Timo Jutila voitti jääkiekon maailmanmestaruuden vuonna 1995 pelaajana ja vuonna 2011 joukkueenjohtajana. Kuva: Sanoma-arkisto / Pete Aarre-Ahtio
Timo Jutila voitti jääkiekon maailmanmestaruuden vuonna 1995 pelaajana ja vuonna 2011 joukkueenjohtajana. Kuva: Sanoma-arkisto / Pete Aarre-Ahtio

Tuotantoyhtiö päätti lähettää tiedotteen tulevasta MM95-jääkiekkoleffasta juuri huhtikuun ensimmäisenä päivänä.

Yellow Film & TV lähetti tänään medialle tiedotteen, jonka mukaan vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruudesta kertovan elokuvan ensimmäiset näyttelijät on paljastettu.

Tiedotteessa kerrotaan, että pääosassa nähdään stand up -koomikko Sami Hedberg, joka näyttelee maajoukkueen kapteenia Timo Jutilaa.

Koomikko Sami Hedberg. Kuva: Sanoma-arkisto / Seppo Solmela
Koomikko Sami Hedberg. Kuva: Sanoma-arkisto / Seppo Solmela

Sehän kuulostaisi ihan uskottavalta, sillä Samilla jo on leffakokemusta supersuositusta Luokkakokous-elokuvasta, jossa hän näytteli Aku Hirviniemen ja radiopersoona Jaajo Linnonmaan rinnalla. Elokuvasta on tulossa myös jatko-osa.

Saku Koivun roolista järjestetään look-a-like -somekisa kaikille Suomen Saku-nimisille miehille.

Jääkiekkoelokuvan tuottaja Jarkko Hentula avaa tiedotteessa leffan tarinaa näin:

– Elokuva tulee kertomaan paitsi jääkiekosta, myös siitä, millaista oli elää Suomessa vuonna 1995. Elokuva kertoo myös siitä, mikä sen jääkiekko-ottelun merkitys oli Suomelle ja koko maailmalle silloin ja siitä eteenpäin. Elokuvasta tehdään kansainvälinen versio ja tavoitteena on nostaa jääkiekko maailman suosituimmaksi urheilulajiksi.

Ok. No miltäs sitten kuulostaa se, että Saku Koivun roolista järjestetään look-a-like -somekisa kaikille Suomen Saku-nimisille miehille? Tupu-Hupu-Lupu -ketjun Jere Lehtistä ja Ville Peltosta näyttelisivät Roope Salminen ja Pelle Heikkilä.

Aika paksua on se, että maalivahti Jarmo Myllystä näyttelisi leffadebyyttinsä tekevä stand up -koomikko Ali Jahangiri. Ja kirsikkana kakun päällä kultajoukkueen ruotsalaisvalmentajaa Curt ”Curre” Lindströmiä näyttelisi ruotsalaistähti Stellan Skarsgård.

Tällaista ensi-iltaahan saattaisi jopa odottaa.

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **