Mukavampaa työ ei voi olla kuin on silloin, kun rakastettu aikamiespoika Pekko filmaa. Juttu Pekko-elokuvan kuvauksista vuonna 1997.

– Kun minä olin pieni, ajattelin, että minusta tulee näyttelijä, Vilma Kinnunen sanoo vakavana.

Sehän on luonnollista. Vilman äiti Satu Silvo ja isä Heikki Kinnunen ovat näet tunnettuja näyttelijöitä. Keskustelemme Porin teatterin aulassa, jonne salista kaikuu filminteon jännittävä kakofonia: soitonpätkiä ja naurunremahduksia, karjuntaa ja taputuksia.

8-vuotias Vilma Kinnunen istuu sohvalla selkä suorana, ruskeat silmät valppaina ja ajatukset niin hyvässä järjestyksessä, että syntyy mielikuva vähintään kymmenen vuotta kauemmin maailmaa nähneestä nuoresta naisesta.

– Mutta nyt olen päättänyt, ettäminusta tuleekin laulaja ja muusikko, Vilma Kinnunen sanoo
määrätietoisesti.

Vilman pieni, tärkeä rooli

Vilma on yksi niistä noin 650 ihmisestä, jotka ovat tänä kesänä tavalla tai toisella mukana tekemässä
viidettä Pekko-filmiä. Pekko ja unissakävelijä tulee teattereihin syksyllä, ja se on jälleen alusta loppuun monitaituri Timo Koivusalon, 33, tuote. Hän on käsikirjoittaja, tuottaja, ohjaaja, säveltäjä, laulujen sanoittaja ja tietenkin itse aikamiespoika Pekko.

Vilma Kinnusen ensimmäinen elokuvarooli ei ole suuri, mutta merkittävä se on. Sitä voi pitää suorastaan elintärkeänä koko filmille. Hän on nimittäin Pipsa, jota ilman ei olisi tätä tarinaakaan.

Elokuva kertoo verevänkauniista Pipsasta, joka on aina ollut Pekon Suuri Rakkaus ja jonka kaltaiseksi Pekko haluaisi tulla. Tässä elokuvassa Pipsa muuttuu kuitenkin perin kummalliseksi,
kuin unissakävelijäksi, joka ei tunne edes vanhaa sydänystäväänsä Pekkoa, koska on joutunut lääketeollisuuden julmien kokeiden uhriksi ja Pahojen Miesten valtaan.

Pipsa on tietenkin Satu Silvo, ja koska elokuvan monitasoinen ja polveileva juoni vaatii välähdyksiä
Pipsasta myös 8-vuotiaana, niin kukapa niihin paremmin sopisi kuin Vilma Saduntytär Kinnunen?

Laulaa, soittaa ja säveltää

– Ensi syksynä vaihdan koulua, Vilma kertoo. – Siirryn Koskelan ala-asteelta Oulunkylän ala-asteen kolmannelle, joka on musiikkiluokka.

Hän on ottanut pari vuotta yksityistunteja pianonsoitossa ja suunnittelee alkavansa soittaa koulussa poikkihuilua.

– Isänsä kyllä sanoo siitä haaveesta, että ”varo, ettei mene huilu poikki”, Satu Silvo kommentoi.

– Laulan itsekseni aika paljon, Vilma kertoo. – Ne ovat joko semmosii ihan omaperäisiä, itse keksittyjä lauluja tai kirjoista tai jostain muualta opittuja.

Hän myös säveltää omia lauluja:

– Kirjoitan nuottivihkoon nuotit, joita soitan. Joskus vaan hutasen, kun on kauhee kiire, mutta joskus teen oikein tarkasti.

– Vilma laulaa koko ajan, ja opettajalla on tekemistä, jotta saa hänet hiljaiseksi luokassa, Satu Silvo
kertoo.

– Tytöllä on koko ajan päällä luova prosessi, jota on hauska seurata hissukseen sivusta ja tarkkailla,
mihin suuntaan se kehittyy.

– Joku sanoi, että Vilma on tullut äitiinsä, ja minä rupesin ajattelemaan: ”Voi kauheeta, mitähän
se tarkoittaa?”.

Marsu ja taskukoira

– Pianonsoiton opetteleminen vaatii kamalasti kärsivällisyyttä, Vilma kertoo.

– Usein olen ajatellut: ”Mä lopetan. Mä en jaksa enää!” Mutta se on kuitenkin kivaa. Ei sitä kannata
lopettaa.

– En aina ehdi pianoa soittaa, koska pitää hoitaa marsua ja koiraa, ja sitten olen kavereiden kanssa.

– Marsun nimi on Viivi, mikä tulee koiran ja mun nimestä. Koira on musta villakoira, joka mahtuu
vaikka taskuun, ja se on saanu nimensä elokuvatähti Bruce Willisin mukaan.

– Willis nukkuu äidin pään päällä tai rinnalla. Äiti on sille nii ku äiti, ja se kulkee kadullakin äidin
vierellä ilman remmiä.

– Äiti olis suostunu mihin tahansa koiraan, mutta ei kuitenkaan isoon ja vaikeahoitoiseen. Isä ei suostunu mihinkään muuhun kuin villakoiraan, ettei vaan tule allergiaa.

– Aikaisemmin meillä oli viksu kissa ja käärme ja kani ja hamsteri, mutta ne ovat kaikki kuolleet.

– Bruce Willis on kauheen viisas. Iskäkin sanoo, että se on oikein viisas koira.

Hyvä ettei veli soita

– Meidän Paavo, joka on 10-vuotias, sanoi tänä keväänä ensimmäisen kerran, että haluaa tulla katsomaan Pekon filmauksia Pihlajakoskelle, Satu Silvo kertoo.

– Hänessäkin ehkä herää kiinnostus esiintymiseen.

Keskisuomalaisessa Pihlajakosken kylässä sijaitsee Pekon kotitienoo Tyräaho, jonka luonnonkauniissa maisemissa filmeissä enimmäkseen liikutaan.

– Paavo on aivan eri tyyppiä kuin tämä tyttö, pelaa vain palloa ja on sellainen jätkäpoika, Satu
Silvo kuvailee.

– Minusta on parempi, ettei Paavo soita mitään eikä laula, Vilma huomauttaa.

– Jos veli kävisi samaan aikaan pianotunneilla kuin minä, kaikki menis ihan pilalle. Hän on niin
kärsimätön.

Vilma Kinnunen pitää englantilaisesta musiikista.

– Nick Carter on suosikkini. Hän tekee lauluja, joita kuuntelevat vähän isommat lapset ja nuoret.

Vilma on vanha sielu

– Ensimmäinen elokuvarooli ei hämmennä Vilmaa mitenkään, vaan kaikki on hänelle kuin vanhaa
tuttua touhua, Satu Silvo sanoo.

– En puutu siihen, mitä kuvaustilanteissa tapahtuu. Luotan Timo Koivusaloon, ja ajattelen, ettei minulla ole tässä Vilmalle mitään opetettavaa. Hän osaa niissä pienissä kohtauksissa sen, mitä häneltä odotetaan.

– Kaikissa lapsissa on taiteellisuutta, mutta Vilman kohdalla se on tullut esiin helposti. Hän uskaltaa
toteuttaa itseään, koska näkee perheessämme paljon erilaista esittämistä.

– Itse elin teatterin piirissä 6-vuotiaasta lähtien, koska räätäli-isäni harrasti innostuneesti teatteria,
joten minulla ei ole koskaan ollut harhakäsityksiä tästä alasta.

– En halua liian paljon muokata sitä, mihin suuntaan Vilma kehittyy. Kyllä hänen oma alueensa aikanaan murtautuu esiin.

– Vilma on selvästi vanha sielu, ja äitinä minä opiskelen elämää. Lapset opettavat minulle paljon.

Kumpi on oikea äiti?

Timo Koivusalo on selvästi hurmannut ne, jotka tekevät Pekko-filmejä hänen kanssaan. Siksi kiivastahtisen ja pitkäpiimäisen filmauksen tunnelma on kärsivällinen ja hyväntuulinen, ja
näyttelijöitä katsellessa tulee mieleen aurinkoisella kesäretkellä seikkaileva suurperhe.

Kaikki näyttelijät, niin amatöörit kuin kovan luokan ammattilaisetkin

– 1-vuotiaasta Joona Luukosta 65-vuotiaaseen Helka Kuusiluotoon ja 12-vuotiaasta Tiina Mylläristä
58-vuotiaaseen Esko Nikkariin – viihtyvät ja arvostavat työtään.

– Pekko on niin rakastettava poika, minä oon siihen ihan tosissani rakastunu, ja se näkkyy kuulemma kuvissakin, Helka Kuusiluoto kuvailee tunnelmiaan.

Hän on porilainen harrastajaohjaaja, joka esittää jo viidennessä filmissä kylänhullun onnellista äitiä.

– Kun tapasin Timo Koivusalon biologisen äidin, hän kysyi: ”Kumpiko meistä nyt loppujen lopuksi
oikia äiti onkaan?”

– Se oli hyvä kysymys, kun minulla ja Pekolla on silimätkin niin onnettomasti päässä.

Katsojat nauttivat aidoista tunteista

– Heittäydyn tähän kaikella sillä ammattitaidolla, mikä minulla tällä hetkellä on, näyttelijä Esko Nikkari sanoo.

Hän näyttelee Tyräahon poliisia Reino Kuovia, joka joutuu mustasukkaisuuden kiroihin kauneussalonkia pitävän vaimohempukkansa eli Tuija Piepposen kylpyläseikkailun vuoksi.

– En väheksy Pekkoa yhtään, koska niin monesti on nähty, että ns. kevyestä elokuvasta tulee sitä
parempi, katsotumpi ja rakastetumpi mitä aidommat tunteet ovat mukana pelissä. Ei tämä ole näyttelijälle mitään hömppää ja pelleilemistä.

– Koivusalo on mestari siinä, ettei ole valinnut yhtään nipottajaa porukkaan, näyttelijä Tuija Ernamo,
elokuvan Tuikku sanoo.

– Yksikin hankala tyyppi pystyisi nopeasti pilaamaan ryhmän työskentelyilmapiirin.

– Näyttelin 21 vuotta aasin etu- tai takapäätä laitosteatterissa eikä se ollut kovin kivaa, Tuija Piepponen sanoo.

– Mutta tällaisen höttöisen naistyypin esittäminen on tosi hauskaa.

Musiikki luo jatkuvuutta

Timo Koivusalosta näkee, että hänkin nauttii täysillä filminteosta.

– Tästä tulee elokuvallinen elokuva, jossa pätevät kaikki draaman lait, hän selittää.

– Katsoja saa saman filmin aikana itkeä ja nauraa, ja kaikki tunteet ovat totta, vaikka välillä hölmöillään ja pelleillään. Jos koko ajan olisi pelkkää hauskanpitoa ja kermakakkujen heittelyä, viimein ei mikään tuntuisi miltään.

– Kaikki viisi Pekko-filmiä etenevät kronologisesti, vaikka tämä ei mikään jatkosarja olekaan. Ihmiset
kehittyvät ja jatkavat aina siitä tilanteesta, mihin edellisessä filmissä jäivät. Ensin rakastutaan, sitten mennään naimisiin, sitten saadaan lapsi, sitten riidellään jne. Lapset kasvavat ja aikuiset vanhenevat.

– Myös musiikki on aina tärkeällä sijalla, ja se kehittyy samojen teemojen ympärillä: muuttuu,
mutta luo samalla tuttuja muisti- ja mielikuvia ja jatkuvuutta elokuvaelämään. Timo Koivusalon säveltämän ja Jaakko Salon sovittaman musiikin soittaa lähes 30-henkinen Pori Sinfonietta.

– Se on lauluineen vanhaa, kaunista elokuvamusiikkia, säveltäjä määrittelee.

Opettaa sietämään erilaisuutta

– Yksi Pekon perusteemoja on alusta lähtien ollut erilaisuuden sietäminen, Timo Koivusalo sanoo.

– Pekko on kylänhullu, outo lintu ahtaassa yhteisössä, mutta filmi filmiltä kyläläiset alkavat saada
yhä persoonallisempia piirteitä, ja siellä vierailee omalla tavallaan outoja ihmisiä.

– Tästä syntyy vähitellen kysymys: kuka on loppujen lopuksi erilainen? Esimerkiksi Pekko vaikutti
elokuvassa Pekko ja muukalainen kylän normaaleimmalta ihmiseltä, koska hän oli ainoa, joka suhtautui tummaihoiseen muukalaiseen normaalisti.

Pekko-filmien suosio on kasvanut jatkuvasti: ensimmäinen filmiä kävi katsomassa noin 54 000, toista 70 000 ja kolmatta yli 80 000 henkeä. Viimevuotinen Pekko keräsi vähän vaille 90 000 katsojaa eli enemmän kuin kahdeksan muuta sinä vuonna ilmestynyttä kotimaista elokuvaa yhteensä.

– Parin viimeisimmän Pekon kohdalla jotkut kriitikotkin ovat myöntäneet, että niissä on ideaa ja
nähty vaivaa, Timo Koivusalo sanoo.

– Iloisesti yllätyin, kun Viitasaaren elokuvapäivillä ojennettiin Pekko ja muukalainen -elokuvan
käsikirjoituksesta ja ohjauksesta Humanismin käsi -palkinto.

Uutuusdraamaa Mitä meistä puhutaan ei voi suositella herkille katsojille. 

Norjalainen 16-vuotias Nisha (loistava Maria Mozdah) elää tavallista teinitytön elämää. Hänen maahanmuuttajavanhempansa sen sijaan haluavat elää uudessa kotimaassaan aivan samalla tavalla kuin Pakistanissa. Kun Nishan isä Mirza (Adil Hussain) saa tietää, että hänen tyttärensä seurustelee kantanorjalaisen pojan kanssa, seuraukset ovat kohtalokkaat. Mirza kidnappaa Nishan ja vie tytön väkisin Pakistaniin sukulaistensa hoteisiin opettelemaan kunnon naisen elämää.

Norjalaisen Iram Haqin draaman Mitä meistä puhutaan uskomattoman julma tarina perustuu ohjaajan omiin kokemuksiin. Hän oli 14-vuotias, kun hänen isänsä kidnappasi hänet ja vei hänet Pakistaniin, jossa hän joutui elämään vasten tahtoaan puolitoista vuotta.

Kauhistuttaa arvaillakin, mikä on suoraa lainaa Haqin omasta elämästä.

Nishan kokemukset tiivistyvät yhteen sanaan: naisviha. Tytöllä ei ole elokuvassa ihmisarvoa eikä ihmisoikeuksia. Isä puolustaa barbaarista käytöstään sillä, että hän suojelee perheen ja suvun mainetta. Vain sillä on väliä, ”mitä meistä puhutaan”. Kunniaväkivaltakin on siis aivan oikeutettua.

Ohjaaja kuvaa Nishan kohtaloa vähäeleisesti sortumatta mässäilyyn. Tapahtumat ovat niin järkyttäviä, ettei elokuvaa voi suositella herkälle katsojalle. Kauhistuttaa arvaillakin, mikä on suoraa lainaa Haqin omasta elämästä. Samalla katsoja tuntee kiitollisuutta siitä, että ohjaaja on uskaltanut kertoa kokemuksistaan välittämättä siitä, miten hänen sukunsa elokuvaan reagoi. Haq on kertonut tehneensä sovinnon isänsä kanssa ennen tämän kuolemaa. 

Mitä meistä puhutaan ****1/2

 

Ortodoksijuutalaisyhteisö ei suvaitse naisparia draamassa Tottelemattomuus.

Ronit (Rachel Weisz) rakastui teini-ikäisenä bestikseensä Estiin (Rachel McAdams). Lontoon ahdasmielinen ortodoksijuutalaisyhteisö ei hyväksynyt tyttöjen rakkautta. Ronit häädettiin lapsuudenkodistaan.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Ronit asuu New Yorkissa ja on luonut menestyvän uran valokuvaajana. Hän päättää palata kotiin rabbi-isänsä hautajaisiin. Siellä Ronitia odottaa Esti, joka ei ole unohtanut häntä, vaikka onkin mennyt naimisiin heidän yhteisen lapsuudenystävänsä Dovidin (Alessandro Nivola) kanssa. Kolmiodraama on vääjäämätön.

Chileläinen ohjaaja Sebastián Lelio löi itsensä läpi transnaisesta kertovalla draamallaan Fantastinen nainen, joka voitti tänä vuonna parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Hänen uutuusdraamansa Tottelemattomuus perustuu Naomi Aldermanin toistaiseksi suomentamattomaan romaaniin.

Siinä missä Fantastisen naisen päähenkilö Marina törmäsi yhä uudelleen ihmisten ennakkoluuloihin sukupuoli-identiteettinsä takia, Ronitia ja Estiä vainotaan heidän seksuaali-identiteettinsä takia.

Ortodoksijuutalaisuuden vanhakantaisuus voi aluksi tuntua kovin etäiseltä. Evankelis-luterilaisen kirkon kanta lesbo- ja homopareihin ei ole sen suvaitsevaisempi. 

Tottelemattomuus  ****