Höttöä Shakespeare-faneille.

Kuvaus Romeon ja Julian ehdottomasta rakkaudesta on päätynyt höyhenen­kevyen romanssin taustalle. Rakkaus­kirjeitä Julialle sijoittuukin klassikko­näytelmän tapahtumapaikkaan Veronaan.

Pääosassa on amerikkalainen Sophie (Amanda Seyfried), joka saapuu kaupunkiin juhlimaan kihlajaisiaan. Samalla kun sulho (Gael Garcìa Bernal) ravaa ympäri Veronaa ravintolansa asioilla, Sophie tutustuu vapaaehtoisiin, jotka vastaavat Shakespearen Julia-hahmolle osoitettuihin kirjeisiin.

Sophiekin osallistuu työhön vastaamalla vuosikymmeniä vanhaan kirjeeseen. Neidon kirjoittamasta vastauksesta rohkaistunut kirjeen lähettäjä Claire (Vanessa Redgrave) saapuu Italiaan etsimään kadotettua rakastet­tuaan. Mukanaan hänellä on aikuinen lapsenlapsensa Charlie (Christopher Egan).

Gary Winick (muun muassa Morsianten sota) kuljettaa rinnakkain Clairen ja Sophien rakkaustarinoita. Kiinnostavin suhde on kuitenkin näiden kahden eri-ikäisen naisen välinen. Heidän välillään on lämpöä, joka pariskuntien vaihtamista suudelmista uupuu.

Aidointa Italiaa elokuvassa edustaa hykerryttävän korni popmusiikki.

Rakkauskirjeitä Julialle (Letters to Juliet)
Ohjaaja: Gary Winick. Ensi-ilta 23.7.
Tähdet:

Konservatiivinen seksikomedia – kuulostaa, eh, ei kovin hauskalta.

Ystävykset (Leslie Mann, John Cena ja Ike Barinholtz) tekevät kaikkensa, että heidän tytärtensä (Kathryn Newton, Geraldine Viswanathan ja Gideon Adlon) neitsyys säilyy koskemattomana vanhojentanssibileissä.

Pitch Perfect -komediatrilogian käsikirjoittajan Kay Cannonin esikoisohjaus on konservatiivinen seksikomedia, jonka arvomaailma on perua 1950-luvulta.

Onhan näitä nähty: elokuvia, joissa isät haluavat tytärtensä olevan ikuisia pikkutyttöjä. Asetelmaa on sentään hieman päivitetty. Yksi tytöistä on lesbo eikä isä halua hänen harrastavan ryhmäpaineen painostamana heteroseksiä.

Pojat eivät jahtaa tyttöjä, vaan tytöt ovat aktiivisia toimijoita ja päättävät itse, kenen kanssa haluavat sänkyyn.

Käsikirjoittajat ovat myös kirjoittaneet henkilöhahmoille repliikkejä, joissa ilmaistaan kriittisen katsojan ajatuksia. Yksi vanhemmista esimerkiksi huomauttaa, että elämme vuotta 2018, joten heidän asenteensa eivät ole ihan tätä päivää.

Mainosten perusteella luulisi, että elokuva on tehty teini-ikäisille. Vanhempien kyttääminen ja stalkkaaminen tuskin sen ikäisiä naurattaa. Leffa sopii paremmin vanhemmille, jotka voivat nauraa omille peloilleen ja ennakkoluuloilleen, joita elokuvan vanhempien ylilyövä käytös heijastelee.

Blockers **

 

Maria Theresia von Paradisin näköä yritettiin palauttaa muun muassa saksalaisen Franz Mesmerin poppaskonsteilla.

Itävaltalaisen hallintoneuvoksen tytär Maria Theresia von Paradis (1759–1824) menetti näkönsä leikki-ikäisenä. Hänen aristokraattiset vanhempansa turvautuivat milloin minkäkin puoskarin apuun, jotta heidän tyttärensä saisi näkökykynsä takaisin.

Yksi von Paradisia hoitaneista ”asiantuntijoista” oli saksalainen Franz Mesmer. Tohtori oli kehittänyt oman poppaskonstinsa mesmerismin. Hoidon ideana oli ohjailla fluidiumia – Mesmerin ”löytämää” eteeristä ainetta – ihmisen elimistössä. Hoito saavutti niin suuren suosion, että suomen kielessäkin on sana ”mesmeroida”.

Itävaltalainen Barbara Albert on ohjannut näistä tosielämän tapahtumista mielikuvitusta kutittelevan draaman. Valitettavasti elokuva keskittyy vain von Paradisin ja Mesmerin potilassuhteeseen eikä kerro Maria Theresian myöhemmistä vaiheista. Hän loi uran pianistina ja säveltäjänä sekä inspiroi Mozartia säveltämään yhden pianokonsertoistaan.

Elokuva on puvustettu ja lavastettu huolellisesti jokaista yksityiskohtaa myöten. Rokokooajan puvut ja huonekalut saavat huokailemaan ihastuksesta. Nimiroolissa nähtävä Maria Dragus näyttelee niin vakuuttavasti, että luulin hänen olevan oikeastikin sokea. Devid Striesow sen sijaan ei vakuuttanut Mesmerinä. Velho onnistui lumoamaan potilaansa varmasti ennen kaikkea karismallaan. Striesowilta sen sijaan moinen henkinen säteily puuttuu.

Madamoiselle Paradis ***