Georgian edustajat Stefane ja 3G tulivat sensuroiduiksi vuoden 2009 Euroviisuissa. Kuva: Reuters
Georgian edustajat Stefane ja 3G tulivat sensuroiduiksi vuoden 2009 Euroviisuissa. Kuva: Reuters

Euroviisut, tuo rauhaa ja yhtenäisyyttä rakentava tapahtuma. Vaan ei viisuja ilman politiikkaa, julistavaa kannanottoa tai naapuruusriitaa.

Tänä vuonna poliittisen sanoman voi löytää esimerkiksi Armenian kappaleesta, jonka on arveltu viittaavan sadan vuoden takaiseen Armenian kansanmurhaan, tai Unkarin sodanvastaisesta julistuksesta. Kovan paikan eteen joutuu niin ikään rauhansanomaa tuova Venäjän Polina Gagarina.

– On mielenkiintoista nähdä, buuaako yleisö tänäkin vuonna Venäjän viisulle ja miten mahdolliset buuaukset saadaan häivytettyä suorassa tv-lähetyksessä. Pitää kuitenkin muistaa, ettei yleisö buuaa itse artistille vaan reagoi Venäjän harjoittamaan politiikkaan, euroviisuista Glasgow’n yliopistosta väitellyt Paul Jordan pohtii.

Myös Suomen kilpailukappaleella, Pertti Kurikan Nimipäivien Aina mun pitää -viisulla on Jordanin mielestä selvä poliittinen viesti – samoin kuin oli vuosi sitten voittaneella Conchita Wurstilla.

– Euroviisut ovat ilmapiiriltään positiivinen tapahtuma, ja onhan populaarikulttuurin avulla ennenkin muutettu ihmisten asenteita. Pertti Kurikan Nimipäivät ovat varmasti oikeassa paikassa edistämässä suvaitsevaisuutta Euroopassa.


Euroviisujen maabrändäyksestä väitellyt Paul Jordan näkee euroviisuissa vuosittain paljon politiikkaa. ”Kilpailun lopputuloksissa musiikilliset seikat vaikuttavat kuitenkin paljon enemmän kuin politiikka.” Kuva: Kaisa Iivonen

Monesti oman aatteen esiintuominen sadalle miljoonalle televisiokatsojalle onkin osallistujamaille tärkeämpää kuin kilpailun voitto. Aivan kaikki ei kuitenkaan onnistu edes euroviisuissa. Vuonna 2009 Georgia vetäytyi Moskovan euroviisuista sen jälkeen, kun maata vaadittiin muuttamaan kappaleensa sanoja. ”We don’t wanna put in” oli EBU:n mielestä liian vihjaileva.

Ihana yhteinen Eurooppamme

Kun euroviisut järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1956, toivottiin, että kilpailu edistäisi sodanjälkeisen Euroopan yhtenäisyyttä ja identiteettiä. Siitä lähtien kilpailulla on ollut vahva poliittinen merkitys, vaikka Euroopan yleisradioliitto EBU pyristeleekin nykypäivänä kilpailun poliittisesta imagosta eroon.

– Totta kai euroviisuissa esiintyy politiikkaa. Jo kilpailun jokavuotiset tunnuslauseet korostavat Euroopan yhtenäisyyttä ja ovat usein kovin poliittisia, Jordan kuvailee.

Tänä vuonna euroviisujen teemana on siltojen rakentaminen, toissa vuonna Malmössä muistutettiin meidän olevan yhtä, ja Kiovassa vuonna 2005 kisattiin saman taivaan alla.

Aina kilpailun sanoma ei kuitenkaan ylistä eurooppalaista yhtenäisyyttä. Jännitteitäkin löytyy, ja kilpailun aikana esiin nousee usein myös poliittisia ristiriitoja.

Ja esimerkkejähän riittää. Vuonna 1968 Espanjan diktaattorin Francisco Francon epäiltiin ostaneen voiton Espanjalle. 1970-luvun puolessa välissä Kyproksen tilanne hiersi Kreikan ja Turkin välejä niin, etteivät maat alkuun suostuneet osallistumaan kisaan samana vuonna. Vuonna 2005 Libanon puolestaan suunnitteli debytoivansa euroviisuissa, mutta jätti kisat väliin, kun selvisi, etteivät voi laittaa lähetystä mainostauolle Israelin esityksen ajaksi.

Miksi Britannia ei voita?

Jordan uskoo, ettei politiikalla ole niin suurta merkitystä kilpailun lopputuloksiin kuin monesti annetaan ymmärtää.

– Vaikka kappaleiden taustalta löytyykin usein politiikkaa, ei se vaikuta ihmisten äänestysperusteisiin. Naapurimaiden asukkaat tykkäävät usein samantyylisestä musiikista, mikä selittää mielestäni huomattavasti enemmän niin sanottuja naapuriääniä.

Jordan tunnustaakin, että varsinkin briteillä on usein tapana liioitella politiikan merkitystä kilpailun lopputuloksiin.

– Tosiasia lienee se, että Itä-Euroopan maat pärjäävät paremmin kuin Iso-Britannia, koska he ottavat kilpailun tosissaan ja panostavat täysillä siihen, mitä lavalla tekevät.

Lue myös:

Euroviisukonkari ennustaa: Pertti Kurikan Nimipäivät pääsee finaaliin

Pertti Kurikan Nimipäivät ensimmäistä kertaa euroviisulavalla: viisutoimittajilta tylyä kritiikkiä

Pertti Kurikan Nimipäivät: ”Seuraavaksi teemme laulun sosiaalityöntekijöistä”

Me Naisten testiryhmä arvosteli uusimman SingStar-pelin. 

Vaikka ei erityisemmin välittäisi konsolipeleistä, laulupelit ovat varma viihdyttäjä. Karaokea pelimuodossa kotona!

PlayStation lanseerasi vastikään laulupelien klassikon uusimman version, SingStar Celebrationin. Konsepti on tuttu edellisistä versioista, mutta  peli on nyt osa PlayStationin PlayLink-pelisarjaa, jonka ideana on yhteinen hauskanpito perheen tai ystävien kesken matalalla kynnyksellä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että erillisiä mikrofoneja ei enää tarvita, vaan mikrofonina voi käyttää omaa älypuhelintaan.

Mikrofonisovellus ladataan älypuhelimeen, ja laitteet yhdistetään keskenään. Helppoa, sitten vain laulamaan! Pelissä voi olla mukana yhtä aikaa kaksi puhelinmikrofonia, joten jos haluaa laulaa isommalla porukalla, puhelimia pitää kierrättää ryhmän kesken. Sitä varten pelissä on olemassa enintään kahdeksan pelaajan biletila. Muut vaihtoehdot ovat perinteiset yksinlaulu ja kahden pelaajan battle.

Puhelimeen laulaminen tuntuu aluksi urpolta, mutta sinänsä eroa entiseen ei ole. Pisteitä ropisee. Hieman kyllä mietityttää, voiko puhelimen mikrofonin laatu tai jokin muu elementti vaikuttaa siihen, kuka saa eniten pisteitä. Onko tämä tekniikkalaji muutenkin kuin laulun osalta?

Puhelimeen laulaminen tuntuu aluksi urpolta.

Pelissä tulee mukana vaatimattomat 30 kappaletta, jotka edustavat enimmäkseen uudempaa pop-tuotantoa. Jos ei ole kuunnellut viime vuosien radiohittejä tai on muuten vain nostalgiannälkäinen, joutuu nopeasti ostamaan SingStore-kaupasta lisää kappaleita lauleltavaksi. Sillä kun kerran aloittaa, ei tee ihan heti mieli lopettaa lauleskelua.

Tekniset ominaisuudet: 4/5

Biisivalikoima: 2/5

Hauskuus: 5/5

SingStar Celebration PS4:lle, 19,90 €.

Tänä jouluna ei tarvitse ihmetellä, minkä kirjan kääräisee pakettiin. Näillä vinkeillä ostat oikean kirjan niin romantikolle, nostalgikolle, feministille kuin lukutoukalle. 

Naisasiaa jokatytölle

Feminismikö muka takakireää? Höpöhöpö. Vuoden hauskimmat teokset käsittelevät niin railakkaasti naisen elämää, että niitä sopii kääräistä pakettiin niin parhaalle tyttökaverille kuin kummitytölle. 

Ruotsissa tunnetun Liv Störmquistin sarjakuvia lukiessa ei voi kuin huokailla ja ihmetellä, miten joku voi olla samaan aikaan niin viisas, taitava, hauska ja syvällinen kuin Liv! Aiemmin hän on tutkinut naisen sukupuolielimeen liitettyjä tabuja, uusissa albumeissa hän kyseenalaistaa viiltävän ironiseen tyyliinsä sellaisia länsimaisen kulttuurin totuuksia kuten parisuhde, romanttinen rakkaus, avioliitto ja kapitalismin synnyttämä äärimmäinen rikkaus.

Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirja sisältää sadan todellisen tytyön tai naisen tarinan. Upean kuvituksen ovat toteuttaneet 60 kuvittajaa ympäri maailmaa. Meribiologi Sylvia Earlen muotokuva on Geraldine Syn.
Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirja sisältää sadan todellisen tytyön tai naisen tarinan. Upean kuvituksen ovat toteuttaneet 60 kuvittajaa ympäri maailmaa. Meribiologi Sylvia Earlen muotokuva on Geraldine Syn.

 

Elena Favillin ja Francesca Cavallon upeasti kuvitetussa teoksessa kerrotaan prinsessasatujen sijaan, miten esimerkiksi Brontën sisaruksista, Michelle Obamasta tai Coco Chanelista kasvoi naisia, jotka muuttivat maailmaa? Tämä satukirja sopii kaikenikäisille. Se hymyilyttää, inspiroi ja muistuttaa siitä, että vaikka paljon on saavutettu, tasa-arvoon on meillä Pohjolassakin vielä pitkä matka.

Pitkien lukuromaanien ystäville

Tänä vuonna on helppo löytää lahjakirja heille, jotka haluavat käpertyä koko joulunpyhiksi peiton alle romaani kainalossa.

Hanya Yanagiharan tuhatsivuinen Pieni elämä alkaa viattomana New Yorkin yliopisto- ja galleriamaailmaan sijoittuvana ystävyyden kuvauksena, mutta kääntyy pian kuristavaksi sairauskertomukseksi. Silti tarinaa ei voi jättää kesken, niin upeasti se on kirjoitettu, niin läheisiksi sen henkilöt käyvät.

Runsaat 700-sivuinen Nathan Hillin Nix kertoo yliopisto-opettajasta, joka haluaa selvittää, miksi äiti hänet aikoinaan hylkäsi. Taiturimainen kerronta kuljettaa lukijan läpi Amerikan lähihistorian aina Norjaan ja takaisin. 

Zadie Smithin Swing Time on niin tarkka kahden tytön ystävyyden kuvaus, että lukijan mieleen palautuu kaikki hylkäämisen ja mustasukkaisuuden tunteet, joita nuorena ystäviään kohtaan tunsi. 

Myös hollantilaisen Herman Kochin Pormestari ja norjalaisen Anne B. Ragden Perintötila ovat vetäviä lukuromaaneja, jotka varmasti ilahduttavat kirjailijoiden faneja. Tuttuun tapaan Kochin romaanin päähenkilönä on jälleen keski-ikäinen, hyväosainen mies – tällä kertaa pormestari - jonka ajatuksille lukija saa hyväntahtoisesti nauraa. Tarinan jännite syntyy, kun pormestari alkaa epäillä vaimoaa pettämisestä.

Ragden tuore suomennos palaa Neshovin sikatilalle. Jokainen Berliinin poppelit -trilogian lukenut haluaa tietää, mitä hullunkuriselle perheelle nykyään kuuluu.

Romantikolle ja kokeilijalle

Rakkaudesta on tänä vuonna kerrottu monta koskettavaa tarinaa. Omaperäisimmät niistä perustuvat osittain kirjailijoiden omiin kokemuksiin: elämä on yllättänyt käänteillä, joista on ollut pakko kirjoittaa, niin uskomattomia tai tärkeitä ne ovat olleet. Traagisten rakkaustarinoiden ystävä tai ikuinen etsijä ahmaisee nämä:

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -romaani käynnistyy, kun päähenkilön mies kertoo yhtäkkiä haluavansa olla nainen. Kurkkua kuristavassa tarinassa kuvataan, miltä tuntuu, kun mies vähä vähältä katoaa ja tilalle kasvaa vieras nainen.

Entä mitä tapahtuu, kun perheenäiti rakastuukin naiseen? Essi Kummu hyvästelee romaanissaan kaikki elämänsä kaksilahkeiset ja kuvailee samalla hersyvästi, millaista on olla murrosikäisen vanhempi.

Laura Gustafsson halusi kirjoittaa kaikkea häpeää vastaan ja syntyi Pohja: nuoren naisen hurja kasvukertomus syömishäiriöineen, itseinhoineen ja miessekoiluineen. Taidokkaan kirjailijan ironinen ääni lievittää kirjan surua ja rankkuutta.

Elena Ferranten Napoli-sarjan fania voi ilahduttaa kirjailijan itsenäisellä romaanilla Hylkäämisen päivät, joka on hurja tarina jätetyn naisen tuskasta ja psyyken hajoamisesta.  

Menneen maailman lumoa

Seilin saaren menneisyys mielisairaalana on viime aikoina kiehtonut monia taitelijoita. Tänä vuonna sattumalta niin Katja Kallion Yön kantaja kuin Johanna Holmströmin Sielujen saari kertovat saarelle suljetuista hulluista naisista.

Heidi Köngäksen Sandra on hieno sukupolviromaani, jossa kerrotaan, miltä tuntuu, kun sisällissota pyyhkäisee omaan pihaan.  Lähempään historiaan sijoittuu Kjell Westön sukutragedia Riikinkeltainen taivas, joka huokuu Helsinki-nostalgiaa.

Kiinnostavat naisten elämäkerrat ovat harvassa, mutta Hanna-Reetta Schreckin Ellen Thesleffin elämäkerta Minä maalaan kuin jumala on poikkeuksellisen hieno kirja rohkeasta taiteilijasta ja kosmopoliitista.