Grace Kellyna tuijottelee Nicole­ Kidman.
Grace Kellyna tuijottelee Nicole­ Kidman.

Nicole Kidmanin suurelokuva sopii sadepäivän harmittomaksi viihteeksi lähinnä vanhanaikaisille kuninkaallisfaneille.

Näköiskuva maailmankuulusta henkilöstä on aina iso riski. Viimeksi Naomi Watts joutui katumaan prinsessarooliaan flopanneessa Diana-elokuvassa. Nicole Kidman ei ole  Monacon ruhtinatar Gracena ehkä yhtä vaivaannuttava, vaikka noloksi farssiksi tämäkin leffa on leimattu.

Monacon ruhtinasperhe kiukustui käsikirjoituksesta, joka sen mukaan vääristelee historiaa. Sinänsä leffa kyllä kiillottaa Gracen sädekehää. Myös ohjaajan (Olivier Dahan) ja tuottajan näkemykset ovat olleet vastakkain, ja ensi-iltaa lykättiin. Suurelokuva pääsi valkokankaalle vasta keskiviikkona Cannesin filmijuhlilla, jossa se sai tylyn vastaanoton.

Juoni on simppeli: amerikkalaisen filmitähden Grace Kellyn on opeteltava uusi rooli Monacon ruhtinattarena. Pääosassa ovat kauniin Kidmanin vettyneet silmät.

Leffa keskittyy 60-luvun alkuun, jolloin nuori ruhtinatar kipuilee avioliitossaan. Ahdinko syvenee, kun Monaco ja Ranska ajautuvat kriisiin, joka uhkaa veroparatiisina tunnetun ruhtinaskunnan itsenäisyyttä. Uudet sukulaiset juonittelevat, Grace joutuu kuoppaamaan lopullisesti näyttelijän uransa ja taistelemaan sekä alamaistensa että tunnekylmän siippansa (pökkelö Tim Roth) rakkaudesta. Lopulta hän nousee peräti valtiollisen kriisin ratkaisijaksi.

Tarinan opetus? Kultaisissa kulisseissa tuppaa elämään onnettomia ihmisiä, mutta uhrautumalla voi jalostua kelvoksi monarkiksi.

Faktan ja fiktion sekoittava konservatiivinen Hollywood-satu jättää päähenkilönsä etäiseksi ja katsojan kylmäksi. Lopputulos on naiivi ja tylsähkö. Vanhanaikaiset prinsessasadut istuvat kovin huonosti nykyaikaan, joten leffaa voi suositella lähinnä kovan luokan rojalisteille sadepäivän harmittomaksi ratoksi. Välimeren maisemat ja ruhtinattaren iltapuvut kyllä miellyttävät silmää.

Grace of Monaco

★★★

Ensi-ilta 16.5.

Kaikki Me Naisten leffa-arviot löydät täältä.

Konservatiivinen seksikomedia – kuulostaa, eh, ei kovin hauskalta.

Ystävykset (Leslie Mann, John Cena ja Ike Barinholtz) tekevät kaikkensa, että heidän tytärtensä (Kathryn Newton, Geraldine Viswanathan ja Gideon Adlon) neitsyys säilyy koskemattomana vanhojentanssibileissä.

Pitch Perfect -komediatrilogian käsikirjoittajan Kay Cannonin esikoisohjaus on konservatiivinen seksikomedia, jonka arvomaailma on perua 1950-luvulta.

Onhan näitä nähty: elokuvia, joissa isät haluavat tytärtensä olevan ikuisia pikkutyttöjä. Asetelmaa on sentään hieman päivitetty. Yksi tytöistä on lesbo eikä isä halua hänen harrastavan ryhmäpaineen painostamana heteroseksiä.

Pojat eivät jahtaa tyttöjä, vaan tytöt ovat aktiivisia toimijoita ja päättävät itse, kenen kanssa haluavat sänkyyn.

Käsikirjoittajat ovat myös kirjoittaneet henkilöhahmoille repliikkejä, joissa ilmaistaan kriittisen katsojan ajatuksia. Yksi vanhemmista esimerkiksi huomauttaa, että elämme vuotta 2018, joten heidän asenteensa eivät ole ihan tätä päivää.

Mainosten perusteella luulisi, että elokuva on tehty teini-ikäisille. Vanhempien kyttääminen ja stalkkaaminen tuskin sen ikäisiä naurattaa. Leffa sopii paremmin vanhemmille, jotka voivat nauraa omille peloilleen ja ennakkoluuloilleen, joita elokuvan vanhempien ylilyövä käytös heijastelee.

Blockers **

 

Maria Theresia von Paradisin näköä yritettiin palauttaa muun muassa saksalaisen Franz Mesmerin poppaskonsteilla.

Itävaltalaisen hallintoneuvoksen tytär Maria Theresia von Paradis (1759–1824) menetti näkönsä leikki-ikäisenä. Hänen aristokraattiset vanhempansa turvautuivat milloin minkäkin puoskarin apuun, jotta heidän tyttärensä saisi näkökykynsä takaisin.

Yksi von Paradisia hoitaneista ”asiantuntijoista” oli saksalainen Franz Mesmer. Tohtori oli kehittänyt oman poppaskonstinsa mesmerismin. Hoidon ideana oli ohjailla fluidiumia – Mesmerin ”löytämää” eteeristä ainetta – ihmisen elimistössä. Hoito saavutti niin suuren suosion, että suomen kielessäkin on sana ”mesmeroida”.

Itävaltalainen Barbara Albert on ohjannut näistä tosielämän tapahtumista mielikuvitusta kutittelevan draaman. Valitettavasti elokuva keskittyy vain von Paradisin ja Mesmerin potilassuhteeseen eikä kerro Maria Theresian myöhemmistä vaiheista. Hän loi uran pianistina ja säveltäjänä sekä inspiroi Mozartia säveltämään yhden pianokonsertoistaan.

Elokuva on puvustettu ja lavastettu huolellisesti jokaista yksityiskohtaa myöten. Rokokooajan puvut ja huonekalut saavat huokailemaan ihastuksesta. Nimiroolissa nähtävä Maria Dragus näyttelee niin vakuuttavasti, että luulin hänen olevan oikeastikin sokea. Devid Striesow sen sijaan ei vakuuttanut Mesmerinä. Velho onnistui lumoamaan potilaansa varmasti ennen kaikkea karismallaan. Striesowilta sen sijaan moinen henkinen säteily puuttuu.

Madamoiselle Paradis ***