Ohjaaja Selma Vilhusen Laulu-­dokumentti säilöö perinnettä­. Kuva Lehtikuva
Ohjaaja Selma Vilhusen Laulu-­dokumentti säilöö perinnettä­. Kuva Lehtikuva

Laulu-dokumentissa seurataan kolmen vuoden ajan Hanneriinaa, joka tahtoo oppia vanhojen runolaulujen kansanviisautta.

Pitääkö mun kaikki hoitaa? -elokuva oli Oscar-ehdokkaana. Sen jälkeen tartuit suomalaiseen runolauluperinteeseen. Tunnistatko itsessäsi tuohi­virsumeiningistä ammentavan perinne­muijan? Se lienee aika kaukana Hollywood-­glamourista.
– Tunnistan, mutta koen olevani monenkirjava. Nykyihminen on helposti kotonaan monessa paikassa. Oscar-juhla on osa elokuvahistorian perinnettä. Tähdet eivät gaalassa nokitelleet, vaan kaikkia yhdisti nöyryys, halu jakaa ja tahto tehdä hyviä elokuvia.

Laulu-dokumentissasi kuullaan myös roisin hävyttömiä­ – tai hävyllisiä – lauluja. Mitä­ pidit niistä?
– Ronskit laulut ovat tosi kiehtovia ja jääneet vähemmälle huomiolle. Kantelettarestakin nämä­ leimallisesti naisten hävyttömät laulut on karsittu. Kuitenkin, kuten Suomen viimeinen runolaulaja Jussi Huovinenkin meille totesi,­ kaiken alku on ”Impin pimppi”. Sieltähän kaikki on lähtenyt. Se on yhteinen ilon aihe!

Laulun lohtu

”Sinulle lauluni laitan / taakse tähtien / kuljen hiljaa...” Kun Suomen viimeinen runolaulaja­ Jussi Huovinen, 90, laulaa kanteleensa äärellä, katsojassa tapahtuu jotain. Aika katoaa ja laulu lohduttaa.

Se lohduttaa myös 35-vuotiasta kuvataiteilijaa Hanneriina Mosseista, Laulu-­dokumentin päähenkilöä, joka tahtoo oppia Jussilta vanhojen runolaulujen katoavaa­ kansanviisautta. Hanneriinan elämäntie ei ole ollut helppo, ja hän laulaa itseään läpi surunsa.

Selma Vilhusen ohjaamassa dokumentissa melankolinen tunnelma ei kuitenkaan hallitse, vaan siinä nauretaan ja halaillaan­ paljon. Lohdullista on sekin, että­ luovuus löytyy yli sukupolvien. Runolaulu­ jatkaa eloaan modernissa muodossa.

Dokumentissa seurataan Hanneriinaa kolmen vuoden ajan.

Laulu

★★★★

Konservatiivinen seksikomedia – kuulostaa, eh, ei kovin hauskalta.

Ystävykset (Leslie Mann, John Cena ja Ike Barinholtz) tekevät kaikkensa, että heidän tytärtensä (Kathryn Newton, Geraldine Viswanathan ja Gideon Adlon) neitsyys säilyy koskemattomana vanhojentanssibileissä.

Pitch Perfect -komediatrilogian käsikirjoittajan Kay Cannonin esikoisohjaus on konservatiivinen seksikomedia, jonka arvomaailma on perua 1950-luvulta.

Onhan näitä nähty: elokuvia, joissa isät haluavat tytärtensä olevan ikuisia pikkutyttöjä. Asetelmaa on sentään hieman päivitetty. Yksi tytöistä on lesbo eikä isä halua hänen harrastavan ryhmäpaineen painostamana heteroseksiä.

Pojat eivät jahtaa tyttöjä, vaan tytöt ovat aktiivisia toimijoita ja päättävät itse, kenen kanssa haluavat sänkyyn.

Käsikirjoittajat ovat myös kirjoittaneet henkilöhahmoille repliikkejä, joissa ilmaistaan kriittisen katsojan ajatuksia. Yksi vanhemmista esimerkiksi huomauttaa, että elämme vuotta 2018, joten heidän asenteensa eivät ole ihan tätä päivää.

Mainosten perusteella luulisi, että elokuva on tehty teini-ikäisille. Vanhempien kyttääminen ja stalkkaaminen tuskin sen ikäisiä naurattaa. Leffa sopii paremmin vanhemmille, jotka voivat nauraa omille peloilleen ja ennakkoluuloilleen, joita elokuvan vanhempien ylilyövä käytös heijastelee.

Blockers **

 

Maria Theresia von Paradisin näköä yritettiin palauttaa muun muassa saksalaisen Franz Mesmerin poppaskonsteilla.

Itävaltalaisen hallintoneuvoksen tytär Maria Theresia von Paradis (1759–1824) menetti näkönsä leikki-ikäisenä. Hänen aristokraattiset vanhempansa turvautuivat milloin minkäkin puoskarin apuun, jotta heidän tyttärensä saisi näkökykynsä takaisin.

Yksi von Paradisia hoitaneista ”asiantuntijoista” oli saksalainen Franz Mesmer. Tohtori oli kehittänyt oman poppaskonstinsa mesmerismin. Hoidon ideana oli ohjailla fluidiumia – Mesmerin ”löytämää” eteeristä ainetta – ihmisen elimistössä. Hoito saavutti niin suuren suosion, että suomen kielessäkin on sana ”mesmeroida”.

Itävaltalainen Barbara Albert on ohjannut näistä tosielämän tapahtumista mielikuvitusta kutittelevan draaman. Valitettavasti elokuva keskittyy vain von Paradisin ja Mesmerin potilassuhteeseen eikä kerro Maria Theresian myöhemmistä vaiheista. Hän loi uran pianistina ja säveltäjänä sekä inspiroi Mozartia säveltämään yhden pianokonsertoistaan.

Elokuva on puvustettu ja lavastettu huolellisesti jokaista yksityiskohtaa myöten. Rokokooajan puvut ja huonekalut saavat huokailemaan ihastuksesta. Nimiroolissa nähtävä Maria Dragus näyttelee niin vakuuttavasti, että luulin hänen olevan oikeastikin sokea. Devid Striesow sen sijaan ei vakuuttanut Mesmerinä. Velho onnistui lumoamaan potilaansa varmasti ennen kaikkea karismallaan. Striesowilta sen sijaan moinen henkinen säteily puuttuu.

Madamoiselle Paradis ***