Makuja on monia. Manna ahmii elämäkertoja, Hannah Norrena vannoo hömpän nimiin.

Lomaa omista ajatuksista

"Lapsena ahmin Viisikkoja ja Astrid Lindgreniä. Palaan vieläkin satujen pariin, mutta teininä aloin kiinnostua oikeista ihmisistä. Olen aina samastunut vahvimmin tositarinoihin.

Lauloin ja soitin, joten muusikoiden tarinat kiehtoivat: Lou Reed, Bob Dylan, Patti Smith.... Tärkeintä on, että tarina on kerrottu hyvin. Yksi suosikeistani on Nina Simonen elämäkerta. Nina on silmissäni musiikin suurimpia sankarittaria pimeine puolineen. Hyvä elämäkerta on psykologisen tarkka mutta ei tirkistelevä ja sensaatiohakuinen.

Erotan kyllä haastatteluista kootun hutaisun syväluotaavasta elämäkerrasta. Omaelämäkertoihin suhtaudun epäilevästi – niissä kirjoittaja voi näyttää itsensä haluamastaan kulmasta, joka ei välttämättä ole realistinen.

Musiikkiani inspiroivat enemmän elokuvat kuin elämäkerrat. Kaikki, mikä ruokkii tunteita, auttaa, ja siksi koskettava tositarinakin voi innoittaa. On vapauttavaa lukea illalla toisten tekstejä, kun on tehnyt koko päivän musiikkia ja kuunnellut omaa ääntään. Elämäkerrat antavat minulle lomaa itsestäni. Jo kymmenen minuuttia hyvän tarinan äärellä auttaa.

Ihaninta on seikkailla kirjakaupoissa yksin. Suosittelemme ystävieni kanssa toisillemme kirjoja, mutta lukupiirejä en harrasta. En halua purkaa lukukokemustani heti muille.

Iän myötä hakeudun lukemaan yhä enemmän omasta historiastani. Haluan äitinä rikastuttaa myös tyttäreni maailmaa, koska hän on perinyt minulta algerialaiset juuret. En silti tuputa hänelle kirjoja. Haluan, että lukeminen on hänelle yhtä vapauttavaa kuin minulle.

Minua kiehtovat pienet palaset, joista ihminen koostuu: traumat, menestys ja kaikki siltä väliltä. Olemme täynnä ristiriitoja. Elämäkerrat ovat auttaneet minua ymmärtämään sitä puolta itsessäni.”

Muusikko Mariam "Manna" Jäntti

Ihanan turhaa

"Luin Marian Keyesin Vesimelonia junassa ja hihitin itsekseni. Taisin hurahtaa naisten viihdekirjallisuuteen sillä sekunnilla. Olin parikymppinen ja opiskelin Pietarsaaressa. Humoristinen chicklit-hömppä vetosi itseään etsivään, mies- ja urasotkujen keskellä painivaan sinkkunaiseen.

Olen kaksikielinen, mutta kärsivällisyyteni ei riitä suomenkieliseen viihdekirjallisuuteen. Sen sijaan englanniksi ja ruotsiksi luen paljon. Tilasin juuri pinon Lulu Taylorin kirjoja. Hänen kirjoissaan on överiksi vedettyä glamouria.

Minulle Keyes on edelleen chicklitin kuningatar. Hän käyttää meheviä kielikuvia ja assosiaatioita, mutta ei kikkaile liikaa. Keyesin tyyli on eurooppalaisen kyynistä mutta humoristista ja henkilöhahmot helposti lähestyttäviä. Minuun vetoaa eniten arkinen, Bridget Jones -tyyppinen hahmo, jolla on tylsä työ ja pari kiloa ylimääräistä.

Luen kaikkialla ja aina kun ehdin. Nyt äitiyslomalla ehdin taas ahmia kirjoja, mutta muuten aika menee lapsen hoitamisessa. Silloin odotan usein iltaa, että pääsisin taas lukemaan. Sängyssä harmittaa, jos minua alkaa nukuttaa kesken hyvän kirjan.

En nolostele chicklitin lukemista. Naiset ovat hyviä häpeämään tekemisiään. Kauniita ja rohkeitakin olen katsonut niin kauan kuin muistan. Jos illalla on tunti aikaa itselle, eikö sen voisi käyttää nautiskeluun?

Kun lähdimme mieheni Tuomaksen (Enbuske) kanssa matkalle, minulla oli mukana hömppää, hänellä tuhatsivuinen maailmanhistoria. Tuomas on valtavan älykäs, mutta hän ei ikinä arvostelisi ketään tämän lukemisten perusteella. Enkä voisi kuvitella alkavani lukea tietynlaisia kirjoja vain häntä miellyttääkseni.

Makaan kesäisessä puistossa yksin, kylmä olut yhdessä ja chicklitiä toisessa kädessä. Nautin ohikulkijoiden katseista, jotka sanovat: ”Siellä se makaa.” Ihanan turhaa ja hauskaa!”

Juontaja Hannah Norrena

The Last Jedissä nainen ei ole naiselle susi, vaan ystävä.

”Taistele sitä orjan asua vastaan!” Näin Carrie Fisher evästi tuoretta Star Wars -näyttelijää Daisy Ridleytä Interview-lehden haastattelussa vuonna 2015. Fisher viittasi elokuvan Jedin paluu kohtaukseen, jossa Hutt Jabba orjuuttaa Fisherin näyttelemän Leian ja pakottaa tämän pukeutumaan pikkupikkubikiniin.

Fisherin neuvosta on otettu vaari. Uudesta Star Wars -trilogiasta ei voi puhua samana päivänä kuin 1970- ja 1980-luvun taiteessa tehdystä alkuperäisestä trilogiasta.

Sukupuoliroolit saivat kyytiä jo J.J. Abramsin vuonna 2015 ohjaamassa uuden trilogian ensimmäisessä osassa The Force Awakens. Huomenna ensi-iltansa saavan kakkososan, The Last Jedin, ohjaajan Rian Johnsonin näkemys on jopa feministisempi. Nyt luutuneita rooleja tuuletetaan puhurilla.

Siinä missä Leia esitettiin Jedin paluussa vastoin Fisherin omaa tahtoa seksiobjektina, uudessa trilogiassa näyttelevän Ridleyn hahmo, jedisoturi Rey, on aktiivinen toimija – sankari niin kuin elokuvan muutkin naiset.

Mutta Fisherkin sai kostonsa – viime hetkellä, sillä hän kuoli viime vuonna ja rooli jäi hänen viimeisekseen. Leiasta on vanhetessaan tullut kapinaa johtava kenraali. Vanhaa naista kunnioittavat nuoret kunditkin. Häntä ei esitetä hömelönä höppänänä, joka kuuluisi jo hautaan, toisin kuin vanhat naishahmot monissa elokuvissa – siis niissä harvoissa, joissa ylipäänsä on hahmoina vanhoja naisia.

Leian uusi hiustyylikin sopii paremmin naiselle kuin hahmon ikoninen kampaus, pikkutyttöjen suosimat lettirinkelit.

Naisten sankaruuttakin enemmän lämmittää se, miten naisiin suhtaudutaan, ja ennen kaikkea, miten he suhtautuvat toisiinsa. Nainen ei ole naiselle susi, vaan ystävä. He eivät puukota toisiaan selkään, vaan tekevät yhteistyötä. Leian ja hänen vara-amiraalinsa Holdon (Laura Dern) ystävyyssuhdetta kuvataan koskettavasti.

Elokuvan juoni jatkaa siitä, mihin The Force Awakens jäi. Arkkityyppinen hyvän ja pahan taistelu jatkuu. Ensimmäinen ritarikunta ja Uusi tasavalta ovat edelleen sodassa keskenään.

Kapinaliiton entiset jäsenet ovat muodostaneet Vastarinta-nimisen järjestön, jota johtaa Leia. Vastapuolella taistelee hänen ja Han Solon poika Ben, joka pahan voimille antauduttuaan omaksui nimen Kylo Ren (Adam Driver). Vastarinta on murtumassa, joten Rey yrittää suostutella erakoitunutta Luke Skywalkeria (Mark Hamill) apuun.

Star Wars: The Last Jedi

ENSI-ILTA 13.12. ****

Me Naisten testiryhmä arvosteli uusimman SingStar-pelin. 

Vaikka ei erityisemmin välittäisi konsolipeleistä, laulupelit ovat varma viihdyttäjä. Karaokea pelimuodossa kotona!

PlayStation lanseerasi vastikään laulupelien klassikon uusimman version, SingStar Celebrationin. Konsepti on tuttu edellisistä versioista, mutta  peli on nyt osa PlayStationin PlayLink-pelisarjaa, jonka ideana on yhteinen hauskanpito perheen tai ystävien kesken matalalla kynnyksellä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että erillisiä mikrofoneja ei enää tarvita, vaan mikrofonina voi käyttää omaa älypuhelintaan.

Mikrofonisovellus ladataan älypuhelimeen, ja laitteet yhdistetään keskenään. Helppoa, sitten vain laulamaan! Pelissä voi olla mukana yhtä aikaa kaksi puhelinmikrofonia, joten jos haluaa laulaa isommalla porukalla, puhelimia pitää kierrättää ryhmän kesken. Sitä varten pelissä on olemassa enintään kahdeksan pelaajan biletila. Muut vaihtoehdot ovat perinteiset yksinlaulu ja kahden pelaajan battle.

Puhelimeen laulaminen tuntuu aluksi urpolta, mutta sinänsä eroa entiseen ei ole. Pisteitä ropisee. Hieman kyllä mietityttää, voiko puhelimen mikrofonin laatu tai jokin muu elementti vaikuttaa siihen, kuka saa eniten pisteitä. Onko tämä tekniikkalaji muutenkin kuin laulun osalta?

Puhelimeen laulaminen tuntuu aluksi urpolta.

Pelissä tulee mukana vaatimattomat 30 kappaletta, jotka edustavat enimmäkseen uudempaa pop-tuotantoa. Jos ei ole kuunnellut viime vuosien radiohittejä tai on muuten vain nostalgiannälkäinen, joutuu nopeasti ostamaan SingStore-kaupasta lisää kappaleita lauleltavaksi. Sillä kun kerran aloittaa, ei tee ihan heti mieli lopettaa lauleskelua.

Tekniset ominaisuudet: 4/5

Biisivalikoima: 2/5

Hauskuus: 5/5

SingStar Celebration PS4:lle, 19,90 €.