Lady Gaga näyttelee toisessa Sin City -elokuvassa tarjoilijaa. Kuva: Dimension Films
Lady Gaga näyttelee toisessa Sin City -elokuvassa tarjoilijaa. Kuva: Dimension Films

Lady Gaga tekee toisen elokuvaroolinsa perjantaina ensi-iltansa saaneessa uudessa Sin City -elokuvassa.

Popsensaatio Lady Gaga, 28, paljasti kesällä faneilleen, että hänet nähdään taas ohjaaja Robert Rodriguezin elokuvassa. Sin City -sarjakuviin perustuva Sin City: A Dame to Kill For -elokuva sai perjantaina ensi-iltansa Suomessa, ja Lady Gagaa eli Stefani Germanottaa voi ihailla valkokankailla hyväsydämisen tarjoilijan, Berthan, roolissa.

Lady Gaga on nähty myös aiemmin valkokankaalla, ja vielä saman ohjaajan Machete-elokuvassa. Machetessa Lady Gaga teki debyyttinsä elokuvanäyttelijänä. Hän näytteli pyssyä heiluttelevaa vamppia, La Chameleonia.

Macheten roolin jälkeen ohjaaja Robert Rodriguez vaati saada Gagan myös Sin Cityyn. Gagalle etsittiin tarpeeksi pieni rooli, jotta hän ehtisi näytellä sen kiertuekeikkojensa välissä.

Frank Millerin, Sin City -sarjakuvien luojan, mukaan Lady Gaga on luontainen lahjakkuus. Elokuvan ohjaaja Rodriquez on todennut haastattelussa, että jos Gaga haluaisi, hän menestyisi myös näyttelijänä. Myös Joseph Gordon-Levitt, joka näyttelee kohtauksessa Gagan kanssa, on kehunut tähden näyttelijäntaitoja.

Sin City: A Dame to Kill For -elokuva on jatkoa ensimmäiselle Sin City -elokuvalle, joka sai ensi-iltansa vuonna 2005. Sarjakuvamaisissa elokuvissa nähdään muun muassa näyttelijät Jessica Alba, Bruce Willis, Mickey Rourke ja Rosario Dawson.

Katso elokuvan traileri YouTubessa. Lady Gaga vilahtaa kohdassa 2:50.

Lue myös:

Rosario Dawson tyrmää tiukassa nahkamekossaan: "Vihdoin naisetkin saavat olla rajuja"

Lady Gagan uusin aluevaltaus

Ensi-iltansa saava psykologinen jännäri Missä on Emily? käsittelee kotiäitien ja uranaisten ongelmia.

Stephanie (Anna Kendrick) on äitivloggaaja, jolle äitiys on elämäntehtävä. Hän ystävystyy boheemin uraohjuksen Emilyn (Blake Lively) kanssa, vaikka heillä ei päällepäin näytä olevan mitään yhteistä. Kaksi viikkoa myöhemmin Emily katoaa. Stephanie vannoo tekevänsä kaikkensa löytääkseen bestiksensä.

Ohjaaja Paul Feig tunnetaan naisille suunnatuista elokuvistaan. Joukossa on huteja, kuten rasittavan asenteellista huumoria syytävä rikoskomedia Spy – Vakoojan asussa, mutta myös täysosumia. Sellainen oli Morsiusneidot, joka mylläsi romanttisen komedian lajityypin uuteen uskoon. Odotinkin Feigin uutuutta, psykologista jännäriä Missä on Emily?, ristiriitaisin tuntein. Kumpi olisi tällä kertaa luvassa: täysi pannukakku vai uusi mestariteos? Vastaus: ei kumpikaan. Elokuva on eri lajityyppejä holtittomasti sekoittava pläjäys, jossa yhdistyvät Feigin parhaat ja huonoimmat maneerit.

Elokuva alkaa lupaavasti naisiin kohdistuvia mahdottomia odotuksia ja vaatimuksia käsittelevänä draamana. Tiedättehän: toisaalta pitäisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta toisaalta työt pitäisi handlata sata lasissa. Kotiäiteihin suhtaudutaan säälin sekaisin tuntein, mutta uranaiset ne vasta itsekkäitä hirviöitä ovatkin. Nämä teemat Feig hallitsee suvereenisti. Samoja aiheita samalla suorasukaisella asenteella on käsitellyt ohjaaja-käsikirjoittajatyöpari Jason Reitman ja Diablo Cody elokuvissaan Young Adult ja Tully.

Varsinaiseen juoneen päästään kiinni, kun Emily katoaa. Genre vaihtuu lennosta psykologiseksi jännitykseksi. Esikuvat ovat ilmeiset: hittijännärit Gone Girl ja Nainen junassa. Kehenkään ei voi luottaa eikä mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Tämä on elokuvan paras osuus, mutta valitettavasti loppuratkaisu vetää maton katsojan jalkojen alta.

Monien psykologisten jännäreiden ongelma on se, että niiden loppu on epäuskottava, niin myös leffojen Gone Girl ja Nainen junassa. Sen kuitenkin antaa anteeksi, sillä ne edes yrittävät olla uskottavia. Missä on Emily? sen sijaan vaihtaa jälleen salamannopeasti lajityyppiä. Elokuva muuttuu yllättäen mustaksi komediaksi. Huumori on vedetty överiksi niin kuin Feigillä on pahimmillaan tapana. Elokuvan viimeiset kohtaukset on tehty aivan kieli poskessa, mikä melkein mitätöi koko elokuvan. Harmi, sillä elokuvassa olisi ollut aineksia esikuviensa veroiseksi psykologiseksi jännäriksi. 

Missä on Emily? ***

 

Charlie Hunnam on uusi Steve McQueen vankilapakoelokuvan Papillon uusintafilmatisoinnissa.

Franklin J. Schaffnerin vuonna 1973 ensi-iltansa saanut vankilapakoelokuva Papillon on klassikko. Sen pääosia näyttelivät ajan suurimmat miestähdet Dustin Hoffman ja Steve McQueen. Aikalaiskatsojia järkytti, että elinkautisvankien kärsimyksien Ranskan Guayanassa sijainneessa vankilassa kerrottiin pohjaavan tositapahtumiin.

Leffa perustui ranskalaisen rikollisen Henri ”Papillon” Charrièren (s. 1906–1973) vuonna 1969 ilmestyneeseen muistelmateokseen Vanki nimeltä Papillon. Kirja kertoo Charrièren joutuneen työleirille vuonna 1933. Siellä hän ystävystyi väärentäjä Louis Degan kanssa ja ystävykset alkoivat suunnitella pakoa. Muistelmien todenperäisyydestä on sittemmin kiistelty. Se kuitenkin on varmaa, että vuosina 1852–1946 toimineen vankilan olot olivat niin äärimmäisen kurjat, että sinne vuosikymmenten aikana vangitusta 80 000 vangista juuri kukaan ei enää palannut Ranskaan elävänä.

Papillon on taas ajankohtainen, sillä tanskalainen Michael Noer on filmatisoinut elokuvan uudelleen. Rohkea temppu, sillä klassikoihin kajoaminen herättää monissa filmihulluissa närää. Noer ei kuitenkaan ratsasta alkuperäisteoksella, vaan hänellä on tarinaan oma vahva näkemys. Pääosissa nähdään Charlie Hunnam Papillonina ja Rami Malek Degana.

Eniten elokuvat eroavat siinä, että uutuus on huomattavasti verisempi ja raaempi kuin alkuperäinen. Esimerkiksi vankilassa tapahtuvaa seksuaalista väkivaltaa kuvataan avoimemmin. Välillä ohjaajan ote on niin vimmainen, että tulkintaa tekee mieli kehua jopa alkuperäistä paremmaksi.

Erityisesti Noer ansaitsee kiitosta siitä, miten hän kuvittaa Papillonin eristyssellissä kokemat psykoottiset harhat. Sen sijaan, että syytäisi vaivaannuttavia kliseitä, mihin useimmat ohjaajat olisivat varmasti tyytyneet, Noerin harhaiset näyt vakuuttavat.

Noer käyttää elokuvan alkupuolella paljon aikaa varmistaakseen, ettei katsoja vahingossakaan erehdy luulemaan, että Papillonin ja Degan suhteessa on mitään homoseksuaalisuuteen vivahtavaakaan. Eikö miesten välistä ystävyyttä muka voi vieläkään kuvata takomalla ensin katsojan kaaliin, että kyse ei ole mistään muusta? Ja ennen kaikkea: mitä sitten, vaikka olisikin?

Myös Noerin tapa kuvata Papillonin vierailu Hondurasissa ihmetyttää. Onko vielä vuonna 2018 välttämätöntä esittää saari länsimaisen heteromiehen paratiisina ja siellä asuvat naiset eksoottisia alkuasukkaina, jotka hoivaavat tulokasta innoissaan rinnat paljaina?

Papillon *** 1/2