Joël Dicker. Kuva: Tammi / Jeremy Spierer
Joël Dicker. Kuva: Tammi / Jeremy Spierer

Menestyskirjailija Joël Dicker toivoo, ettei tylsistytä lukijoita.

– Kenelle omistan tämän? Joël Dicker kysyy ja hymyilee Baltimoren sukuhaaran tragediaa ojentavalle fanille.

Dicker signeeraa mielellään kirjojaan, vaikka kiireinen mies onkin. Sveitsiläiskirjailijalle kävi pari vuotta sitten ihan kuin kirjansa minäkertojalle: nuoresta klopista tuli hetkessä tähti dekkarilla Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Sitä ennen olikin vaikeampaa.

– Ensin kukaan ei halunnut julkaista kirjojani. Viides romaanini julkaistiin, mutta se ei kiinnostanut ketään, vaikka koetin kuinka promota. Joten osaan arvostaa kiirettä nyt!

30-vuotias Dicker on kirjailijana siis vanha tekijä. Hän aloitti nelivuotiaana omalla luontolehdellä. Ensimmäinen romaani syntyi opiskeluaikana, kun lakiopintojen oheen tuntui jäävän luppoaikaa. Ennen täysipäiväistä kirjailijuutta hän ehti työskennellä juristinakin.

– Olen sinnikäs. Kun sain pakkeja kustantajilta, ajattelin, että en varmaan ole vielä tarpeeksi hyvä ja yritin uudestaan.

”Onneksi minulla ei ole kovin iso ego: en muserru, jos kaikki eivät tykkää.”

Dicker ei romaanin kirjoittamista aloittaessaan tiedä, mihin lopussa päätyy – hänestä on mukavaa yllättyä itsekin. Uusimman romaanin yllätys on ainakin se, että se ei ole edeltäjänsä tapaan dekkari.

– Kauheinta olisi, jos kirjani olisi tylsä. Toivon, että Baltimore-kirjan jälkeen lukijasta tuntuisi, kuin hän olisi viettänyt viikon Goldmanien talossa. Arviot kiinnostavat, mutta onneksi minulla ei ole kovin iso ego: en muserru, jos kaikki eivät tykkää.

Dicker vaikuttaa mukavalta, hiukan teflonpintaiselta menestyjältä. Aika paljon päähenkilöltään Marcus Goldmanilta, vaikkei hän kuulemma olekaan sama tyyppi. Tuliko Joëlista Marcuksen tapaan edes sikarikas bestsellerin ansiosta?

– Ei kovin, Genevessä verotus takaa sen. Eikä meillä Sveitsissä muutenkaan mene niin hyvin. Luksuskellojen myynti on laskussa.

Kerro jo se tragedia

Katsotaanpa, kuinka poika selviää! Nimittäin Dickerin Joël. Onnistuuko hän tekemään enää toista läheskään yhtä imevää kirjaa kuin Totuus Harry Quebertin tapauksesta?

No onnistuu – Baltimoren sukuhaaran tragediassa ei etsitä murhaajaa vaan ollaan perhedraaman äärellä, mutta Dicker osaa nytkin lukijan koukuttamisen taidon. Tarkkaan ottaen hän osaa tässäkin teoksessa koukuttaa neljänsadan sivun verran. Sen jälkeen kiinnostaa jo vähemmän, mikä se tragedia oikein on, mihin jatkuvasti vihjaillaan. Kannattaa kuitenkin lukea kaikki 555 sivua, koska lopussa tulee palkinnoksi elämänviisaus.

Baltimore-saagassa pureudutaan Harry Quebertista tutun Marcus Goldmanin nuoruusvuosiin karismaattisten ja rikkaiden serkkupoikien varjossa. Dickerin vahvuus ja heikkous on juonivetoisuus: rullaavaa tarinaa on ilo lukea, ja tunnelmakin tavoitetaan hetkittäin oikein kuulaasti. Mutta usein suvantokohdissa häiritsee se, että kerronta on kökähtävää ja varsinkin naishahmot yksiulotteisia.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Suom. Kira Poutanen (Tammi)

30 tiukkaa kysymystä – testaa Me Naisten eeppisessä joululauluvisassa, miten hyvin tiedät rakastetut klassikot ja muut sesonkibiisit. Vain todellinen tietäjä saa kaikki oikein!

 

 

The Crown -sarjasta tuttu Claire Foy nähdään uutuusdraamassa Breathe poliota sairastavan miehen omistautuvana vaimona.

Robin Cavendish (1930–1994) halvaantui kaulasta alaspäin sairastuttuaan polioon 28-vuotiaana. Hänen henkensä oli hengityslaitteen varassa. 1950-luvulla hengityskonepotilaat joutuivat viettämään loppuelämänsä sairaalassa. Cavendish vaati kuitenkin päästä kotiin, vaikka lääkäri ennusti hänen kuolevan kahdessa viikossa ilman sairaalahoitoa.

Toivetta ei olisi ollut mahdollista toteuttaa ilman hänen viimeisillään raskaana olleen vaimonsa Dianan omistautumista. Eikä ilman Robinin yläluokkaisuutta ja sen myötä kertynyttä omaisuutta.

Cavendishien poika Jonathan on tuottanut vanhempiensa tarinasta uutuusdraaman Breathe. Pojan hallitseva rooli elokuvanteossa selittää sen, miksi pariskunnan elämää kuvataan niin sovinnaisesti. Robinin ja Dianan suhde on tasapainoinen ja seesteinen, eikä elokuvassa nähdä ainuttakaan perheriitaa. Luulisi, että omaishoitajan ja hoitajastaan täysin riippuvaisen hoidettavan suhde olisi omiaan aiheuttamaan ristiriitoja.

Monet vammaisaktivistit ovat sitä mieltä, että vammaisten seksi on yhä tabu, jota ei uskalleta käsitellä. Elokuvassa parin seksielämään viitataan vain hienoisesti vihjaillen. Tai sitten Jonathan-poika ei vielä aikuisenakaan halua nähdä vanhempiaan seksuaalisina olentoina.

Elokuva tarttuu vammaisuuteen muutenkin silkkihansikkain. Se kertoo selviytymistarinan: Robin on sankari, jonka urheutta hänen ystävänsä ihailevat. Diagnoosin saatuaan Robin toivoo eutanasiaa, mutta kun hän on hyväksynyt sairautensa, negatiivisia tunteita ei enää juuri näytetä. Hänestä tuli yksi maailman ensimmäisistä vammaisaktivisteista.

Asia on tärkeä, mutta draaman ote on välillä kuin valistuselokuvan. Vammaisista soisi näkevänsä elokuvia, jossa heidät esitettäisiin ennen kaikkea ihmisinä ja sitten vasta vammaisina.

Robinia näyttelee Andrew Garfield ja Dianaa The Crown -tv-sarjan pääosasta tuttu Claire Foy. Elokuva on taattua BBC-laatua: puvustukset, lavastus ja kuvaus hivelevät silmää. Elokuva on Andy Serkisin esikoisohjaus. Hänet muistetaan parhaiten Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogiassa tekemästään liikkeenkaappausroolistaan Klonkkuna.

Breathe ***