Tyylinäyte suoraan 90-luvulta. Kuva: Sanoma-arkisto
Tyylinäyte suoraan 90-luvulta. Kuva: Sanoma-arkisto

Muistatko ajan, jolloin illan viimeisiä hitaita odotettiin enemmän kuin mitään? Äänestä omaa suosikkiasi!

Tuleeko just se yksi ihana hakemaan? Tai mitä jos itse haen, mutta hän ei lähde! Voi sitä jännitystä, kun alakoulun jumppasalin loisteputket sammuivat pari kertaa vuodessa ja nojapuihin jäi notkumisesta kulumia.

Yläasteella koulundiskossa siirryttiin jo tositoimiin. Käsi saattoi lipua vaivihkaa hartialta takapuolta kohti. Cooleimmat – tai ne harvat onnekkaat, jotka seukkasivat – saattoivat vaihtaa slovareiden tahtiin myös kiihkeitä suudelmia.

Hetkinen!

Mihin ovat kadonneet tällaiset hetket – ja illan viimeiset hitaat! Eihän kukaan enää notku yökerhossa odottamassa illan viimeisiä hitaita – koska niitä ei enää juurikaan soiteta. Harmi! Ne kun saattaisivat johdattaa monta yksinäistä sielua yhteen.

Onneksi on kuitenkin, mitä muistella. 

”Minua ei koskaan koulun diskossa haettu tanssimaan: olin rillirousku ja epäkiinnostava tissitön seinäruusu. Mutta kerran, kun olimme 16, menimme kaverin kanssa viereisen kaupungin nuorisotalolle diskoon. Minua tuli hakemaan koko kaupungin pahin rähinöitsijä. Olin ihan otettu, ja tämä poika oli mun mielestä toooosi ihana, koska näki potentiaalini. Kävelimme hitaan jälkeen kaupungilla ja juteltiin niitä näitä. Ei siitä mitään tullut, mutta mieleen jäi. Tästä syystä suosikkihitaani on ehdottomasti Phil Collinsin Another Day in Paradise – onhan se sentään kappale, jolle menetin slovarineitsyyteni. 

”Toivoin koko ajan, ettei biisi loppuisi koskaan.”

Kaikkien aikojen paras hidas on silti Youssou N'Dourin ja Neneh Cherryn 7 Seconds. Siihen aikaan oli yksi aivan kuolattavan ihana Jussi. Olin jotain 21, hän vähän nuorempi, supersöpö ja kiva, ajoi rekkaa välivuotenaan. Juttelimme hitaan ajan ja toivoin koko ajan, ettei biisi loppuisi koskaan.” Nainen, 40

”En muista, että minuu olisi kukaan koskaan hakenut tanssimaan. Mutta se ei haitannut, koska hain ite. Kyllä ne sitten aina lähtivät.

Yläasteen diskot olivat varmasti elämäni kuuminta hitaidentanssimisaikaa. Biiseistä ovat jääneet mieleen ainakin Scorpionsin Wind of Change sekä Raptorin Sukellus pumpuliin, joka oli aivan pakahduttava! Yläasteella oli myös vahva rokkikausi, jolloin Hurriganesin I Will Stay oli ihan pakollinen tanssittava.” Nainen, 38

”Sain kiertää kehää tanssilattialla turhaan.”

”Cyndi Lauperin Time After Time oli ihana, kun ensimmäisiä hitaita tapailin 80-luvun lopulla ala-asteen sukkadiskossa. Mua ei tosin ikinä kukaan hakenut tanssimaan. Sain kiertää kehää tanssilattialla turhaan. Tai ei ainakaan kukaan ihana. En kyllä tajua miksi. Kun katson nyt ala-asteen luokkakuvaani, niin olinhan mä nyt heittämällä söpöin luokkani muijista.” Nainen, 36

Glenn Medeirosin Nothings Gonna Change My Love for You ja Richard Marxin Right Here Waiting. Näitä hitaita en unohda koskaan. Ihania olivat.

Itsehän en koskaan kyllä päässyt tanssimaan. Seisoskelin vaivaantuneena nuorisotalon diskon seinustalla, kun muut tanssivat. Koko varhaisnuoruuteni luin SinäMinä-lehtiä ja haaveilin ihanasta kundista, joka ei koskaan karauttanut kevarilla elämääni.” Nainen, 39

Muistatko myös nämä klassikot?

Roxette: It Must Have Been Love

Bon Jovi: Always

Take That: Babe

Neon 2: Polku

 
Sinead O'Connor: Nothing Compares 2 U
 
Bangles: Eternal Flame

Äänestä, mikä on kaikkien aikojen paras hidas! Jos lempparisi puuttuu, kerro se kommenteissa!

Kysely

Mikä on kaikkien aikojen paras hidas?

Bon Jovi: Always
Bon Jovi: Always
20.1%
Bangles: Eternal Flame
Bangles: Eternal Flame
13.2%
Glenn Medeiros: Nothings Gonna Change My Love for You
Glenn Medeiros: Nothings Gonna Change My Love for You
12.3%
Richard Marx: Right Here Waiting
Richard Marx: Right Here Waiting
11.5%
Bryan Adams: Everything I Do, I Do It For You
Bryan Adams: Everything I Do, I Do It For You
9.5%
Roxette: It Must Have Been Love
Roxette: It Must Have Been Love
6.8%
Sinead O'Connor: Nothin Compares 2 U
Sinead O'Connor: Nothin Compares 2 U
6.4%
Hurriganes: I Will Stay
Hurriganes: I Will Stay
5.4%
Phil Collins: Another Day In Paradise
Phil Collins: Another Day In Paradise
4.1%
Raptori: Sukellus pumpuliin
Raptori: Sukellus pumpuliin
3.3%
Cyndi Lauper: Time After Time
Cyndi Lauper: Time After Time
2.5%
Neon2: Polku
Neon2: Polku
1.7%
Youssou N'Dour ja Neneh Cherry: 7 Seconds
Youssou N'Dour ja Neneh Cherry: 7 Seconds
1.3%
Take That: Babe
Take That: Babe
1.1%
Ugly Kid Joe: Cats In The Cradle
Ugly Kid Joe: Cats In The Cradle
0.1%
Scorpions: Wind of Change
Scorpions: Wind of Change
0%
Scorpions: Wind of Change
Scorpions: Wind of Change
0%
Ääniä yhteensä: 512

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **