Riitta Jalosen kirjan pääosassa on kirjailija Janet Frame, Hanna Weselius taas kirjoittaa Alma Mahlerista.
Riitta Jalosen kirjan pääosassa on kirjailija Janet Frame, Hanna Weselius taas kirjoittaa Alma Mahlerista.

Nämä kannattaa lukea: Riitta Jalosen huimaavan taitava Kirkkaus sekä Hanna Weseliuksen villi ja arvaamaton Alma!

Katse muusaan

Hanna Weseliuksen esikoisromaanin innoittajana on historiallinen nainen, 1879–1964 elänyt itävaltalainen Alma Mahler, säveltäjä Gustav Mahlerin puoliso. Alma sävelsi itsekin mutta lopetti aviomiehen vähäteltyä hänen taitojaan.

Alman elämää kommentoi nykypäivästä suomalainen juristinainen, joka purkaa samalla turhautumistaan miehiin, maailmaan ja epätasa-arvoon. Hän nimittelee Almaa lehmäksi ja raivoaa, että nainen hukkaa elämänsä miesten muusana.

Toinen romaanin päähenkilö on juristin asiakas, kuvataiteilija ja yksinhuoltajaäiti Aino. Häntä ahdistavat kaapatut nigerialaistytöt sekä netissä reposteltu, Johanna Tukiaista muistuttava, pintajulkkis. Naisia saman janan ääripäissä, eri tavalla kaltoin kohdeltuina.
Tarinaan sotkeutuvat myös juristin nuori rakastaja, musta 16-vuotias poika sekä teinityttö, jota Aino seuraa kaupungilla – viittaus Gustav Mahlerin hahmoon, joka seuraa kaunista Tadzio-poikaa Thomas Mannin romaanissa Kuolema Venetsiassa.

Toivottavasti Weselius jatkaa kirjoittamista, niin hurmaavan villi, räyhäkkä ja arvaamaton romaani Alma! on.

Hanna Weselius: Alma!

(WSOY)

Herkän tytön kova kohtalo

Virginia Woolf kysyi aikoinaan, millaisia shakespeareja meillä olisikaan, jos kaikkia herkkiä ja luovia naisia ei olisi pidetty noitina, hysteerikkoina tai hulluina. Oli vähällä, ettei maailma jäänyt vaille myös uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen (1924–2004) tuotantoa. Herkkä tyttö suljettiin aiheetta vuosiksi psykiatriseen sairaalaan, jossa hän sai yli 200 sähkösokkia. Kaiken kokemansa jälkeen Janet pystyi ihme kyllä kirjoittamaan ja kuvasi mielisairaalan oloja muun muassa teoksessaan Faces in the Water.

Riitta Jalosen 12. romaani kertoo Janet Framen elämäntarinan uskomattoman herkkävireisesti. Hän kuvaa omaperäisesti ja taitavilla yksityiskohdilla kirjailijan päänsisäistä maailmaa.

”217:lla sähkoshokilla minut yritettiin suitsia, mutta niiden jälkeenkin lävitseni virtasi sanoja ja ajatuksia. Niille kukaan ei voinut mitään ja niitä ei saanut jaettua pois.”

Riitta Jalonen: Kirkkaus

(Tammi)

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **