Kirjallisuussyksy on täynnä ihania jälleennäkemisiä.

 

Tänä syksynä odotus palkitaan, kun moni rakastettu kirjailija julkaisee uuden teoksen. Syksyn kohutuin esikoiskirjailija puolestaan on amerikkalainen Nathan Hill järkälemäisellä kirjallaan Nix. 

1. Nathan Hillin Nixiä on jo pitkään hehkutettu suurena amerikkalaisena romaanina, ja kyllä kymmenen vuotta kirjoitettu esikoiskirja odotukset aika hyvin lunastaakin. 

Romaanin päähenkilö on kolmikymppinen leipääntynyt yliopisto-opettaja, joka eräänä iltana näkee vuosia sitten perheensä hyljänneen äitinsä pääuutisissa poliittisena radikaalina ja haluaa selvittää, mitä tapahtui ja kuka äiti oikeastaan oli.

Äidin mysteerin ja koskettavan sukupolvitarinan lisäksi romaani on ahdettu täyteen teemoja Occupy Wall Street -protestiliikkeestä, peliriippuvuudesta ja median vallasta aina norjalaiseen muinaismytologiaan asti. 

Vähempikin olisi riittänyt, mutta koska Hill on todellinen kertojavelho, joka rakentaa toisaalla tarinaansa joitakin nykykirjallisuuden huikeimpia kohtauksia, romaania ei voi laskea käsistään.

Nathan Hill: Nix, suomentanut Raimo Salminen (Gummerus)

2. Eka Kurniawanin Kauneus on kirous saa kunnian olla ensimmäinen Indonesiasta ikinä suomennettu romaani. Villisti rönsyilevä romaani kertoo hurjista naisista ja heikoista miehistä. Sen päähenkilö Dewi Ayu on prostituoitu ja neljän tytön äiti, joista kolme on henkeäsalpaavan kauniita. Vain nuorin, nimeltään Kauneus, on kauhistuttavan rujo. 

Romaani on hurmannut lukijoita ympäri maailmaa ja Kurniawania on verrattu Gabriel García Márqueziin ja Salman Rushdieen

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous, suomentanut Jaana Kapari-Jatta (Gummerus)

3. Monen fanin 20 vuoden odotus palkitaan tänä syksynä, kun Joutavuuksien jumala -esikoisromaanillaan maailman hurmanneen Arundhati Royn toinen romaani ilmestyy suomeksi.  

Roy tunnetaan paitsi kirjailijana myös kansalaisaktivistina ja esseistinä, joten Äärimmäisen onnen ministeriö -romaanikin on paitsi koskettava rakkaustarina samalla myös kannanotto Intian yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan. 

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö, suomentanut Hanna Tarkka (Otava)

4. Muistatteko vielä Neshovin suvun? Oslossa koko ikänsä eläneen Torunnin, joka joutuu tutustumaan sikatilallisten elämään ja isänsä erikoisiin veljiin, kun sukutilalla jumalan selän takana tarvitaan yhtäkkiä auttavia käsiä? 

Anne B.Ragden romaaneista Berliininpoppelit, Erakkoravut ja Vihreät niityt koostuva hittitrilogia itketti ja nauratti lukijoita yli kahdessakymmenessä maassa.  Odotetussa Perintötila-romaanissa saamme tietää, miten mutkikkaat perhesuhteet ovat kehittyneet ja millaisia valintoja kukin suvun jäsen on elämässään joutunut tekemään. 

Anne B. Ragde: Perintötila, suomentanut Katriina Huttunen (Tammi)

5. Elena Ferranten Napoli-sarja ei vielä syksyllä saa jatkoa suomeksi, mutta Ferrante-kuumeesta kärsivät voivat välipalaksi nauttia kirjailijan varhaisemman romaanin. Hylkäämisen päivät on hurja kuvaus jätetyn naisen mielenliikkeistä ja tunteista, jotka vaihtuvat epäuskosta katkeruuteen ja epätoivoon.  

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät, suomentanut Taru Nyström (WSOY)

6. Kirjailija Selja Ahavan omiin kokemuksiin perustuva romaani Ennen kuin mieheni katoaa on pakahduttavan rehellinen, taiturimaisen tarkka ja viisas kuvaus luopumisesta, muistoista, surusta ja elämän yllätyksellisestä luonteesta.  

Eräänä aamuna keittiön pöydän ääressä mies kertoo vaimolleen halunneensa aina olla nainen. Alkaa vaivihkainen muodonmuutos: nainen seuraa vierestä, miten hänen miehensä vähitellen katoaa ja tilalle ilmestyy vieras nainen. 

Ahava sai paljon faneja edellisellä romaanillaan Taivaalta tippuvat asiat, joka oli myös Finlandia-ehdokas.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus) 

7. Anni Kytömäen parin vuoden takainen Kultarinta kosketteli suomalaisten lukijoiden syviä kohtia ylistäessään metsää ja ylsi Finlandia-ehdokkaaksi. Toisen romaaninsa kirjailija on sijoittanut veden ääreen ja kallioille. Järkälemäinen sukupolviromaani tulee varmasti olemaan yksi syksyn tapauksista.

Anni Kytömäki: Kivitasku (Gummerus)

Charlie Hunnam on uusi Steve McQueen vankilapakoelokuvan Papillon uusintafilmatisoinnissa.

Franklin J. Schaffnerin vuonna 1973 ensi-iltansa saanut vankilapakoelokuva Papillon on klassikko. Sen pääosia näyttelivät ajan suurimmat miestähdet Dustin Hoffman ja Steve McQueen. Aikalaiskatsojia järkytti, että elinkautisvankien kärsimyksien Ranskan Guayanassa sijainneessa vankilassa kerrottiin pohjaavan tositapahtumiin.

Leffa perustui ranskalaisen rikollisen Henri ”Papillon” Charrièren (s. 1906–1973) vuonna 1969 ilmestyneeseen muistelmateokseen Vanki nimeltä Papillon. Kirja kertoo Charrièren joutuneen työleirille vuonna 1933. Siellä hän ystävystyi väärentäjä Louis Degan kanssa ja ystävykset alkoivat suunnitella pakoa. Muistelmien todenperäisyydestä on sittemmin kiistelty. Se kuitenkin on varmaa, että vuosina 1852–1946 toimineen vankilan olot olivat niin äärimmäisen kurjat, että sinne vuosikymmenten aikana vangitusta 80 000 vangista juuri kukaan ei enää palannut Ranskaan elävänä.

Papillon on taas ajankohtainen, sillä tanskalainen Michael Noer on filmatisoinut elokuvan uudelleen. Rohkea temppu, sillä klassikoihin kajoaminen herättää monissa filmihulluissa närää. Noer ei kuitenkaan ratsasta alkuperäisteoksella, vaan hänellä on tarinaan oma vahva näkemys. Pääosissa nähdään Charlie Hunnam Papillonina ja Rami Malek Degana.

Eniten elokuvat eroavat siinä, että uutuus on huomattavasti verisempi ja raaempi kuin alkuperäinen. Esimerkiksi vankilassa tapahtuvaa seksuaalista väkivaltaa kuvataan avoimemmin. Välillä ohjaajan ote on niin vimmainen, että tulkintaa tekee mieli kehua jopa alkuperäistä paremmaksi.

Erityisesti Noer ansaitsee kiitosta siitä, miten hän kuvittaa Papillonin eristyssellissä kokemat psykoottiset harhat. Sen sijaan, että syytäisi vaivaannuttavia kliseitä, mihin useimmat ohjaajat olisivat varmasti tyytyneet, Noerin harhaiset näyt vakuuttavat.

Noer käyttää elokuvan alkupuolella paljon aikaa varmistaakseen, ettei katsoja vahingossakaan erehdy luulemaan, että Papillonin ja Degan suhteessa on mitään homoseksuaalisuuteen vivahtavaakaan. Eikö miesten välistä ystävyyttä muka voi vieläkään kuvata takomalla ensin katsojan kaaliin, että kyse ei ole mistään muusta? Ja ennen kaikkea: mitä sitten, vaikka olisikin?

Myös Noerin tapa kuvata Papillonin vierailu Hondurasissa ihmetyttää. Onko vielä vuonna 2018 välttämätöntä esittää saari länsimaisen heteromiehen paratiisina ja siellä asuvat naiset eksoottisia alkuasukkaina, jotka hoivaavat tulokasta innoissaan rinnat paljaina?

Papillon *** 1/2

 

Kuva: Warner
Kuva: Warner

Jenni Vartiaisen odotettu uutuuslevy on silkkaa täsmäohjattua tunnekuohua, pohtii kriitikko Mikko Aaltonen.

Jenni Vartiainen on viimeisiä 2000-luvulla uransa aloittaneita artisteja, jotka yhä uskovat albumiin. Vartiaisen neljäs, Monologi, todistaa, että se onkin edelleen toimivin formaatti sellaisille kompakteille kokonaisuuksille, jotka tarkastelevat koko mitassaan tiettyä teemaa.

Vartiaisen kohdalla tämä on kriisiytynyt parisuhde. Se on tietenkin myös teema, jonka viihdeteollisuus ja taide ovat syväpesseet ja sen jälkeen lingonneet läpeensä puhtaaksi. Vartiainenkaan ei löydä aiheeseen tyystin uusia tai yllättäviä näkökulmia, mutta tekstien omakohtainen klangi höristää kuuntelemaan tavallista tarkemmin. Ei tule mieleenkään epäillä, etteikö Vainot-kappaleen tuskainen mustasukkaisuuskokemus olisi henkilökohtainen. Jos ei ole, se on poikkeuksellisen taitavasti kirjoitettu.

Musiikillisesti Monologi on ehjä kokonaisuus. Katkeransuloisten tuokiokuvien taustalla vuoroin liihotteleva ja vuoroin pumppaava viileä diskobiitti on kuin Vartiaiselle luotu. Juhlasumuun sukeltava Voulez-vou, rajusta seksistä tunnekokemuksen korvaajana kertova Turvasana ja erilleen kasvamista erittelevä Väärään suuntaan ovat musiikillisesti parasta Jenniä toistaiseksi. 

Jenni Vartiainen: Monologi (Warner)

Vierailija

Jenni Vartiaisen uutuuslevy sukeltaa kriisiytyneen parisuhteen ytimeen – ”musiikillisesti parasta Jenniä”

Itse olen kyllä enemmän rumban linjoilla. Ei näitä jaksa oikeasti kuunnella, vaikka niitä tietenkin pakkosoitetaan jkuvalla syötöllä radiosta. Ennen en sentään koskaan vaihtanut kanavaa autoillessa kun Vartiaista tuli kääntyy heti. Mutta mikäs siinä se on makuasia sanoi koira kun muniansa nuoli.
Lue kommentti