Kuka piru pimeässä näkee? on Mari Soppelan toinen dokumentti sukunsa vaiheista.
Kuka piru pimeässä näkee? on Mari Soppelan toinen dokumentti sukunsa vaiheista.

Ohjaaja Mari Soppela jäljittää uutuusdokumentissaan juuriaan.

Suomessa arvioidaan syntyneen toisen maailmansodan aikaan 700 lasta, joiden isä oli saksalainen sotilas. Yksi heistä on kemijärveläissyntyisen Mari Soppelan, 48, isä. Uudessa dokumenttielokuvassaan Kuka piru pimeässä näkee Mari selvittää isoisänsä henkilöllisyyttä isoäitinsä kirjeiden ja valokuvien avulla.

– Saksalaissotilaiden jälkeläiset ovat vasta viime vuosina alkaneet etsiä juuriaan. Monella on käynyt niin, että äiti on paljastanut asian vasta kuolinvuoteella, Mari kertoo puhelimitse kotoaan Amsterdamista.

Marin isän tausta oli Kemijärvellä tiedossa. Poika sai kuulla olevansa ”senkin saksmanni”, äiti leimattiin langenneeksi naiseksi.

Marikin on aina tiennyt isänsä taustan, vaikka siitä ei perhepiirissä juuri puhuttu.

– En ole koskaan hävennyt isoäitini suhdetta saksalaiseen sotilaaseen, toisin kuin isäni.

Tehdessään isoäidistään kertovaa esikoiselokuvaansa Family files (2002) hän ymmärsi, millaista synkkyyttä tämän suhde saksalaismieheen on perheeseen tuonut. Tarinaan oli pakko palata.

Uudessa dokumentissa isä ja tytär matkaavat Saksaan etsimään isoisän perhettä, ja lopulta sukulaisuussuhteita selvitellään DNA-testienkin avulla.

– Vasta tämän elokuvan myötä tunnistin sen taakan, jota isäni on kantanut. Hänen on aina täytynyt todistaa itselleen ja muille olevansa suomalainen. Isä kasvoi ajatellen, että hänen juurensa ovat raskauttava tekijä. Sellainen alkaa painaa, ja kun asioista ei puhuta, trauma siirtyy omille lapsille.

Mari Soppelan Kuka piru pimeässä näkee? ja Family files -dokumentit Helsingin dokumenttielokuvafestivaali Docpointissa tänään keskiviikkona 28.1., lauantaina 31.1. ja sunnuntaina 1.2.

The Spy Who Dumped Me -elokuvassa on yksi valopilkku. Sivuosassa vilahtaa Gillian Anderson, joka johtaa vakoojia yhtä rautaisella otteella kuin Judi Dench Bondia. 

Audreyn (Mila Kunis) miesystävä Drew (Justin Theroux) jättää hänet tekstiviestillä. Audrey ei ole vielä edes ehtinyt päästä yli erosta, kun Drew pälähtää yhtäkkiä yllättävällä tavalla takaisin hänen elämäänsä. Eksä ehtii juuri ja juuri paljastaa olevansa vakooja, ennen kuin hän kuolee. Viimeisinä sanoinaan Drew pyytää Audreyta toimittamaan mystisen patsaan Wieniin ja luovuttamaan sen kollegalleen.

Vanhan feministisen sanonnan mukaan tasa-arvo on saavutettu, kun johtaviin asemiin valitaan yhtä epäpäteviä naisia kuin miehiä. Onko elokuva-alan tasa-arvo siis saavutettu, kun nainen ohjaa yhtä surkean toimintakomedian kuin mies? Joka tapauksessa Susanna Fogelin ohjaama toimintakomedia The Spy Who Dumped Me olisi saanut jäädä tekemättä.

Elokuvan suurin ongelma on Audreyn bestistä Morgania esittävä koomikko Kate McKinnon. Hänen roolihahmonsa on yhtä epäuskottavan eksentrinen kuin Zach Galifianakisin näyttelemä sekopää Alan Kauhea kankkunen -trilogiassa. McKinnon horisee itsekseen, vääntää naamaansa kuin Jim Carrey maneerisimmillaan ja puhuu sekavia. Ei naurata.

Leffan teemana on naisten välinen ystävyys. Morgan on kuitenkin niin tärähtänyt, että ystävysten välinen suhde vaikuttaa lähinnä häiriintyneeltä. Siis juuri sellaiselta, jollaisena sovinistit naisten välistä ystävyyttä pitävät.

Elokuvassa on yksi valopilkku. Sivuosassa vilahtaa Gillian Anderson, joka johtaa vakoojia yhtä rautaisella otteella kuin Judi Dench Bondia. 

The Spy Who Dumped Me * 1/2

 

Vaikka BlaKkKlansman-elokuva sijoittuu 1970-luvulle, siitä löytyy selkeitä viittauksia Donald Trumpiin.

Usko tai älä, mutta tämä tarina on tosi. Afroamerikkalainen poliisi Ron Stallworth (s. 1953) onnistui vuonna 1979 soluttautumaan Ku Klux Klaniin ja jopa pääsemään klaanin jäseneksi. Hän piti yhteyttä klaanilaisiin puhelimitse, ja valkoinen poliisi esiintyi hänenä klaanin tapaamisissa.

Ohjaaja Spike Lee tunnetaan yhteiskunnallisesti kantaaottavista elokuvistaan, jotka käsittelevät usein afroamerikkalaisiin kohdistuvaa rasismia, kuten Do The Right Thing – Kuuma päivä (1989) ja Malcolm X (1992). Lee oli juuri oikea ohjaaja filmatisoimaan Stallworthin uskomattomat muistelmat. Tuloksena on rohkea ja räväkkä BlacKkKlansman.

Suomalaisia elokuva kiinnostanee myös siksi, että mukana on Jasper Pääkkönen.

Lee sortuu välillä helmasyntiinsä eli opettamaan kansankynttilän elkein katsojille afroamerikkalaisten historiaa lynkkauksista Martin Luther Kingin murhaan. Karttakepin heilutuksen antaa kuitenkin anteeksi, sillä amerikkalaisissa koulukirjoissa afroamerikkalaisten historia jää vieläkin enimmäkseen marginaaleihin.

Vakavista teemoistaan huolimatta elokuvan sävy on enimmäkseen kevyt ja viihdyttävä niin kuin rikoskomedian lajityyppiin kuuluukin. Katsoja saa nauraa erityisesti tahattoman koomisesti käyttäytyvien klaanilaisten kustannuksella.

Elokuva on järkyttävällä tavalla ajankohtainen.

Pääosissa nähdään John David Washington Ron Stallworthina ja Adam Driver hänen alter egonaan, poliisi Flip Zimmermanina, jonka on peitetehtävässä kätkettävä juutalaisuutensa. Suomalaisia elokuva kiinnostanee myös siksi, että mukana on Jasper Pääkkönen. Pääkkönen hoitaa roolinsa liipasinherkkänä klaanin jäsenenä kunnialla.

Vaikka elokuva sijoittuu 1970-luvulle, se on järkyttävällä tavalla ajankohtainen. Leffassa on kohtaus, jossa KKK:n johtaja David Duke pitää palopuhetta. Ei ole sattumaa, että hän päättää puheensa Donald Trumpilta lainattuun fraasiin ”Make America Great Again”. Lee lopettaa elokuvansa uutispätkiin Charlottesvillen väkivaltaisuuksista ja Trumpin puheesta, jossa hän ei tuominnut rasisteja teoistaan.

BlacKkKlansman

ENSI-ILTA 10.8. Arvio: ****