Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen ovat rakastaneet Montgomeryn Runotyttö-kirjoja pienestä pitäen. Nyt he kirjoittivat teoksille jatko-osan Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu.
Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen ovat rakastaneet Montgomeryn Runotyttö-kirjoja pienestä pitäen. Nyt he kirjoittivat teoksille jatko-osan Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu.

Kuinka sujuu Montgomeryn Runotyttö-sarjan Emilialta avioelämä? Se paljastuu teosten suomalaisessa jatko-osassa Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu (WSOY).

Kun Runotyttö-trilogiansa puhki lukenut fani kuulee, että tarinalle on teossa suomalainen jatko-osa, ensireaktio on kauhu: miten joku uskaltaa tarttua kaikkein pyhimpään? Eivät kai Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen aio tehdä Emilia-sankarittarelle samaa katalaa temppua kuin Alexandra Ripley aikanaan teki Tuulen viemää -klassikolle kammottavalla Scarlett-kalkkunallaan?

Luojan kiitos eivät. Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu (WSOY) on niin tyylipuhdas, kieleltään ja hengeltään alkuteoksille uskollinen romaani, että tekijän paikalla voisi yhtä hyvin lukea Lucy Maud Montgomery. Uusi sukupolvi tuskin edes huomaa, että teosten välillä on kulunut lähes sata vuotta.

Uutuuskirja sai alkunsa ystävyydestä ja fanifiktiosta. Koskimies ja Huotarinen kertovat kymmenen vuoden aikana puhuneensa paljon Emiliasta ja siitä, kuinka paljon Runotytöt heille kussakin ikävaiheessa merkitsivät. Jossain vaiheessa alkoi itää myös ajatus siitä, mitä tapahtui happy endin jälkeen.

Runotyttöjen tekijänoikeudet rauenneet

Tekijänoikeuksista ei sinänsä tarvinnut huolehtia: alkuperäiset Runotyttö-kirjat (Pieni runotyttö, Runotyttö maineen polulla ja Runotyttö etsii tähteään) julkaistiin vuosina 1923–27, joten kustantamon mukaan tekijänoikeudet olivat rauenneet.

Sen sijaan kirjoittajat kertovat miettineensä paljonkin sitä, mitä Montgomery itse tuumaisi suomalaisfanien jatko-osasta.

– Toivomme tietysti kovasti, että hän suhtautuisi kirjaan suopeasti ja pitäisi siitä, mitä olemme Emilialle tehneet. Kunnioitus Montgomeryn työtä kohtaan oli teoksessamme lähtökohtana, Koskimies sanoo.

”Toivomme kovasti, että Montgomery pitäisi siitä, mitä olemme Emilialle tehneet.”

Alkuperäisessä trilogiassa kirjailija Emilia Starr ja taidemaalari Teddy Kent saivat monien vaiheiden jälkeen vihdoin toisensa, mutta millaiseksi muotoutuisi taiteilijaparin avioelämä? Voiko 1900-luvun alun kotirouva yhä kuvitella luovansa omaa kirjailijanuraa – ja haluaako hän edes?

Entä mitä tapahtui Emilian exälle, ristiriitaiselle ja synkkämieliselle Dean Priestille?

– Viimemainitusta hahmosta kävimme ehkä eniten keskusteluja Sadun kanssa. Itse opin nyt kirjoittamisen myötä ymmärtämään Deaniakin entistä paremmin, Huotarinen kertoo.

Mitä tapahtuu aviovuoteessa?

Kirjasarjan henkeä kunnioittaen Emilian tarinaa ei ole modernisoitu liiaksi. Pienistä vihjeistä voidaan esimerkiksi aavistella, ettei Emilian ja Teddyn aviovuode ole aivan kylmä, mutta yksityiskohdat jäävät lukijan mielikuvituksen varaan.

Tekijät ovat muutenkin pyrkineet olemaan uskollisia menneen maailman tyylille ja tapakulttuurille. Joitakin tahallisen moderneja, feministisiäkin silmäniskuja kirjassa silti nähdään. Niistä huomaa, että paitsi naisen, myös miehen paikka perheessä on sadassa vuodessa aika lailla muuttunut. Onneksi.

Charlie Hunnam on uusi Steve McQueen vankilapakoelokuvan Papillon uusintafilmatisoinnissa.

Franklin J. Schaffnerin vuonna 1973 ensi-iltansa saanut vankilapakoelokuva Papillon on klassikko. Sen pääosia näyttelivät ajan suurimmat miestähdet Dustin Hoffman ja Steve McQueen. Aikalaiskatsojia järkytti, että elinkautisvankien kärsimyksien Ranskan Guayanassa sijainneessa vankilassa kerrottiin pohjaavan tositapahtumiin.

Leffa perustui ranskalaisen rikollisen Henri ”Papillon” Charrièren (s. 1906–1973) vuonna 1969 ilmestyneeseen muistelmateokseen Vanki nimeltä Papillon. Kirja kertoo Charrièren joutuneen työleirille vuonna 1933. Siellä hän ystävystyi väärentäjä Louis Degan kanssa ja ystävykset alkoivat suunnitella pakoa. Muistelmien todenperäisyydestä on sittemmin kiistelty. Se kuitenkin on varmaa, että vuosina 1852–1946 toimineen vankilan olot olivat niin äärimmäisen kurjat, että sinne vuosikymmenten aikana vangitusta 80 000 vangista juuri kukaan ei enää palannut Ranskaan elävänä.

Papillon on taas ajankohtainen, sillä tanskalainen Michael Noer on filmatisoinut elokuvan uudelleen. Rohkea temppu, sillä klassikoihin kajoaminen herättää monissa filmihulluissa närää. Noer ei kuitenkaan ratsasta alkuperäisteoksella, vaan hänellä on tarinaan oma vahva näkemys. Pääosissa nähdään Charlie Hunnam Papillonina ja Rami Malek Degana.

Eniten elokuvat eroavat siinä, että uutuus on huomattavasti verisempi ja raaempi kuin alkuperäinen. Esimerkiksi vankilassa tapahtuvaa seksuaalista väkivaltaa kuvataan avoimemmin. Välillä ohjaajan ote on niin vimmainen, että tulkintaa tekee mieli kehua jopa alkuperäistä paremmaksi.

Erityisesti Noer ansaitsee kiitosta siitä, miten hän kuvittaa Papillonin eristyssellissä kokemat psykoottiset harhat. Sen sijaan, että syytäisi vaivaannuttavia kliseitä, mihin useimmat ohjaajat olisivat varmasti tyytyneet, Noerin harhaiset näyt vakuuttavat.

Noer käyttää elokuvan alkupuolella paljon aikaa varmistaakseen, ettei katsoja vahingossakaan erehdy luulemaan, että Papillonin ja Degan suhteessa on mitään homoseksuaalisuuteen vivahtavaakaan. Eikö miesten välistä ystävyyttä muka voi vieläkään kuvata takomalla ensin katsojan kaaliin, että kyse ei ole mistään muusta? Ja ennen kaikkea: mitä sitten, vaikka olisikin?

Myös Noerin tapa kuvata Papillonin vierailu Hondurasissa ihmetyttää. Onko vielä vuonna 2018 välttämätöntä esittää saari länsimaisen heteromiehen paratiisina ja siellä asuvat naiset eksoottisia alkuasukkaina, jotka hoivaavat tulokasta innoissaan rinnat paljaina?

Papillon *** 1/2

 

Kuva: Warner
Kuva: Warner

Jenni Vartiaisen odotettu uutuuslevy on silkkaa täsmäohjattua tunnekuohua, pohtii kriitikko Mikko Aaltonen.

Jenni Vartiainen on viimeisiä 2000-luvulla uransa aloittaneita artisteja, jotka yhä uskovat albumiin. Vartiaisen neljäs, Monologi, todistaa, että se onkin edelleen toimivin formaatti sellaisille kompakteille kokonaisuuksille, jotka tarkastelevat koko mitassaan tiettyä teemaa.

Vartiaisen kohdalla tämä on kriisiytynyt parisuhde. Se on tietenkin myös teema, jonka viihdeteollisuus ja taide ovat syväpesseet ja sen jälkeen lingonneet läpeensä puhtaaksi. Vartiainenkaan ei löydä aiheeseen tyystin uusia tai yllättäviä näkökulmia, mutta tekstien omakohtainen klangi höristää kuuntelemaan tavallista tarkemmin. Ei tule mieleenkään epäillä, etteikö Vainot-kappaleen tuskainen mustasukkaisuuskokemus olisi henkilökohtainen. Jos ei ole, se on poikkeuksellisen taitavasti kirjoitettu.

Musiikillisesti Monologi on ehjä kokonaisuus. Katkeransuloisten tuokiokuvien taustalla vuoroin liihotteleva ja vuoroin pumppaava viileä diskobiitti on kuin Vartiaiselle luotu. Juhlasumuun sukeltava Voulez-vou, rajusta seksistä tunnekokemuksen korvaajana kertova Turvasana ja erilleen kasvamista erittelevä Väärään suuntaan ovat musiikillisesti parasta Jenniä toistaiseksi. 

Jenni Vartiainen: Monologi (Warner)

Vierailija

Jenni Vartiaisen uutuuslevy sukeltaa kriisiytyneen parisuhteen ytimeen – ”musiikillisesti parasta Jenniä”

Itse olen kyllä enemmän rumban linjoilla. Ei näitä jaksa oikeasti kuunnella, vaikka niitä tietenkin pakkosoitetaan jkuvalla syötöllä radiosta. Ennen en sentään koskaan vaihtanut kanavaa autoillessa kun Vartiaista tuli kääntyy heti. Mutta mikäs siinä se on makuasia sanoi koira kun muniansa nuoli.
Lue kommentti