Feniks Willamo on kokosi Lost in Music -festivaalin ohjelmiston. Feniks on muuten näyttelijä Mimosa Willamon veli. Kuva: Julius Konttinen
Feniks Willamo on kokosi Lost in Music -festivaalin ohjelmiston. Feniks on muuten näyttelijä Mimosa Willamon veli. Kuva: Julius Konttinen

Feniks Willamo tietää, mitä musaa kannattaa kuunnella nyt, jos haluaa olla edelläkävijä.

Lost in Music -festivaali kokoaa jälleen lokakuun toisena viikonloppuna Tampereelle joukon tulevia tähtiä ja sellaisiksi tähtääviä. Lost in Music on showcase-tapahtuma, jossa menestyksestä haaveilevat artistit ja bändit pääsevät esittelemään taitojaan niin musiikkialan ammattilaisille kuin intohimoisille musiikin harrastajille. Kymmenvuotisjuhlaansa viettävän festivaalin artistikattauksesta vastaa nyt jo kolmatta kertaa 23-vuotias agentti ja promoottori Feniks Willamo.

Mistä tunnistaa tulevan tähden?

Sehän olisikin helppoa, jos sen voisi suoraan sanoa… Se herättää kyllä mielenkiintoni, jos artisti tai bändi tekee asioita vähän eri tavalla kuin muut.

Kuka on seuraava iso nimi Suomessa?

Alma voi hyvinkin olla jopa seuraava kansainvälinen artistimme. Hän tekee juttuaan täysin omalla meiningillään. Pidän myös siitä, ettei hän ole varovainen imagonsa suhteen, vaan värjää tukkansa vihreäksi, jos siltä tuntuu.

Nuorista naisista myös Ellinoora on tosi taitava musiikintekijä. Häntä saamme varmasti seurata vielä pitkään. Anna Järvinen julkaisee pian suomenkielisen levyn ja saattaa kasvattaa suosiotaan Suomessa laajemmaksi. Pieniä piirejähän hänen ruotsinkielinen materiaalinsa on ihastuttanut jo pitkään.

Kuinka tullaan kykyjenhaistaja-agentiksi?

Kai vain olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. En ole itse opiskellut lukion jälkeen. Sen sijaan olen pyörinyt jo jonkin aikaa musiikkipiireissä, joissa vähän kaikki tuntevat toisensa. Olen soittanut itsekin bändeissä, järjestänyt klubeja ja toiminut muassa Roope Salmisen & Koirien keikkamyyjänä ennen heidän suosionsa räjähtämistä.

Nykyään työskentelen Fullsteamin ohjelmatoimistossa agenttina ja promoottorina ja buukkaan lähinnä ulkomaisten artistien keikkoja. Tässä työssä täytyy olla avoin ja kuunnella kaikenlaista musiikkia myös omien suosikkien ulkopuolelta. Ja hyvä stressinsietokyky täytyy olla, koska on yhtä aikaa on aina monta rautaa tulessa.

Kesken haastattelun ohikulkija luuli Feniksiä Justin Bieberiksi. Ei suinkaan! Sen sijaan 23-vuotias Feniks järjestää ulkomaisten artistien keikkoja Suomeen. Kuva: Jere Tienhaara
Kesken haastattelun ohikulkija luuli Feniksiä Justin Bieberiksi. Ei suinkaan! Sen sijaan 23-vuotias Feniks järjestää ulkomaisten artistien keikkoja Suomeen. Kuva: Jere Tienhaara

Mitä nyt kannattaa kuunnella, jos haluaa vaikuttaa edelläkävijältä? Vinkkaa muutama helmi.

Töölön Ketterä on kiinnostava kaksikko, joka tekee grimeksi kutsuttua nopeatempoista räppiä, joka on tosi suosittua Briteissä, mutta meillä sitä ei kovin moni muu vielä tee.

The Holy ja Lake Jons ovat taas omia kotimaisia suosikkejani. Englanninkielistä indierockia tekevät bändit ovat perinteisesti menestyneet meillä vähän heikommin, mutta nämä kaksi hienoa yhtyettä toivoisin muidenkin löytävän.

Entä kuka esiintyy ensi kesänä joka festareilla?

Vain elämää on perinteisesti nostanut aina jonkun artistin suosiossaan uudelle levelille – olisiko se sitten tänä vuonna Mikael Gabriel? Uuden levyn julkaiseva Haloo Helsinki on varmaan joka festareiden vetonaula.

Lost in Music -festivaali 6.–8.10. Tampereella.

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **