”En halunnut kirjoittaa tarinaa tytöstä, joka rakastuu poikaan. Minua kiinnostivat tyttöjen väliset suhteet”, kertoo kirjailija Emma Cline. Kuva: Tuomas Kolehmainen
”En halunnut kirjoittaa tarinaa tytöstä, joka rakastuu poikaan. Minua kiinnostivat tyttöjen väliset suhteet”, kertoo kirjailija Emma Cline. Kuva: Tuomas Kolehmainen

Emma Cline ihmettelee, miksi 60-lukua nostalgisoidaan niin paljon. Viattomana pidetty "rakkauden vuosikymmen" tarkoitti monille kalifornialaistytöille lähinnä painostusta seksiin.

Samana päivänä kun ensimmäinen ihminen laskeutui kuuhun kesällä 1969, eräs amerikkalainen teinityttö kirjoitti päiväkirjaansa: ”Tänään kävin kampaajalla ja sain ihan kamalan hiustenleikkauksen.”

Ei muuta, ei sanaakaan valtavasta askeleesta, jonka ihmiskunta oli juuri ottanut.
Tämä äidin päiväkirja oli kirjailija Emma Clinelle korvaamaton apu hänen kirjoittaessaan vuoteen 1969 sijoittuvaa esikoisromaaniansa Tytöt.

– Päiväkirja muistutti, että kirjoitan tytöstä, joka sattuu elämään 1960-luvulla, mutta jolle tärkeitä ovat oma elämä ja ihmiset siinä. Eivät hänen tunne-elämäänsä hetkauta suuret kulttuuriset liikkeet tai historialliset tapahtumat, Emma Cline kertoo Helsingissä, jonne hän on singahtanut päiväksi markkinoimaan viime kesänä ilmestynyttä kirjaansa.

Esikoisromaanista käytiin tarjouskisa, jonka voittaja iski pöytään seitsennumeroisen summan, ja elokuvaoikeudetkin kaupattiin siltä istumalta. Aika hyvin vastavalmistuneelta parikymppiseltä, joka oli aikaisemmin julkaissut vain pari novellia lehdissä.

Yksi syy hypeen on kirjan sijoittuminen yhteisöön, jonka esikuvana on Charles Mansonin kultti.

Kuukävelyn lisäksi kesä 1969 on jäänyt historiaan Mansonin kultin tekemistä murhista. Elokuisena aamuyönä Mansonin seuraajat murhasivat Los Angelesissa kahden yön aikana seitsemän ihmistä, mukaan lukien raskaana olleen näyttelijä Sharon Taten. Samalla he antoivat kuoliniskun hippiliikkeelle sekä rauhan ja rakkauden vuosikymmenelle.

”Murhat jättivät vanhempiini valtavan jäljen.”

Tuskin mitään väkivallantekoa on käsitelty populaarikulttuurissa yhtä paljon kuin Mansonin murhia. Edelleen veriteoista ilmestyy elokuvia, kirjoja, dokumentteja ja podcasteja.
– Kuulin lapsena Mansonista jatkuvasti, hän on yhä läsnä Kaliforniassa, kuin sen ilmanalassa. Murhat jättivät myös omiin vanhempiini valtavan jäljen. He tajusivat ensimmäisen kerran, ettei kodissaan välttämättä ole turvassa.

California girl

27-vuotias Emma Cline on itse kuin raikas tuulahdus kalifornialaista aurinkoa. Kuparinvaalea pitkä tukka on keskijakauksella eikä pisamaisissa kasvoissa ole juuri meikkiä. Vielä kukka hiuksiin, ja hänet voisi hyvin kuvitella Vietnamin sodan vastaiseen mielenosoitukseen 1960-luvun San Franciscoon.

Emma kasvoi seitsenlapsisen perheen toiseksi vanhimpana Kalifornian Sonomassa, jossa perheen vanhemmat pyörittivät omaa viinitilaa. Perhe-elämä muistutti hippiyhteisöä.

– Lasten ikäerot olivat hyvin pienet, joten jossain vaiheessa meitä oli viisi teini-ikäistä tyttöä saman katon alla. Se oli aivan hirvittävää kaaosta, hän nauraa.

Yksityisyyttä ja omaa tilaa Emma etsi lukemalla ja kirjoittamalla. Varhaisteini-ikäisenä hän kokeili myös näyttelemistä. Äiti ajoi tytärtään koe-esintymisestä toiseen Los Angelesissa, ja välillä tärppäsikin leffaroolin verran. Roolit tuntuivat poikkeuksetta vierailta ja latteilta.

– Luin nuorten tyttöjen rooleihin, eivätkä he koskaan tuntuneet tutuilta, sellaisilta kuin minä tai muut tuntemani tytöt olivat. Jo silloin huomasin, miten kapeita rooleja tytöille annetaan: he ovat aina joko uhreja tai puhtauden ja viattomuuden symboleita.

Vuoden kuluttua Emma lopetti käymästä koe-esiintymisissä.

”Näytteleminen oli minun oma juttuni isossa perheessä.”

– Inhosin sitä. Oikeasti halusin aina olla kirjailija, mutta näytteleminen oli minun oma juttuni isossa perheessä.

– Me kaikki seitsemän sisarusta etsimme oman juttumme, joka ei olisi kenenkään muun. Kukaan muu sisaruksistani ei ryhtynyt taiteelliselle alalle, mutta yksi perusti rodeon, toinen muutti Siperiaan, kolmannesta tuli sommelier.

Emma kertoo, kuinka huomion hakeminen ajoi hänet nuorena outoon suhteeseen aikuisen miehen kanssa. Tunnettu musiikkialan monitoimimies Rodney Bingenheimer bongasi 13-vuotiaan Emman kadulla ja vaati saada tämän yhteystiedot. Seuraavan vuoden ajan he kirjoittelivat ja soittelivat toisilleen Emman vanhempien tietämättä.

– En ajatellut silloin, että se oli mitenkään outoa. Vasta myöhemmin tajusin, miten huonosti siinä olisi voinut käydä. Mutta niin paljon kaikki jää sattuman varaan, sitä kuvaan myös romaanissani.

Tyttöyden ytimessä

Tytöt-romaani on synteesi tästä kaikesta: nuoruuden nähdyksi tulemisen halusta, elokuvateollisuuden ohkaisista tytön rooleista sekä Mansonin murhien mytologisoinnista.

– Minusta oli kiehtova käyttää Mansonin murhia inspiraationa mutta kirjoittaa silti siitä, mitä on olla tyttö. Nautin saadessani luoda ristiriitaisen ja todemman kuvauksen tyttöydestä.

Kirjassa Charles Mansonia muistuttava kulttipomo Russel jääkin sivuhahmoksi. Päähenkilö, 14-vuotias Evie, hakeutuu kulttiin ihailemansa vanhemman tytön, Suzannen, johdattamana.

– Siinä oli minusta järkeä, kun ajattelin omaa teini-ikääni. 14-vuotiaana on niin erityisessä iässä, silloin työntää päänsä kodin ja perheen kuoresta ja miettii millaisia versioita maailmalla on minusta tarjottavana. Evie todella ihastuu Suzanne tarjoamaan versioon.

”Miehillä on romaanissa toissijaiset roolit, vaikka näennäisesti kaikki pyöriikin heidän ympärillään. Niinhän yhteiskuntammekin on rakennettu.”
”Miehillä on romaanissa toissijaiset roolit, vaikka näennäisesti kaikki pyöriikin heidän ympärillään. Niinhän yhteiskuntammekin on rakennettu.”

Kirjan ydin on tytöissä ja tyttöjen välisissä suhteissa. Kuten Emma kirjoittaa, vain ”toiset tytöt huomaavat sen, mikä meidän mielestämme on huomaamisen arvoista”: oikean tukkatyylin, meikin, eleet – naiseuden merkkikielen. Romaanissa tyttöys näyttäytyy täysipäiväisenä projektina, joka vaatii lukemattomia hoitotoimenpiteitä kananmunahiusnaamioista testimeikkien tekoon: ”Kaiken sen ajan, minkä minä olin käyttänyt valmistautumiseen – olin lehdistä oppinut, että elämä oli pelkkä odotushuone, kunnes joku huomaa – pojat olivat käyttäneet omaksi itsekseen kasvamiseen”, Evie miettii aikuisena.

Nuorten tyttöjen seksuaalisesta heräämisestä on tähän mennessä luettu useimmiten mieskirjailijoiden romaaneista. Muistettavimpia kuvauksia ovat esimerkiksi Jeffrey Eugenideksen Virgin Suicides tai Stephen Kingin Carrie.

Nyt nuorten tyttöjen kasvutarinoita kertovat naiset itse, kuten Elena Ferrante, Megan Abbot tai Caitlyn Moran.

– Se on mahtavaa! Miehet kirjoittavat usein naisista mysteerinä, toisena, ryhmänä, jota ei voi mitenkään ymmärtää.

Ansaitsematonta nostalgiaa

1960-lukua kuvataan usein hyvin idealisoituna aikana. Rakkauden vuosikymmen ikuistettiin lukemattomiin lauluihin ja elokuviin.

Tytöt-romaanin Evielle vapaan rakkauden aikakausi tarkoittaa lähinnä painostusta seksiin, aivan liian nuorena.

– Halusin kuvata sitä, kuinka idealistiset vaihtoehto- ja vastakulttuuriliikkeet tekivät naisista, lapsista ja vähemmistöistä uhreja. Ja niin ne tekevät usein edelleen.

”Kaliforniassa ihmiset pitävät 1960-lukua yhä jotenkin viattomampana aikana.”

– Ihmisillä on niin outo ansaitsematon nostalgia 1960-lukua kohtaan, koska sen kulttuuriset tuotteet, musiikki ja elokuvat ovat yhä niin läsnä. Ainakin Kaliforniassa ihmiset todella kaipaavat tuota aikaa ja pitävät sitä jotenkin viattomampana.

Emman mukaan kultin jäsenten tekemät murhat ovat oikeastaan vähiten väkivaltaisia tapahtumia kirjassa. Romaani kuvaa paljon tavallisempaa ja yleisempää väkivaltaa, joka ilmenee naisten ja miesten välisissä suhteissa tai perheiden sisällä.

Vapaana vajassa

Menestyskirja syntyi pienessä puutarhavajassa ystävän takapihalla New Yorkin Brooklynissa.

– Vaja oli puolet tästä huoneesta, Emma sanoo ja viittaa kustantamon reilun 15 neliön kokoushuoneeseen. Asuin siellä kolmatta vuotta. Silloin se tuntui täysin normaalilta mutta nyt ihmettelen, että minä minä oikein hommasin!

– Kaipaan silti tuota aikaa. Minulla ei ollut nettiä ja näin kaiken mitä omistin yhdellä silmäyksellä. Se vapauttaa paljon henkistä tilaa kirjoittaa.

Kaikki muuttui, kun romaanista tuli maailmanlaajuinen menestys.

”Ihmettelen koko ajan, koska saa olla laiska, ja vain hengailla?

– Se on hyvin outoa, koska sitä ei kukaan odottanut. Oli sokeeraavaa siirtyä noin yksityisestä kokemuksesta näin julkiseksi olennoksi. Mutta yritän pitää hulabaloon erillään itsestäni ja keskittyä pian taas kirjoittamiseen.

Nyt hän asuu korttelin päässä vajasta. Kirjailijanura pitää hänet visusti New Yorkissa, vaikka hän ei juuri viihdy kaupungin kirjallisissa piireissä, eikä oikeastaan pidä kaupunkia edes ”ihmiselle tarkoitettuna”.

– Kaipaan kovasti Kaliforniaa ja sen luontoa. Tunnen itseni siellä paremmaksi ihmiseksi, ja päivätkin tuntuvat paremmilta. New Yorkissa päivällä on merkitystä vain, jos se on vienyt lähemmäksi päämäärää. Ihmettelen koko ajan, koska täällä saa olla laiska, ja vain hengailla?

Ranskalaiskomediassa C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan seurataan häitä hääsuunnittelijan näkökulmasta.

Hääsuunnittelijan elämä ei ole herkkua, mikäli Olivier Nakachen ja Eric Toledanon ohjaamaan ranskalaiseen romanttiseen komediaan C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan on uskominen. Samaa aihetta käsitteli vuonna 2001 Jennifer Lopezin tähdittämä elokuva Häät mielessä. Tällä kertaa hääsuunnittelijana kärsii eläkeikää lähestyvä Max (Jean-Pierre Bacri).

Maxin tehtävänä on järjestää häät 1600-luvulla rakennettuun loisteliaaseen linnaan. Elokuva seuraa hänen viime hetken ponnistelujaan hääpäivän aamusta aina myöhään yöhön. Toisin kuin tosi-tv-sarjoissa, morsian ei ole muuttunut häitä valmistellessaan hirviöksi, vaan sulhanen. Rasittavan sulhon lisäksi Maxin on kestäminen epäpäteviä palkollisiaan, jotka ovat muun koheltamisensa ohella aiheuttaa vieraille ruokamyrkytyksen ja ampua heitä ilotulitusraketeilla.

Huumoria ammennetaan ranskalaisesta temperamentista. Tunteet käyvät kuumina, henkilöt sanailevat kilpaa toistensa kanssa ja ärräpäät lentävät. Siis samanlaista kohkaamista ja meuhkaamista, johon suurin osa ranskalaisista komedioista nykyisin luottaa. Elokuvan pelastavat kaksi lopussa nähtävää juhlakohtausta. Niissä on aitoa romantiikan lumoa ja magiaa.

C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan ***

Matt Damon ja Kristen Wiig kutistuvat lilliputeiksi uutuusdraamassa Downsizing.

Väestönkasvun hillitsemiseen ei ole keksitty keinoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Alexander Payne tarjoilee uutuusdraamassaan Downsizing varsin radikaalin ratkaisun: kutistetaan ihmiskunta peukaloisiksi. Mini-ihmiset kuluttavat vähemmän luonnon resursseja, joten ilmastonmuutoskin saadaan hallintaan. Riittävätkö moiset perustelut vakuuttamaan muut kuin ituhipit? Mites olisi tämä: peukaloliisojen ja peukalolassejen elämä on niin edullista, että jokaisella lilliputilla on varaa luksuselämään. No niin, johan kuulostaa paremmalta! Ei siis ihme, että perusjamppa Paul (Matt Damon) ja hänen vaimonsa Audreykin (Kristen Wiig) päättävät aloittaa uuden elämän pikkiriikkisinä.

Downsizingin alkuasetelma on kuin suoraan 1950-luvun scifikauhuelokuvista. Paynen tyylilaji on kuitenkin satiiri. Ihmisiä kiinnostaa enemmän mässäillä ja mälläillä kuin uhrautua pyyteettömästi luonnon puolesta. Pian käy ilmi, että pikkuistenkin yhteiskuntaakin pyörittävät nälkäpalkalla kituvat siirtolaissiivoojat, jotka on kutistettu vastoin tahtoaan valkoisia palvelemaan.

Satiiri toimii, mutta aivan yhtäkkiä Payne lisää hurjasti kierroksia. Alkaa psykedeelinen ja paatoksellinen trippi, jonka aikana Paul vierailee bergeniläisessä ekoyhteisössä. Haahuilua, batiikkipaitoja ja rummutusta. Kultti vai utopia? Joka tapauksessa turhan kulunutta kuvastoa eikä oivalluksista ole tietoakaan. 

Downsizing **