Näyttelijä Anna Paavilainen kyseenalaistaa näytelmien raiskauskohtaukset. Kuva: Tani Simberg/ Baltic Circle
Näyttelijä Anna Paavilainen kyseenalaistaa näytelmien raiskauskohtaukset. Kuva: Tani Simberg/ Baltic Circle

Anna Paavilainen on näytellyt raiskauskohtauksissa yli sata kertaa. – Päätin, etten enää tee työtä niin, että joku makaa päälläni, hän sanoo.

Näyttelijä Anna Paavilainen juoksee pitkin Kansallisteatterin suurta näyttämöä ja osoittelee yleisölle sen kattoon maalattuja hienoja, vanhoja freskoja.   

– Osaan nämä aika hyvin ulkoa, sillä olen viettänyt tuntikausia maaten näyttämöllä niitä tuijottamassa samalla, kun minun roolihenkilöäni on raiskattu, Anna puhuu yleisölle.

– Ansaitsisin oikeastaan jonkun palkinnon siitä hyvästä, että olen niin mestarillinen raiskattava, Anna jatkaa.

Näyttelijä-ohjaaja-käsikirjoittaja Anna Paavilaista, 32, ei voi rohkeuden puutteesta moittia. Teatteriraiskauksista ei ole alalla juuri puhuttu, saati, että joku kirjoittaisi koko näytelmän niin piinallisesta aiheesta.

Vaikka Annan PLAY RAPE -monologinäytelmässä ääneen pääsevät myös entisaikojen teatteridiivat, Anna on ammentanut tekstin omista kokemuksistaan. Kohuttu monologi vierailee toukokuussa Kansallisteatterissa ja kesällä eri festivaaleilla.

Anna Paavilainen, miten sait idean kirjoittaa näytelmän teatterin lavalla tapahtuvista raiskauksista?

– Muutama vuosi sitten minusta tuntui, että olisi kiva tehdä jotain muuta kuin näytellä. Olin uupunut, työni tuntui raskaalta, ja aikomukseni oli vaihteeksi kirjoittaa näyttelijäntyöstä.

”Tajusin, miten perseestä oli, että olin koko ajan joutunut esittämään alistettua tai raiskattua.”

– Vasta kun keskustelin työni aiheesta Kansallisteatterin kirjallisen neuvonantajan Aina Bergrothin kanssa, tajusin, miten perseestä oli, että olin koko ajan joutunut esittämään alistettua tai raiskattua. Olin ollut samankaltaisissa rooleissa jatkuvasti riepoteltavana ja pilkottavana. Kaikki työaika meni siinä, että joko esitän pelkääväni tai pelkään. Ei keho tiedä, että kyse on fiktiosta, vaikka pää sen tajuaakin.  

Miksi teatteriraiskauksista ei ole aikaisemmin puhuttu?

– Monet varmasti ajattelevat niin kuin itsekin ajattelin: raiskaukset – ja kaikki roolit, joissa naisia alistetaan – ovat iso epäkohta, mutta kuuluvat työhön. Katsoja voi antaa asian olla, sillä hän näkee näytelmän vain kerran, mutta ajattelin itse, että eihän tämä näin voi olla, että jatkuvasti makaan toisen alla.

– Aihe on vaikea myös siksi, että tässä ei ole pahista, vaan kyse on rakenteellisesta ongelmasta. Tuskin kukaan tarkoituksella kirjoittaa naista alistavia näytelmiä ja toistaa sellaista todellisuutta.

– Minäkin tajusin ongelman laajuuden vasta, kun lähdin Ruotsiin kirjoittamaan ja opiskelemaan ohjausta ja sain vähän etäisyyttä näyttelemiseen.

Kuinka monta kertaa sinut on raiskattu lavalla?

– Jos otetaan huomioon vain ne kerrat, jolloin yleisö on katsonut, kun minua raiskataan, niin neljästä eri näytelmästä kertoja tulee yhteensä 100–200. Lisäksi on näytelmiä, joissa ei ole ollut varsinaista raiskausta, mutta seksuaalista ahdistelua kyllä.

”Minun on vaikea tajuta, että esityksellä halutaan antaa naiskatsojalle paha ja uhattu olo.”

– Ällöttävintä on, että jotkut joutuvat vielä maksamaan lipun ja katsomaan sitä. Minun on vaikea tajuta, että esityksellä halutaan antaa naiskatsojalle paha ja uhattu olo, ja ikään kuin osoitetaan naisen paikka. Se on tilan rajaamista ja tilan riistoa.

Monologistasi käy ilmi, että ensimmäiseen väkisinmakaamiskohtauksen esitit jo Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa.

– Näin on. Meille annettiin tehtäväksi improvisoida paritanssikohtaus, joka ohjeen mukaan ”saa pikkuhiljaa muuttua raiskaukseksi”. Varmasti tarkoituksena oli selvittää, lähteekö hakijoista aggressioita, mutta kuului se kyllä tuohon aikaankin. Vuonna 2002 raiskaus oli kuin kuperkeikka, joka jokaisen piti osata tehdä. Tuntui, että jo koulun pääsykokeissa karsittiin ne, jotka eivät osaa esittää hyvin raiskattua tai uhria.  

Luuletko, että mikään on noista ajoista muuttunut?

– Toivon ja uskon niin. Ainakin Teatterikorkeakoulussa asia on otettu vakavasti: professori Elina Knihtilä sai kirjattua opetussuunnitelmaan sukupuolisensitiivisyyden, eikä sitä pidetä enää jonain marginaalihössötyksenä.

– Olen myös varma, että kun näyttämöraiskauksista aletaan puhua ääneen, ihmiset uskaltavat kyseenalaistaa niitä. Tähän astihan ne ovat olleet usein vähän kiusallisia kohtauksia, mustia pisteitä, jotka 'tehdään pois alta', koska ne ovat kaikille kiusallisia.

”Nuorempana myös esitin aina urheaa ja kovempaa kuin olin.”

Olisitko näyttelijänä koskaan voinut sanoa, ettet halua tehdä jotain roolia, koska se tuntuu pahalta?

– Alkuvaiheessa omassa näyttelijyydessä saattoi ahdistaa niin monet asiat, että oli vaikea eritellä, mistä mikäkin johtui. Joskus saattoi ahdistaa roolihenkilöön kohdistuva väkivalta ja sen harjoitteleminen, ja sitten taas, että olen läski. Tai etten osaa mitään.

– Nuorempana myös esitin aina urheaa ja kovempaa kuin olin. Nuori naisnäyttelijähän on niin alisteisessa asemassa työyhteisössä, ettei hän todellakaan halua näyttää heikkouksiaan, vaan pikemminkin antaa ymmärtää olevansa vitun kokenut seksuaalisesti. Olisi ollut noloa myöntää, että tuntuu pahalta.

– Sitä paitsi, miksi sanoisi ei, jos on jo tullut sellainen olo, ettei kuitenkaan koskaan tule kuulluksi tai otetuksi tosissaan?

Millaista palautetta olet saanut PLAY RAPESTA?

– On ollut hieno huomata, etten ole yksin tämän asian kanssa, vaan tämä on riivannut aika monia. Naiskollegat ovat kannustaneet ja kertoneet koskettuneensa esityksestä ja halunneet jakaa omia kokemuksiaan, jotka olleet aika hurjia. Miehet taas ovat tulleet sanomaan, että vitsi, en ole ikinä ajatellut asiaa näin.

”Minulle on tullut hyvä mieli siitä, että muutkin ovat tajunneet, etteivät raiskaukset näyttämöllä ole ihan ok asia.”

– Minulle on tullut hyvä mieli siitä, että muutkin ovat tajunneet, etteivät raiskaukset näyttämöllä ole ihan ok asia, joka pitää vain niellä, vaan että heidän kokemuksensa ovat olleet ihan oikeita ja tosia.

Pitäisikö mielestäsi raiskauskohtaukset poistaa näyttämöltä kokonaan tai esittää jotenkin uudella tavalla?

– En halua määritellä, miten toisella tavalla raiskauksia pitäisi esittää. Mutta toivoisin, että alalla oltaisiin vähän tarkempia siitä, mitä niillä halutaan kertoa. Usein kyse on vallasta ja siksi olisi hyvä miettiä, voisiko saman ikävän asian kertoa jollain toisella tavalla. Ja myös pohtia, muuttuvatko maailman kauheat asiat, kun niitä esitetään näyttämöllä, vaan luodaanko niin vain lisää naista alistavaa kuvastoa.  

Aiotko vielä palata näyttämölle?

– PLAY RAPE kiertää vielä joillain festareilla, ja kesäkuussa esitän sen ensimmäistä kertaa ruotsiksi Hangossa! Tunnen, että olen Ruotsille velkaa: siellä oli kiva kirjoittaa näytelmää, koska koko sukupuolikeskustelu virkeää ja inspiroivaa. 

– Keväällä vedämme kollegani Marja Salon ja valokuvaaja Mitro Härkösen kanssa työpajoja muun muassa korvaushoitoyksikössä. Haluamme mennä paikkoihin, joiden ihmiset eivät ole niin näkyviä yhteiskunnassamme. Samasta teemasta teemme syksyllä näytelmän Sinuus, joka käsittelee ulkonäköä ja identiteettiä.

– Mutta pakko myöntää, että tällä hetkellä elokuva ja ohjaaminen kiinnostavat minua enemmän kuin teatteri.

PLAY RAPE Kansallisteatterissa 12.5, Hangon Teatteritreffeillä kesäkuun alussa ja Meidän Festivaalilla Tuusulanjärvellä heinäkuun lopussa.

Demoiselle

Näyttelijä Anna Paavilainen kyllästyi raiskausrooleihin: ”Olin jatkuvasti riepoteltavana tai pilkottavana”

Tuntuu, että liian usein teatteri vahvistaa heteronormatiivista maailmaa ja korostaa naisen arvoa hänen seksuaalisen haluttavuutensa kautta. Naissolidaarisuutta lisää! Todella ilahduttavaa, että nämä naiset ovat ( Knihtilä ja Paavilainen) ovat avanneet suunsa ja valottavat samalla näyttelijäntyön todellisuutta. Tällaista rohkeutta ei voi muuta kuin arvostaa.
Lue kommentti
Vierailija

Näyttelijä Anna Paavilainen kyllästyi raiskausrooleihin: ”Olin jatkuvasti riepoteltavana tai pilkottavana”

Jo parikymmentä vuotta sitten oivalsin, että teatterinäytelmät eivät ole mitään muuta kuin keino halventaa naista. Jokaiseen teatterinäytökseen keksittiin perustelut miksi ainakin yhden naisnäyttelijän tuli heilua lavalla alasti tai puolalasti sukkanauhoissa ja rintaliiveissä.
Lue kommentti

Ranskalaiskomediassa C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan seurataan häitä hääsuunnittelijan näkökulmasta.

Hääsuunnittelijan elämä ei ole herkkua, mikäli Olivier Nakachen ja Eric Toledanon ohjaamaan ranskalaiseen romanttiseen komediaan C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan on uskominen. Samaa aihetta käsitteli vuonna 2001 Jennifer Lopezin tähdittämä elokuva Häät mielessä. Tällä kertaa hääsuunnittelijana kärsii eläkeikää lähestyvä Max (Jean-Pierre Bacri).

Maxin tehtävänä on järjestää häät 1600-luvulla rakennettuun loisteliaaseen linnaan. Elokuva seuraa hänen viime hetken ponnistelujaan hääpäivän aamusta aina myöhään yöhön. Toisin kuin tosi-tv-sarjoissa, morsian ei ole muuttunut häitä valmistellessaan hirviöksi, vaan sulhanen. Rasittavan sulhon lisäksi Maxin on kestäminen epäpäteviä palkollisiaan, jotka ovat muun koheltamisensa ohella aiheuttaa vieraille ruokamyrkytyksen ja ampua heitä ilotulitusraketeilla.

Huumoria ammennetaan ranskalaisesta temperamentista. Tunteet käyvät kuumina, henkilöt sanailevat kilpaa toistensa kanssa ja ärräpäät lentävät. Siis samanlaista kohkaamista ja meuhkaamista, johon suurin osa ranskalaisista komedioista nykyisin luottaa. Elokuvan pelastavat kaksi lopussa nähtävää juhlakohtausta. Niissä on aitoa romantiikan lumoa ja magiaa.

C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan ***

Matt Damon ja Kristen Wiig kutistuvat lilliputeiksi uutuusdraamassa Downsizing.

Väestönkasvun hillitsemiseen ei ole keksitty keinoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Alexander Payne tarjoilee uutuusdraamassaan Downsizing varsin radikaalin ratkaisun: kutistetaan ihmiskunta peukaloisiksi. Mini-ihmiset kuluttavat vähemmän luonnon resursseja, joten ilmastonmuutoskin saadaan hallintaan. Riittävätkö moiset perustelut vakuuttamaan muut kuin ituhipit? Mites olisi tämä: peukaloliisojen ja peukalolassejen elämä on niin edullista, että jokaisella lilliputilla on varaa luksuselämään. No niin, johan kuulostaa paremmalta! Ei siis ihme, että perusjamppa Paul (Matt Damon) ja hänen vaimonsa Audreykin (Kristen Wiig) päättävät aloittaa uuden elämän pikkiriikkisinä.

Downsizingin alkuasetelma on kuin suoraan 1950-luvun scifikauhuelokuvista. Paynen tyylilaji on kuitenkin satiiri. Ihmisiä kiinnostaa enemmän mässäillä ja mälläillä kuin uhrautua pyyteettömästi luonnon puolesta. Pian käy ilmi, että pikkuistenkin yhteiskuntaakin pyörittävät nälkäpalkalla kituvat siirtolaissiivoojat, jotka on kutistettu vastoin tahtoaan valkoisia palvelemaan.

Satiiri toimii, mutta aivan yhtäkkiä Payne lisää hurjasti kierroksia. Alkaa psykedeelinen ja paatoksellinen trippi, jonka aikana Paul vierailee bergeniläisessä ekoyhteisössä. Haahuilua, batiikkipaitoja ja rummutusta. Kultti vai utopia? Joka tapauksessa turhan kulunutta kuvastoa eikä oivalluksista ole tietoakaan. 

Downsizing **