Jos Miki Liukkosen, Hanya Yanagiharan, Margaret Arwoodin, Zadie Smithin ja muiden kirjat jäivät talvella lukematta, niin lomalla onneksi ehtii. Kuva: Shutterstock
Jos Miki Liukkosen, Hanya Yanagiharan, Margaret Arwoodin, Zadie Smithin ja muiden kirjat jäivät talvella lukematta, niin lomalla onneksi ehtii. Kuva: Shutterstock

Etkö ehtinyt talvella lukea oikein mitään? Ota vahinko takaisin näillä huippuromaaneilla.

Ei hätää, lomalla on viimein aikaa  ottaa haltuun vuoden puhutuimmat romaanit.

Tässä Me Naisten lista  parhaimmista lomakirjoista.

1. Hanya Yanagiharan  Pieni elämä oli tämän kevään kirjallinen tapaus, romaani, jota ei voi kuivin silmin lukea.

Jättiläismäinen lukuromaani kertoo neljän ystävän elämänmittaisen tarinan, jota varjostaa yhden päähenkilön järkyttävän surullinen menneisyys.

Keväällä Suomessa vieraillut kirjailija kertoi halunneensa kuvata, mistä kaikesta seksuaalisen hyväksikäytön uhri jää myöhemmin elämässään ilman traumansa takia. Romaanin on ylistys ystävyydelle, vaikka Yanagihara uskookin, etteivät ystävyys ja rakkauskaan voi pelastaa rikkinäistä ihmistä.

2. Miki Liukkosen O:sta (ei O-kirjain, mutta ehkä ympyrä tai ääretön) puhuvat kaikki, mutta kuka on sen ehtinyt lukea?

858-sivuinen romaani vaatii kieltämättä istuma- ja hauislihaksia eikä sovi perinteisen juonivetoisen romaanin ystävälle, mutta teos kuulemma palkitsee lukijansa. Kustantajan ja kirjailijan mukaan kirja on vaatimattomasti tutkielma nykyajasta. Kirjan mahtipontisuutta kuvaa hyvin se, että kirjailija on antanut sille nimen, jota ei voi lausua.   

Miki Liukkonen halusi kirjoittaa klassikon ja ylistävistä kritiikeistä päätellen onnistui siinä. Romaani O on kevään kohistuimpia kotimaisia romaaneja. Kuva: Milka Alanen
Miki Liukkonen halusi kirjoittaa klassikon ja ylistävistä kritiikeistä päätellen onnistui siinä. Romaani O on kevään kohistuimpia kotimaisia romaaneja. Kuva: Milka Alanen

3. Oletko miettinyt, miltä tv-meteorologeista on tänä keväänä tuntunut, kun ilta illan jälkeen on pitänyt ennustaa kylmää ja pilata kesää odottavien katsojien fiilikset?

Kirjailija Tiina Laitila Kälvemark on, ja melkein pelottavalla tavalla tässä ajassa kiinni onkin hänen hieno episodiromaaninsa Seitsemäs kevät. Sen muita päähenkilöitä ovat muun muassa kohdun Intiasta vuokrannut perheenäiti ja luksusasuntoja kauppaava kovapintainen bisnesnainen.

Paitsi ilmastonmuutosta, Seitsemäs kevät pohtii somemaailmaa ja globalisaatiota. Isoista teemoista huolimatta romaani on lämmin ja viisas. Halutessaan lukija löytää siitä vinoa huumoria.

4. Moni on koukuttunut tänä keväänä HBO:n hurjaan Handmaid´s Tale -sarjaan.

Kannattaa lukea myös Margaret Atwoodin kulttikirja Orjattaresi, johon tuore sarja perustuu. Naisen alistettua asemaa fundamentalistisessa kristityssä yhteiskunnassa tarkasteleva dystopia ilmestyi jo vuonna 1985, muttei ole menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan.

 

Lyhyesti ja kirkkaasti

5. Miranda Julyn Uimakoulu -kokoelmaa älykkäämpiä, hauskempia ja yllättävimpiä novelleja voi yrittää etsiä, mutta tuskin löytää.

Uimakoulussa lukijan eteen marssitetaan joukko piristävän hulluja luusereita ja friikkejä, joiden ajatuksenjuoksuun ei voi olla ihastumatta.

Myös ohjaajan ja näyttelijän töitä tehnyt July kuvaa henkilöitään niin tarkasti ja lämpimästi, ettei hänen lahjakkuuttaan voi kuin hämmästellä.

6. Nobelilla palkitun Alice Munron neljäs, aiemmin suomentamaton novellikokoelma Jupiterin kuut on taattua Munroa.

Eleettömällä mutta elämänmakuisella tyylillään Munro kuvaa tavallisia ihmisiä, usein naisia, elämänsä taitekohdissa. He joko muistelevat mennyttä onnea tai etsivät rakkautta ja ovat valmiita tekemään aika paljon – ja joskus surkuhupaisiakin asioita – sen eteen.

Pirkko Saisio kertoo ihastuttavassa kirjassaan, millaisia keskustelua hän käy tyttärenpoikansa kanssa. Isoäidiksi tultuaan Saisio päätti, ettei häntä kutsuttaisi mummiksi tai mummuksi, vaan nonnaksi. Kuva: Markus Jokela/HS
Pirkko Saisio kertoo ihastuttavassa kirjassaan, millaisia keskustelua hän käy tyttärenpoikansa kanssa. Isoäidiksi tultuaan Saisio päätti, ettei häntä kutsuttaisi mummiksi tai mummuksi, vaan nonnaksi. Kuva: Markus Jokela/HS

7. Millaista on tulla ensimäistä kertaa isoäidiksi, tai nonnaksi, kuten Saisio haluaa itseään kutsuttavan? Millaisia keskustelua nonna ja lapsenlapsi keskenään käyvät?

Pirkko Saision sydämellinen ja salaviisas kirja Spuuki Spaidermän ja raju nonna on pieni helmi, joka voi aiheuttaa lukijassa myös kateutta: niin mielettömän omistautunut isoäiti Saisio tyttärenpojalleen on!

Hullunkuriset perheet

8. Essi Kummun romaanissa Hyvästi pojat naiskirjailija rakastuu palavasti naimisissa olevaan naiseen. Hän haluaa merkitä tämän maailmaansa mullistavan tapahtuman ja kirjoittaa siksi jäähyväiset kaikille elämänsä pojille.

Raikas, viisas ja knausgårdmaisen rehellinen romaani kuvaa paitsi rakkaussuhteita myös sitä, millaista on olla teinin yksinhuoltajaäiti.

”Haluan kuvata sitä avuttomuutta ja raivoakin, jota aikuinen voi tuntea murrosikäisen käsittämättömän voiman edessä”, Essi Kummu kertoi Me Naisten haastattelussa keväällä.

Kirjailija Essi Kummu rakastui nelikymppisenä naiseen ja kirjoitti romaanin, jossa jättää hyvästit kaikille elämänsä miehille. Kuva: Teija Soini
Kirjailija Essi Kummu rakastui nelikymppisenä naiseen ja kirjoitti romaanin, jossa jättää hyvästit kaikille elämänsä miehille. Kuva: Teija Soini

 

9. Linn Ullmannin Rauhattomat on luokiteltu romaaniksi, mutta totta kai sitä lukee avainromaanina elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin ja näyttelijä Liv Ullmannin tyttären elämästä.

Romaanin nykyajassa tytär haastattelee kuuluisaa, mutta jo vanhaa isäänsä, jonka ajatukset harhailevat päämäärättömästi.

Koskettavimmissa kohtauksissa maailmalla liihotteleva elokuvatähtiäiti ei muista soittaa häntä kaipaavalle pienelle tyttärelleen sovittuna aikana eikä edes halua asua tämän kanssa yhdessä Amerikassa.  

10. Monelle Taisteluni-sarjan fanille Karl Ove Knausgårdin vuodenaikasarjan avausosat Syksy ja Talvi olivat karvas pettymys.

Keväässä ja Kesässä kirjailija onneksi palaa siihen, minkä parhaiten taitaa: laveaan, yksityiskohtia pursuavaan, kuvailevaan ja rehellisen omaelämäkerralliseen proosaan. Kevään surumielisin ja syvin juonne syntyy kirjoituksista, joissa isä kuvaa lapselleen tämän äidin masennusta ja sairaalajaksoja.  

Karl Ove Knausgård kirjoitti vuodenaikasarjan neljännelle lapselleen, joka ensimmäistä osaa tehdessä ei ollut vielä syntynyt. Kuva: Kristian Riddel-Nielsen/LIKE
Karl Ove Knausgård kirjoitti vuodenaikasarjan neljännelle lapselleen, joka ensimmäistä osaa tehdessä ei ollut vielä syntynyt. Kuva: Kristian Riddel-Nielsen/LIKE

11. Zadie Smith teki sen taas. Kirjoitti viisaan ja vetävän romaanin monikulttuurisesta Lontoosta, popkulttuurista ja afrikkalaisista juurista. Ennen kaikkea Swing Time on kuitenkin hätkähdyttävän tarkka kahden tytön ystävyyden kuvaus, joka palauttaa lukijan mieleen kaikki ne hylkäämisen, epävarmuuden, kateuden ja rakkauden tunteet, joita nuorena tunsi ystäviään kohtaan.  

Vetävää proosaa

12. Miksi kuusikymppinen juristimies menee sekaisin lukiessaan lehdestä vanhan ystävänsä Pablon kuolemasta?

Pirkko Saision kertojanlahjoista kertoo paljon se, että vaikka päähenkilö on itseään täynnä ja oikeastaan alusta asti vastenmielinen tyyppi, mysteerillä käynnistynyt romaani Mies, ja hänen asiansa pitää lukijan otteessaan ensimmäiseltä sivulta lähtien.

Saisio on niin mestarillinen kuvaillessaan päähenkilönsä pieniäkin ajatuksenjuoksuja ja assosiaatioita, että kirjan hykerryttävää ja tiivistä monologia tekee mieli lukea ääneen.

Maylis de Kerangalin romaani on voittanut Ranskassa lukuisia palkintoja, eikä ihme. Sitä ei voi laskea käsistään, kun sen on aloittanut. Kuva: Catherine Helie/ editions Gallimard
Maylis de Kerangalin romaani on voittanut Ranskassa lukuisia palkintoja, eikä ihme. Sitä ei voi laskea käsistään, kun sen on aloittanut. Kuva: Catherine Helie/ editions Gallimard

13. Maylis de Kerangalin Haudataan kuolleet paikkaillaan elävät on trillerimäisesti etenevä tarina sydämen matkasta aivokuolleen surffaripojan rinnasta uuteen kehoon – eikä sitä voi jättää kesken.

Romaani on voittanut Ranskassa läjän palkintoja, mikä ei ole ihme, sillä vain harvoin nykykirjallisuudessa kohtaa samanlaista elämän, kuoleman, lopullisuuden ja ihmisyyden pohdintaa. 

Tasokkaampaa kieltä

Kukapa haluaisi tuhlata kesäänsä huonoihin kirjoihin? Tässä ovat vuoden parhaat lomaromaanit

Luen parhaillaan Orjatarta ja suosittelen kaikkia lukemaan sen alkukielellä koska kirjan suomennos on kammottavan huono!!! Niin huono että se häiritsee lukemista ja usein pitää yrittää ajatella englanniksi että ymmärtäisi mitä yritetään sanoa koska suomeksi lauseet ovat käsittämättömiä. Nakkenakuttajakieltä. Paha.
Lue kommentti

Charlie Hunnam on uusi Steve McQueen vankilapakoelokuvan Papillon uusintafilmatisoinnissa.

Franklin J. Schaffnerin vuonna 1973 ensi-iltansa saanut vankilapakoelokuva Papillon on klassikko. Sen pääosia näyttelivät ajan suurimmat miestähdet Dustin Hoffman ja Steve McQueen. Aikalaiskatsojia järkytti, että elinkautisvankien kärsimyksien Ranskan Guayanassa sijainneessa vankilassa kerrottiin pohjaavan tositapahtumiin.

Leffa perustui ranskalaisen rikollisen Henri ”Papillon” Charrièren (s. 1906–1973) vuonna 1969 ilmestyneeseen muistelmateokseen Vanki nimeltä Papillon. Kirja kertoo Charrièren joutuneen työleirille vuonna 1933. Siellä hän ystävystyi väärentäjä Louis Degan kanssa ja ystävykset alkoivat suunnitella pakoa. Muistelmien todenperäisyydestä on sittemmin kiistelty. Se kuitenkin on varmaa, että vuosina 1852–1946 toimineen vankilan olot olivat niin äärimmäisen kurjat, että sinne vuosikymmenten aikana vangitusta 80 000 vangista juuri kukaan ei enää palannut Ranskaan elävänä.

Papillon on taas ajankohtainen, sillä tanskalainen Michael Noer on filmatisoinut elokuvan uudelleen. Rohkea temppu, sillä klassikoihin kajoaminen herättää monissa filmihulluissa närää. Noer ei kuitenkaan ratsasta alkuperäisteoksella, vaan hänellä on tarinaan oma vahva näkemys. Pääosissa nähdään Charlie Hunnam Papillonina ja Rami Malek Degana.

Eniten elokuvat eroavat siinä, että uutuus on huomattavasti verisempi ja raaempi kuin alkuperäinen. Esimerkiksi vankilassa tapahtuvaa seksuaalista väkivaltaa kuvataan avoimemmin. Välillä ohjaajan ote on niin vimmainen, että tulkintaa tekee mieli kehua jopa alkuperäistä paremmaksi.

Erityisesti Noer ansaitsee kiitosta siitä, miten hän kuvittaa Papillonin eristyssellissä kokemat psykoottiset harhat. Sen sijaan, että syytäisi vaivaannuttavia kliseitä, mihin useimmat ohjaajat olisivat varmasti tyytyneet, Noerin harhaiset näyt vakuuttavat.

Noer käyttää elokuvan alkupuolella paljon aikaa varmistaakseen, ettei katsoja vahingossakaan erehdy luulemaan, että Papillonin ja Degan suhteessa on mitään homoseksuaalisuuteen vivahtavaakaan. Eikö miesten välistä ystävyyttä muka voi vieläkään kuvata takomalla ensin katsojan kaaliin, että kyse ei ole mistään muusta? Ja ennen kaikkea: mitä sitten, vaikka olisikin?

Myös Noerin tapa kuvata Papillonin vierailu Hondurasissa ihmetyttää. Onko vielä vuonna 2018 välttämätöntä esittää saari länsimaisen heteromiehen paratiisina ja siellä asuvat naiset eksoottisia alkuasukkaina, jotka hoivaavat tulokasta innoissaan rinnat paljaina?

Papillon *** 1/2

 

Kuva: Warner
Kuva: Warner

Jenni Vartiaisen odotettu uutuuslevy on silkkaa täsmäohjattua tunnekuohua, pohtii kriitikko Mikko Aaltonen.

Jenni Vartiainen on viimeisiä 2000-luvulla uransa aloittaneita artisteja, jotka yhä uskovat albumiin. Vartiaisen neljäs, Monologi, todistaa, että se onkin edelleen toimivin formaatti sellaisille kompakteille kokonaisuuksille, jotka tarkastelevat koko mitassaan tiettyä teemaa.

Vartiaisen kohdalla tämä on kriisiytynyt parisuhde. Se on tietenkin myös teema, jonka viihdeteollisuus ja taide ovat syväpesseet ja sen jälkeen lingonneet läpeensä puhtaaksi. Vartiainenkaan ei löydä aiheeseen tyystin uusia tai yllättäviä näkökulmia, mutta tekstien omakohtainen klangi höristää kuuntelemaan tavallista tarkemmin. Ei tule mieleenkään epäillä, etteikö Vainot-kappaleen tuskainen mustasukkaisuuskokemus olisi henkilökohtainen. Jos ei ole, se on poikkeuksellisen taitavasti kirjoitettu.

Musiikillisesti Monologi on ehjä kokonaisuus. Katkeransuloisten tuokiokuvien taustalla vuoroin liihotteleva ja vuoroin pumppaava viileä diskobiitti on kuin Vartiaiselle luotu. Juhlasumuun sukeltava Voulez-vou, rajusta seksistä tunnekokemuksen korvaajana kertova Turvasana ja erilleen kasvamista erittelevä Väärään suuntaan ovat musiikillisesti parasta Jenniä toistaiseksi. 

Jenni Vartiainen: Monologi (Warner)

Vierailija

Jenni Vartiaisen uutuuslevy sukeltaa kriisiytyneen parisuhteen ytimeen – ”musiikillisesti parasta Jenniä”

Itse olen kyllä enemmän rumban linjoilla. Ei näitä jaksa oikeasti kuunnella, vaikka niitä tietenkin pakkosoitetaan jkuvalla syötöllä radiosta. Ennen en sentään koskaan vaihtanut kanavaa autoillessa kun Vartiaista tuli kääntyy heti. Mutta mikäs siinä se on makuasia sanoi koira kun muniansa nuoli.
Lue kommentti