Sanna Stellanin äitiysvapaa kestää syksyyn. Kuva: Sanoma-arkisto
Sanna Stellanin äitiysvapaa kestää syksyyn. Kuva: Sanoma-arkisto

Millaisen kirjan mökkikassiinsa pakkaa ihminen, joka tekee koko vuoden töitä sanojen kanssa?

”Olen syksyyn asti äitiyslomalla, mikä on ihanaa. Koska työskentelen fiktiivisten hahmojen parissa, en välttämättä jaksa enää illalla töiden jälkeen lukea, mutta nyt lomalla jaksan ja täytän itseäni tarinoilla.

Meillä on pihalla riippumatto, mihin olisi ihana kellahtaa lukemaan, mutta se on ikuisesti toteutumaton unelma, sillä keinu on lasten telmimispaikka. Minä vetäydyn iltaisin sänkyyn lukemaan heti, kun lapset kuukahtavat.”

Eeva Kilpi: Tamara

Tamara voisi olla tämän kesän Fifty Shades of Gray. Sen on täytynyt olla rohkea teos ilmestyessään 1970-luvulla, koska se on rohkea edelleen. Kirjassa nainen kertoo seksiseikkailuistaan halvaantuneelle miehelle, joka ei voi enää harrastaa seksiä. Kilpi on niin älykäs kirjailija, että hän pääsee aina ytimeen, ja teksti onkin yhtä ajatelmaa ajatelman perään.

Kaija Juurikkala: Äitikirja

Luin kirjaa keväällä ollessani viimeisilläni raskaana. Armelias kirja puhuu myös äitiyteen liittyvistä epäonnistumisista, jotka ovat osa elämää. Juurikkalalla on ollut monta erilaista roolia äitinä, sillä hän on ollut nuori äiti, yksinhuoltaja, uusperheen äiti ja sijaisäiti. Ahmin kirjan ja palaan siihen varmasti vielä uudestaan kesällä.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Tähän aion tarttua heti lomalla, sillä minua kiehtoo kirjailijan persoona. Jo tarina Amerikkaan paremman elämän toivossa muuttavista nigerialaista vaikuttaa hyvältä, mutta tarinaa lukiessa oppii myös toisista kulttuureista ja pääsee pakoon omaa elämäänsä. Olen asunut pitkään Englannissa ja toiseuden teema kiinnostaa minua paljon.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **