Yhteisestä joogamatkasta tulee ikimuistoinen. Kuva: Shutterstock
Yhteisestä joogamatkasta tulee ikimuistoinen. Kuva: Shutterstock

Elsa oli ilmoittanut itsensä ja poikaystävänsä Einon joogamatkalle Kreikkaan. Tämän loman hän tulisi muistamaan aina – mutta ei aivan niin kuin hän oli etukäteen suunnitellut!

Suomen kesä ei petä. Ikkunoista näkyi tasaisen harmaa taivas ja tihkusade. Nopea vilkaisu ikkunalaudalla nököttävään mittariin paljasti lämpötilaksi hehkeät 14 astetta. Kesäksi vaihtamani persikanväriset verhot näyttivät nuupahtaneilta tässä kelissä. Oli vuodenaika mikä vain, aina tuntui olevan ankeaa ja kalsaa. Tai ehkä se vain johtui omasta mielialastani, joka oli ollut alavireinen jo jonkin aikaa.

No, kauaa ei tarvitse tätä sietää. Sängylläni odotti jo lähes valmiiksi pakattu laukku. Jo pelkästään värikkäiden kesämekkojeni näkeminen oli piristävää. Pian Kreikan aurinko ja Piña Coladat olisivat käteni ulottuvilla ja saisin joogata vaikka joka päivä! Einon pitäisi vielä tuoda kaupasta aurinkorasvaa ja pakata omat kamansa, niin olisimme valmiita huomisaamun lähtöön.

Aloin ajatuksissani pakata Einon laukkuun valmiiksi perusvaatetta mukaan, kun pysäytin itseni ja tiputin hänen kulahtaneen matkakassinsa takaisin lattialle. Kolmen vuoden suhteen jälkeen, tähänkö sitä oli tultu? Minä pakkaamassa mieheni kalsareita? Pakatkoon itse tavaransa!

Siirryin sen sijaan keittiöön, kaadoin lasin valkoviiniä ja selailin Rhodoksen säätietoja puhelimeltani. Jes, +28 ainakin!

Olin niin odottanut tätä reissua! Kun huomasin, että matkatoimisto järjesti valmiita joogamatkoja, varasin reissun heti. Okei, ehkä tämä matka oli enemmän minulle, mutta kyllä Einokin oli joogassa käynyt. Suoraan sanottuna yhteinen aktiiviloma voisi tehdä meille ihan hyvää. Seksiä taisi olla viimeksi jouluna ja sekin oikeastaan vain sen takia, että tajusimme edellisestä kerrasta vierähtäneen useita kuukausia.

Olin alkanut viettää aikaani yhä enemmän kuntosalilla sekä ohjaamassa tunteja että itse treenaamassa, Eino taas puuhasteli kotosalla yksinään töidensä jälkeen. Meillä ei ollut hirveästi enää mitään yhteistä. Minä olin onnellisimmillani liikkuessani tai lukiessani hyvää kirjaa. Eino opetti matematiikkaa ja fysiikkaa yläkoulussa, ja kotosalla ollessaan hän enimmäkseen pelasi omissa oloissaan pöytäkoneella.

Erilaisuutemme ei suinkaan jäänyt vain harrastuksiin. Eino oli niin rauhallinen, että hänen kanssaan ei pystynyt riitelemään mistään. Eino aina odotti, kunnes olin rauhallinen ja kykeneväinen ”rationaaliseen keskusteluun” eli toisin sanoen valmis kuuntelemaan hänen järkevän kantansa ja ratkaisunsa. Ai että, se otti välillä päähän. Opin nopeasti vain välttämään keskusteluja, jotka voisivat johtaa riitaan.

Lopputuloksena oli rauhallinen yhdessäolo, mutta minusta tuntui, että meiltä puuttui jotain olennaista. Ehkä tämä matka voisi olla sysäys parempaan suuntaan. Aurinko ja loistohotelli rentouttaisivat meidät jälleen kohti toisiamme. Tai niin ainakin olin ajatellut.

Nyt kun kerrankin puhuisimme jostain, oli parempi puhua maha täynnä.

Puhelimeni piippasi ja huomasin, että Einolta oli tullut viesti. Käteni puristui nopeasti lämpiävän valkkarilasini ympärille tiukasti, kun luin ytimekkään viestin:

”Meidän pitää puhua, suhde ei toimi. Haen aurinkorasvaa ja Subista leivät. Otatko lihapullaleivän?”

Tuijotin puhelintani, kunnes ruutu meni virransäästöön ja pimeni. Aivoni raksuttivat niin kovaa, että lähes kuulin pääni sisällä käyvän huminan. Kulautin lasini loppuun ja kaadoin toisen. Ja näpyttelin hänelle vastauksen:

”Joo, tuo mulle lihapullasubi, etikalla ja bbq-soosilla.”

Mitä muutakaan olisin vastannut? Nyt kun kerrankin puhuisimme jostain, oli parempi puhua maha täynnä.

Päällimmäisenä ajatuksenani, hullua kyllä, oli että matkaa ei enää voinut perua, mikäli tästä nyt seuraisi ero. Ja mitä enemmän ajattelin eroa, sitä helpottavammalta minusta tuntui – vaikka vielä hetki sitten ajattelin, että voisimme vielä korjata jotain viettämällä viikon tiivisti yhdessä. Mutta Einon viestin jälkeen tajusin, että en oikeasti uskonut siihen. Olimme olleet yhdessä vasta kolme vuotta, ei suhteen kuulunut olla näin väljähtänyt jo tässä vaiheessa! Meidän pitäisi vielä kyetä repimään vaatteet toistemme päältä ja rakastella eteisen lattialla, jos siltä tuntui – tai puhumaan aivan kaikesta tärkeästä ja turhasta sen sijaan, että enimmäkseen juttelemme ostoslistasta ruokakauppareissua varten.

Sisimmissäni tiesin kyllä, mistä Eino halusi puhua. Se yksi ainoa aihe, josta olimme riidelleet ja jota ei oltu saatu ”rationaalisesti” ratkaistua: lapsi.

Minä olin 32-vuotias ja Eino 37. Kieltämättä aihe oli jonkin verran ajankohtainen. Mutta vaikka sitä kuinka perustelisi biologisella kellolla, ei se ole oikea syy hankkia lasta. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä älyttömämmältä se tuntui, ja Einon jankutus biologiasta ei auttanut asiaa ollenkaan. Miten ihmeessä hän luuli, että lapsi olisi tervetullut näin hataralla pohjalla olevaan suhteeseen? Ehdotin moneen kertaan koiraa mutta ei, ne kuulemma olivat liian vaivalloisia. Ja vauvako ei sitten ollut? Koirasta olisin sentään tykännyt edes ideana.

”Anna kun autan. Haluat erota, eikö niin? Niin minäkin”, sanoin varsin tyynesti.

Viimein ovi kävi ja Eino astui sisään.

”Moi, Elsa. Otatko nämä ostokset”, Einon tavallista kireämpi ääni kuului eteisestä.

”Juu, tullaan.”

Kävin hakemassa hänen käsistään ostokset ja menin keittiöön laittamaan leivät lautasille. Aurinkorasvakin oli tullut mukaan, kuten pyysin.

”Elsa.”

Eino asteli perässäni keittiöön.

”Meidän pitää puhua.”

Panin nyt merkille, miten hermostuneelta hän vaikutti. Eino haroi ruskeita, lyhyen kiharaisia hiuksiaan epätyypilliseen tapaan ja huomasin, ettei hän sängen perusteella ollut selkeästi ajanut partaansa tänään. Jos emme mitä todennäköisimmin olisi nyt eroamassa, sanoisin, että hän näytti vaihteeksi jopa seksikkäältä harmaassa kauluspaidassaan.

”Ai, luulin että söisimme ensin”, katsoin kaihoisasti leipääni.

”Ei, nyt pitää puhua”, Eino väänteli käsiään hermostuneesti eikä istunut alas.

”Lasi viiniä?”

”Ei kiitos. Elsa... ”, Eino aloitti, mutta keskeytin hänet.

Kerrankin kun voitiin puhua, minä halusin tehdä kaiken meille helpoksi.

”Anna kun autan. Haluat erota, eikö niin? Niin minäkin”, sanoin varsin tyynesti.

Eino räpäytti silmiään hämmästyneenä. ”Joo. Olen pahoillani Elsa...”

Keskeytin hänet taas otettuani kulauksen viiniäni.

”Tiedän, että haluat lapsen, mutta minä en halua. Emme ole edes hankkineet lemmikkiä hoidettavaksemme – ja mikä tärkeämpää, en ole edes varma, haluanko lapsia. Sulla tuntuu olevan siitä vahvempi fiilis. Jos haluat kiireellä lapsia, olen valmis eroamaan, jotta voimme kumpikin tavoitella sitä, mitä haluamme.”

Eino yritti taas puhua, mutta en antanut siihen tilaisuutta.

”Se olisi itse asiassa helpotus”, jatkoin.

”Suhteemme on ollut väljähtänyt jo niin pitkän aikaa, ettei se edes tunnu suhteelta. Ainoa, mitä pyydän on se, että maksat osuutesi matkasta. Voit olla täällä siihen asti, kunnes löydät toisen asunnon. Mun mielestä on hienoa, että voimme lopettaa tämän hyvällä tavalla ja pysyä ystävinä.”

”Elsa!” Eino puuskahti niin että hätkähdin.

Hän korotti niin harvoin ääntään.

”Elsa, olen pahoillani. Maksan tietenkin osuuteni matkasta. Olet ihan oikeassa, että haluan lapsen ja se on syy eroomme. Alat olla jo sen ikäinen, että biologia alkaa tulla vastaan, ja en voi odottaa ikuisuuksia.”

”Voitko jo lopettaa tuon biologian jauhamisen”, sähisin, mutta Eino jatkoi armotta.

”Elsa, minulla on suhde.”

Kanavoin varmaan jokaisen petetyn naisen raivoa universumista.

Se sai minut vihdoin hiljaiseksi. En usko, että edes hengitin.

”Kollegani, Maria. Hän opettaa kotitaloutta”, Eino selitti.

Koulun pikkujouluissa olin tavannut Marian. Hän oli juuri valmistunut parikymppinen, pyöreäposkinen, Elovena-neitoa muistuttava nainen. Hän oli selittänyt innoissaan siitä, miten haluaisi olla kotirouvana leipomassa pullaa päivät pitkät. Kirskutin hampaitani.

Eino jatkoi katse kenkiinsä suunnattuna.

”Ja hän on raskaana.”

Jos sydämeni olisi voinut pysähtyä, olisi se tehnyt sen nyt. Kanavoin varmaan jokaisen petetyn naisen raivoa universumista, kun nappasin aurinkorasvapurkin korkin auki ja tursotin sen sisällön Einon leivän päälle niin, että rasva peitti koko komeuden.

Ojensin lautasen Einolle, hänen hölmistyneen katseen etsiessä kasvoistani tuttua rationaalisuutta.

”Muutin mieleni”, sanoin jäisesti.

”Ota leipäsi, pakkaa kamasi ja painu helvettiin mun kämpästä vielä tänään!”

Loppua kohden huusin sen verran kuin keuhkoistani lähti. Eino tuijotti minua järkyttyneen näköisenä. Hän todella ei kestänyt huutamista.

Hengästyneenä nappasin puhelimeni ja avaimeni mukaan ja lähdin ulos kävelylle ennen kuin alkaisin karjua lisää. Ei tässä sitä paitsi ollut enää mitään muuta sanottavaa.

Vitutuksen määrä oli armoton, mutta se hieman hälveni, kun tajusin, että itse asiassa minua ei itkettänyt ollenkaan.

Minua raivostutti, että Eino ei ollut viitsinyt puhua erosta minulle ennen ratkaisuaan saattaa joku satunnainen nainen raskaaksi vauvakuumeessaan. Mutta olinko surullinen tai rikki? En. Olin edelleen helpottunut erosta, mutta toiveet ystävinä pysymisestä menivät kyllä jo. Laitoin saman tien yhteisten ystäviemme Whatsapp-ryhmään asiasta viestiä. Ei ehkä ollut reilua paljastaa tilannetta heille, mutta toisaalta miksi ihmeessä minun pitäisi tässä tilanteessa olla reilu?

”Minä ja Eino erosimme. Emme ole ystäviä. Hänelle on tulossa lapsi toisen naisen kanssa. Mä meen huomenna yksin reissuun. Terkkuja auringosta kohta!”

Ja sitten suljin puhelimeni ja kävelin edessä kohoavaan ostoskeskukseen burgerille. Nyt alkaisi loma.

”Sulla on kuolaa leuassa. Ajattelin, että haluaisit ehkä tietää senkin”, kuului vierestäni.

Seuraavana päivänä olin jo yllättävän rauhoittunut. Totesin kaipaavani kipeästi pois Suomesta. Eino oli pakannut kiireisesti vähäiset tavaransa illan aikana asunnostani pois, emmekä puhuneet sen enempää, kun hän viimein jätti avaimensa.

Kun tarkistin tilini, sinne oli ilmestynyt tasan puolet matkan hinnasta. Oma yöni meni parhaan ystäväni kanssa puhuessa. Nyt olin väsynyt jauhamaan aiheesta. Halusin lennolla vain keskittyä lukemaan uusinta Camilla Läckbergin dekkaria ja pistää kuulokkeistani parhaan treenilistani soimaan. Lihakseni kaipasivat jo tekemistä eilisen burger-mätön jälkeen, mutta nyt piti vain odottaa, että pääsisin hotellille.

Istuin käytäväpaikalla. Vieressäni oli onneksi vapaa paikka, ja joku mies istui ikkunapaikalla. Otin jo e-kirjani käteeni, mutta koneen hurina ja hienoinen tärinä olivat niin rauhoittavia, että huomaamattani vaivuin uneen kuulokkeet korvillani. Heräsin siihen, että joku koputti varovaisesti olkapäätäni. Säpsähdin hereille ja mulkaisin sivulleni.

Ikkunapaikan mies katseli minua huvittuneena.

”Ruokatarjoilu tulee kohta meidän rivin kohdalle. Ajattelin, että haluaisit ehkä olla hereillä ruokaa varten.”

”Aa, kiitos”, mutisin ja nostin e-kirjani edessä olevaan istuintaskuun.

”Sulla on kuolaa leuassa. Ajattelin, että haluaisit ehkä tietää senkin”, kuului vierestäni.

Säpsähdin ja pyyhkäisin kiireesti leukaani. Olen lapsesta asti kuolannut unissani, sillä nukun suu raollani. Yleensä vieraat ihmiset eivät siitä kyllä huomauttele.

Mulkaisin vierasta tyyppiä, joka oli jo kääntänyt katseensa takaisin omaan kirjaansa. Hän näytti hymyilevän edelleen huvittuneena, mutta en osannut sanoa, johtuiko se minusta vai kirjasta. Päätin olla välittämättä ja keskittyä ruokaan, joka tuotiin jo eteeni. Liikuntaohjaajana olin tottunut suurempiin annoksiin kuin lentokoneruoka, joten pyysin tottuneesti jo pari ylimääräistä leipää lisukkeeksi. Vierustoverini pyysi samoin, kun lentoemäntä ojensi hänelle hänen annoksensa. Nopea vilkaisu mieheen päin vahvisti sen, että kyseessä oli toinen hyvin liikunnallinen tyyppi.

Hän oli jo ruskettuneen näköinen, mutta vaaleiden shortsien ja mustan vartalonmyötäisen t-paidan läpi kuulsi jäntevyys, jota ei saanut käymällä silloin tällöin punttisalilla. Kohtasin hänen sinisten silmien kysyvän katseen ja tajusin jääneeni kiinni hänen vartalonsa katsomisesta. Saman tien syyllisyys valtasi mieleni, vaikka olin nyt vapaa nainen. Yritin työntää syyllisyydentunteet pois mielestäni, mutta tunsin silti poskieni kuumottavan. Käänsin katseeni ruokaani ja tungin leipää nopeasti suuhuni.

”Mikä saa lähtemään yksin sellaiselle matkalle?”

Vierustoverini ei näyttänyt olevan hiljaista tyyppiä, sillä hän kysyi sitä, mitä itsekin ajattelin:

”Kova nälkä vai? Mikä on lajisi?”

”Ohjaan ryhmäliikuntatunteja. Lisäksi käyn itse salilla ja lenkkeilemässä ja nyt myös joogassa”, vastasin suu täynnä ja hörppäsin päälle kivennäisvettä.

Mies repi leivästä palasia ja kastoi niitä annoksensa epämääräisen ruskeaan kastikkeeseen. ”Vai joogaa? Se taitaakin olla nykyään aika trendikäs laji?”

”Niin kai”, mutisin ja huomasin jatkavani.

”Nytkin olen menossa joogapainoitteiseen hotelliin. Siellä järjestetään pari kertaa päivässä eritasoisia tunteja ja ruuassa on panostettu terveellisyyteen.”

”Kuulostaa hyvältä”, tyyppi nyökkäsi ja jatkoi annoksensa syömistä.

”Mikä saa lähtemään yksin sellaiselle matkalle?”

Olin hetken hiljaa ja söin tehokkaasti ruokani loppuun. En yleensä tykännyt puhua asioistani vieraiden kanssa, mutta vastasin silti lopulta.

”Erosin juuri parin vuoden suhteesta. Mies halusi lapsia, minä en. Joten hän päätti hankkia lapsen toisen kanssa ja sitten vasta erota. Joten tässä sitä nyt ollaan, yksin reissussa. Että ihan tiedoksi, jos meinasit jotain iskulausetta seuraavaksi. Olen juuri eronnut. Enkä tiedä, haluanko ikinä lapsia, mutta haluaisin koiran. Ja kaiken lisäksi tämä omenapiirakkapala on surkean pieni.”

Huomasin rentoutuvani tämän miesnutturaa ylpeydellä kantavan muukalaisen seurassa.

Avasin jälkiruokarasiani. Oletin, että mies olisi jättänyt minut rauhaan tämän tilityksen jälkeen, mutta sen sijaan hän hymyili – apua, hänellähän oli ihanat hymykuopat! – ja ojensi minulle omenapiirakkarasiaansa.

”Kuulostaa siltä, että sinä tarvitset tätä enemmän kuin minä. Mitä muuten luet?”

Olin sen verran yllättynyt puheenaiheen vaihtamisesta, että sen enempää ajattelematta otin hänen jälkiruokansa.

”Leijonankesyttäjää. Se on viimeisin kirja Camilla Läckbergiltä.”

”Ah, hän on kyllä yksi parhaista pohjoismaalaisista dekkarikirjoittajista! En ole vielä sitä ehtinytkään lukea, kun on tämä Nainen junassa vielä kesken.”

Otin lentoemännältä kahvia vastaan ja tunsin piristyväni kirjakeskustelustamme.

”Se ei mielestäni ollut niin hyvä kuin esimerkiksi Kiltti tyttö. Niissä on molemmissa hieman samanlainen ote epäluotettaviin kertojiin. Se tuntuu olevan trendi nykyään, lukijan huijaaminen.”

Jatkoimme kirjoista ja liikunnasta keskustelua koko loppumatkan. Huomasin rentoutuvani tämän miesnutturaa ylpeydellä kantavan muukalaisen seurassa. En ollut varma, pitäisikö tässä huolestua siitä, miten kepeältä tämä tuntui vain päivä eron jälkeen, mutta toisaalta en jaksanut murehtiakaan. Olo oli lähestulkoon huoleton loman alkajaisiksi!

Kun viimein laskeuduimme, moikkasimme hyvästit kentällä sen kummemmin mitään yhteystietoja vaihtamatta. Mitä oikein odotin? Jotain leffoista tuttua lomaromanssia, joka iskee saman tien ja päättyisi julkiseen kosintaan ventovieraiden ihmisten taputtaessa taustalla? Niin varmaan. Meillä oli mukava lento, mutta nyt jatkoimme kumpikin tahoillemme, ja se oli ihan hyvä näin. En minä juuri eronneena tarvinnut mitään muuta. Ehkä ei myöskään pitäisi joutua hokemaan tällaista pääni sisällä. Pudistin päätäni ja seurasin matkaopastamme.

Minulle oli varattu paikka bussikuljetuksesta, ja miesnutturalle näytti olevan oma kyyti järkättynä, sillä hän hävisi nopeasti reppu olalla kohti parkkialuetta. Tajusin myös, että emme edes kertoneet omia nimiämme, joten hän olisi minulle sitten ikuisesti ”miesnuttura”.

Eipähän tuntunut sitten niin pahalta ottaa hieman mojitoa päivän päätteeksi.

Bussimatka ilmastoidussa bussissa sujui rauhallisesti. Ulkona vilahtelivat värikkäät kyläkeskittymät, oliivipuuviljelmät ja turkoosina kimaltelevat poukamat, kun nousimme vuoristoisemmalle alueelle. Laskeva aurinko loi taivaalle pastellinsävyjä, ja niiden näkeminen rentoutti mieltäni. Huomasin hengitteleväni syvempään kuin pitkään aikaan. Pian hotellialueemme pystyi jo erottamaan kukkulan rinteellä, jossa se hohti valkoisena ja kutsuvana.

Opas kertoi meille Rhodoksen alueen perustietoja samalla kun kertasi, mitä kaikkea meillä olisi reissun aikana ohjelmassa. Mihinkään joogaharjoitukseen ei ollut pakko osallistua, mutta jos halusi, sai osallistua kaikkiin. All inclusiven tapaan kaikki ruoka ja juoma oli jo maksettu. Ihanaa oli, että ruuissa oli panostettu paikallisuuteen ja terveellisyyteen. Eipähän tuntunut sitten niin pahalta ottaa hieman mojitoa päivän päätteeksi. Ehkä myös sangriaa. Ja fetaa. Paljon, paljon tuhtia fetaa ja kesäisen makeita tomaatteja, joita ei Suomessa saanut. Ruuan ajattelu sai mahani kurnimaan, ja nappasin laukustani hätävaraproteiinipatukan. Mussutin sen samalla, kun annoin silmieni levätä uusissa maisemissa.

Kirjautumisen jälkeen meidät vietiin majoittumaan huoneisiimme tervetulomimosat käsissämme. Matkaseurueemme tuntui koostuvan enimmäkseen ikäisistäni, hyväkuntoisista ihmisistä sekä muutamasta seniorista, jotka olivat puheidensa perusteella käyneet samassa hotellissa ennenkin. Kaikki vaikuttivat hyväntuulisilta, eikä kenelläkään ollut lapsia mukanaan, sillä tämä hotelli oli tarkoitettu vain täysi-ikäisille. Tuskin maltoin odottaa rauhallista illallista ilman huutavia ja joka paikkaan ryntäileviä nassikoita. Pidin kyllä kovasti kummilapsistani, Onnista ja Annasta, mutta en voi väittää pitäväni vieraista lapsista ja siitä hälystä, mikä seurasi lapsiperhemassoja useimmissa lomakohteissa. Kaikki kunnioitus vanhempia kohtaan, jotka jaksoivat sen kaiken ja samalla myös ehtivät rentoutua lomalla, mutta en uskonut, että minusta olisi siihen.

Hihkaisin ilosta, kun näin huoneeni. Kaikista huoneista oli merinäköala, ja huoneessa odotti ihana hedelmäkori ja viilennettyä kuplavettä. Iso parisänky olisi ihan vain minulle – ja mikä parasta, huoneen liukuovista pääsi suoraan omaan altaaseen. Olin ihan unohtanut, että varasin meille erikoishuoneen. Einon mielestä se oli turha lisäys, mutta minä rakastin ajatusta siitä, että voisin pulahtaa omasta huoneestani altaaseen ihastelemaan maisemaa, joka levittäytyi edessäni kauas merelle.

En voinut vastustaa houkutusta, vaan heitin heti lenkkarit pois jaloistani. Käärin farkkujeni lahkeet ja menin ulos verannalle upottamaan jalkani ihanasti päivän aikana lämmenneeseen veteen. Huokaisin ääneen, ja ihoni meni kananlihalle. Niin hyvältä tuo vesi tuntui tässä ympäristössä.

Siemailin rauhassa mimosaani ilta-auringon lämmittäessä kasvojani.

Räpsäisin kuvan pinkeiksi lakatuista varpaistani sinivalkoista kaakelia vasten ja melkein laitoin tottumuksesta kuvan minun ja Einon Whatsapp-kanavaan. Viime hetkellä muistin, ettei tämä enää kuulunut hänelle ja poistin koko kanavan. Sen sijaan pistin kuvaan Instaan. #freedom #singlelife #hajotkaasuomenkeleissä.

Kaverit olivat laittaneet viestejä perääni, mutta en juuri nyt jaksanut olla tavoitettavissa. Siemailin rauhassa mimosaani ilta-auringon lämmittäessä kasvojani. Kaikesta sosiaalisuudestani huolimatta tuntui maailman parhaimmalta ajatukselta olla juuri nyt täällä ihan yksin. Nyt minun ei tarvitsisi olla selittämässä jokaiselle erikseen, miksi ihmeessä minä ja Eino erosimme, miten nyt jaksoin yksin ja blaa, blaa, blaa.

Tunsin itseni sen verran hyvin, että olisin ihan varmasti ottanut osan syystä omiin niskoihini ja alkanut puolustella Einon tekoa ihan vain siksi, että olin luonnostani melkoisen kiltti. Nyt kun olin kertonut kaikille varsinaisen syyn eroomme, ei minulla ollut enää mitään tarvetta selittää asiaa sen enempää muille kuin parhaalle ystävällenikään. Eino hoitakoot selittelyt muille. Ja jos sen jälkeen yhteiset ystävämme eivät enää haluaisi pitää minuun yhteyttä, niin tietäisinpähän ainakin, etteivät he ikinä olleet todella minun ystäviäni.

Olin aina ollut huolissani siitä, että jäisin yksin, mutta ainakaan vielä se ei pelottanut. En enää osannut pelätä sitä, että jäisin vanhaksipiiaksi koiralauman kanssa. Toisaalta minusta myös tuntui siltä, että löytäisin vielä jossain vaiheessa jonkun, jonka kanssa haluaisin palavasti olla. Einon kanssa päädyimme yhteen siksi, että ajoitus oli sopiva ja kummallakaan ei ollut ketään parempaa juuri sillä hetkellä. Tyydyimme toisiimme, mutta se ei kantanut kovin pitkälle.

Miten Sinkkuelämässä sanottiinkaan? Pitää olla se Zsa Zsa Zsu -fiilis, jossa perhoset tuntuvat mahassa, kun näkee sen itselleen täydellisen ihmisen. On pakottava tarve olla yhdessä ja lähekkäin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Muisto siitä tunteesta auttaisi, kun nuoruuden intohimo vaihtuu lämpimään kumppanuuteen ja rakkaus pysyy. Sitä tunnetta ei Einon kanssa ikinä ollut. Olisi pitänyt uskoa Carrieta.

Kaiken tämän keskellä tiedostin toki myös sen, että en välttämättä ollut se houkuttelevin kumppanivaihtoehto. Olin jo yli kolmenkymmenen – eli kuten Eino mielellään minua muistutti, se biologinen kello tikitti. Se saattaisi karkottaa mahdollisia treffikumppaneita, mikäli he olettivat, että minulla oli kiire saada lapsia heti. Tai toisaalta he ehkä haluaisivat lapsia pian ja minä taas en. Yhtälö vaikutti hankalalta. En ainakaan heiluttaisi heti ensimmäiselle mahdolliselle ehdokkaalle kylttiä ”mahdollisesti en halua ikinä lapsia, onks tää ongelma?”. Paitsi että johan sen ehdin möläyttää miesnutturalle lennolla. Hän ei ainakaan juossut karkuun, mutta minne hän olisi sieltä lentokoneen penkiltään päässytkään. Ikkunasta ulos?

Kropasta näki, että tässä oli sulava ja lihaksikas ammattilainen.

Vilkaisin kelloa ja nousin hitaasti ylös kuivaamaan jalkani. Pian olisi ensimmäinen rento joogatuokio ennen illallisaikaa. Kaivoin laukustani harmaat joogatrikoot ja kukallisen topin sekä varvassandaalit. Kiepautin vaaleat hiukseni nutturalle pääni päälle. Valmis rentoutumaan!

Otin hotellialueen kartan mukaani, jotta löytäisin Sunset Yoga -patiolle. Puikkelehdin asuinrakennusten välissä menevillä poluilla rinnettä hieman alaspäin. Ihastelin joka puolella kukkivia kukkia, jotka tuntuivat tuoksuvan moninkertaisesti Suomen kukkasiin verrattuna. Lämmin tuuli hulmutteli nutturastani kiehkuroita, ja alkuilta tuntui vielä lähes kuumalta – etenkin, kun olin saapunut tänne niin kalseasta kelistä.

Löysin viimein puisen pation, jonne oli levitetty valmiiksi värikkäitä joogamattoja ohjaajan alueen eteen. Suurin osa muista osallistujista oli jo paikalla loikoilemassa rennosti matoillaan. Patiolta näkyi upeasti suoraan merelle ja piakkoin tapahtuvaan auringonlaskuun. En ollut koskaan joogannut tällaisissa maisemissa. Miten sitä voisi olla rentoutumatta näissä väreissä ja tuoksuissa samalla, kun kuunteli meren kohinaa? Ei tarvinnut pistää taustalle soimaan Spotifysta mitään biisilistaa tunnelmaa luomaan. En tiennyt, osaisinko enää mennä liikuntakeskukseni isoihin saleihin jääkylmän ilmastoinnin alle joogaamaan tämän loman jälkeen.

Kaiken kultaisen ja punertavan valon keskellä odotteli ohjaaja. Valkoiset väljät housut ja valkoinen hihaton paita saivat hänet näyttämään yhtä ruskettuneelta kuin paikalliset. Kropasta näki, että tässä oli sulava ja lihaksikas ammattilainen. Kun pääsin lähemmän, tajusin ilokseni, että kyseessä oli kukas muukaan kuin miesnuttura, jolle avauduin lentokoneessa ties mistä!

Hänen kasvonsa puhkesivat hymyyn noiden herkullisten hymykuoppien kera, kun hän näki minut. Huomasin virnuilevani hänelle leveästi takaisin. Yllätyksekseni mahassani tuntui perhosten kipristelyä, jota en ollut tuntenut sitten teiniaikojen ihastusten. Zsa Zsa Zsu?

Hän tuli kättelemään minua huvittuneena hymyillen.

”Hei, minä olen Lucas ja ohjaan tämän loman joogatunnit. Tervetuloa.”

”No hei, Lucas”, sanoin poskeni kuumottaen ja yritin olla katsomatta liian syvälle noihin sinisiin silmiin tässä uudessa ja ihmeellisessä tuntemuksessani, jota ehkä ihastukseksi saatettiin sanoa.

”Minä olen Elsa.”

”Kiva saada sinut mukaan Elsa. Kerroinkin jo muille, että ei mitään paineita tämän harjoituksen suhteen. Iltaharjoitus on rentouttava Yin-joogahetki. Täällä rentoudutaan ja pyritään saamaan sidekudokset hitaasti venymään. Ei murehdita, vaan keskitytään nykyhetkeen”, Lucas vinkkasi silmää minulle.

”Joo”, hymyilin. ”Jos et vaadi saada lapsia heti.”

Naurahdin ja siirryin matolleni. Lucas toi minulle pari blokkia auttamaan liikkeissä tarvittaessa ja kuiskasi samalla. ”Nähdäänkö illallisella?”

”Joo”, hymyilin. ”Jos et vaadi saada lapsia heti.”

Lucas nauroi.

”Sovittu sillä ehdolla, että saan valita meille koirarodun.”

”Sovittu!”

Vaivuin matolle selälleni tunnin alkaessa hengitysharjoituksella. Katselin kauas taivaalle ja tunsin lentäväni kohti oranssin ja pinkin värisiä hattarapilviä enkä halunnut missään olla niin paljoa kuin täällä. Tämän loman muistaisin aina.

Kannattiko Tuntematon sotilas filmatisoida vielä kolmannen kerran, pohtii Me Naisten elokuvakriitikko Martta Kaukonen.

”Aloin nauraa ja mietin, että ette ole tosissanne. Niitä on jo kaksi ihan samanlaista ja nyt sitten kolmas samanlainen elokuva”. Näin ohjaaja Wille Hyvönen reagoi Nyt-liitteen mukaan kuultuaan, että Aku Louhimies aikoi uudelleenfilmatisoida Väinö Linnan vuonna 1954 ilmestyneen romaanin Tuntematon sotilas.

Oma reaktioni oli samanlainen. Pitääkö klassikko todella uusia 30 vuoden välein? Edvin Lainehan filmatisoi sen tuoreeltaan vuonna 1955 ja Rauni Mollberg jo unohduksiin painuneen versionsa vuonna 1985. Eikö maassamme ole muka kirjoitettu mitään muuta, joka kiteyttäisi yhtä hyvin Suomi 100 -juhlavuoden tunnelmat?

Louhimies  antaa naisille enemmän tilaa. Nähdään äitejä, vaimoja, morsiammia ja tyttäriä.

Louhimiehen tehtävä ei ollut helppo. Toisaalta hän ei voinut tehdä elokuvaa, joka noudattelisi Laineen kaavaa aivan yksi yhteen. Toisaalta taas alkuperäisestä ei voinut poiketa liian railakkaasti, sillä siitähän pyhää kansallisaarrettamme palvovat konservatiivit vasta riemastuisivatkin. Lopputulos onkin tasapainoilua näiden kahden vaihtoehdon välillä.

Salo, Hietanen, Rokka ja Koskela eli näyttelijät Akseli Kouki, Aku Hirviniemi, Eero Aho ja Jussi Vatanen. Kuva: Tommi Hynynen / Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017
Salo, Hietanen, Rokka ja Koskela eli näyttelijät Akseli Kouki, Aku Hirviniemi, Eero Aho ja Jussi Vatanen. Kuva: Tommi Hynynen / Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

Suurin ero Laineen versioon on elokuvan naiskuva. Laineen työssä naiset ovat pelkkiä statisteja. Hyveellisiä lottia, joiden silmien loistoa sotilaat ihailevat, tai petroskoilaisia viihdyttäjiä, jotka tanssivat sankareillemme. Ja kotikylässä odottavia tyttöjä, jotka ”eivät anna”, ellei heille muista kirjoittaa rintamalta. Louhimies sen sijaan antaa naisille enemmän tilaa. Nähdään äitejä, vaimoja, morsiammia ja tyttäriä.

Elokuvassa jopa viitataan ohimennen naisten sodassa kokemaan seksuaaliseen väkivaltaan, vieläpä suomalaisten sotilaiden kynsissä. Vähäiseksi naisten rooli silti edelleen jää. He pikemminkin vain odottavat puolisojaan, poikiaan ja isiään kotiin. Naisten ponnistelujaan kotirintamalla ei nähdä. Onneksi naisten ääntä kaipaaville on ilmestynyt Linnan romaanista uusi tulkinta. WSOY:n kustantamassa Toinen tuntematon -kirjassa 22 kirjailijaa kuvaa yhtä monen alkuperäisteoksessa sivustakatsojaksi jääneen naisen elämää.

Tuskin Suomesta löytyy ihmistä, joka pitäisi alasti saunomista rohkeana.

Entä sitten Antti Rokan puolisoa Lyytiä näyttelevän Paula Vesalan kohuttu ”rohkea” saunakohtaus? Tuskin Suomesta löytyy ihmistä, joka pitäisi alasti saunomista rohkeana.

Tuntematon sotilas ***

ENSI-ILTA 27.10.

Vierailija

Me Naiset katsoi uuden Tuntemattoman: Mitä ihmeellistä on Paula Vesalan kohutussa saunakohtauksessa?

Jokainen voi miettiä miltä tuntuisi olla sodassa jossa kuolema on kokoajan läsnä ja mietit milloin on oma vuoro. Vaihtoehtoina tapa tai tule tapetuksi. Mieti myös mitä olisit valmis tekemään itsesi ja läheistesi puolesta, jäätkö /ttekö tapettavaksi/viksi vai puolustaudutko . NÖYRÄ KIITOS kaikille sotiemme veteraaneille !
Lue kommentti

Michael Fassbender heittäytyy renttukyttä Harry Holen rooliin Jo Nesbøn jännäriin perustuvassa Lumiukossa.

Pohjoismaiset rikoskirjailijat pääsivät ratsastamaan nordic noir -buumilla viimeistään, kun Stieg Larssonin Millennium-trilogian ensimmäisestä osasta Miehet jotka vihaavat naisia väännettiin jenkkifilmatisointi vuonna 2011. Oli vain ajan kysymys, milloin Hollywoodissa tartuttaisiin Larssonin norjalaisen kilpailijan Jo Nesbøn hittiromaaneihin. Kirjailija on kirjoittanut renttupoliisi Harry Holen seikkailuista jo 20 vuotta. Kirjoja ei alettu filmatisoida aikajärjestyksessä, vaan ensimmäisenä valkokankaalla nähdään vuonna 2007 julkaistu Lumiukko.

Alkoholisoituneena Holena nähdään Michael Fassbender, joka on roolissa kotonaan. Harry Hole tutkii kadonneiden naisten tapausta. Rikoksia yhdistää vain se, että ne on tehty ensilumen sataessa ja rikospaikalta paikalta löytyy aina irvokkaan näköinen lumiukko. Työparikseen Hole saa uuden tulokkaan Katrine Brattin (Rebecca Ferguson).

Elokuvan on ohjannut Tomas Alfredson, jonka nimi on laadun tae. Leffan visuaalinen ilme on yhtä tyylikäs kuin ohjaajan läpimurtotyössä Ystävät hämärän jälkeen. Elokuva on kuvattu Norjassa, jonka vuoristomaisemista ohjaaja ottaa kaiken irti. Alfredson hallitsee intensiivisen tunnelman luomisen. Elokuvaan jää koukkuun ensi minuuteista lähtien. Väkivaltaa on paljon ja se näytetään hyvin yksityiskohtaisesti. Paloiteltujen ruumiiden esittäminen jos ei nyt kauniissa, niin ainakin tyylikkäissä asetelmissa, on hieman kyseenalainen tyylikeino.

Lumiukko

 ***