sokea. Devid Striesow sen sijaan ei vakuuttanut Mesmerinä. Velho onnistui lumoamaan potilaansa varmasti ennen kaikkea karismallaan. Striesowilta sen sijaan moinen henkinen säteily puuttuu.

Madamoiselle Paradis ***