Krista on yksi kirjaan haastatelluista naisista. Hän menetti vauvansa raskausviikolla 31+5.
Krista on yksi kirjaan haastatelluista naisista. Hän menetti vauvansa raskausviikolla 31+5.

Valokuvaaja Kaisu Jouppi kuvasi ja haastatteli Tyhjä syli -kirjaansa kymmeniä kohtukuoleman kokeneita naisia.

Tumma nainen makaa päiväpeiton päällä sängyllä ja tuijottaa tyhjin silmin eteensä. Toisessa kuvassa punatukkainen nainen kävelee valtavaan veteen, jota ympäröivät metsäiset vaarat. Kolmannessa nainen karjuu suoraa huutoa kohti kuvaajaa.

Valokuvaaja Kaisu Joupin, 30, muotokuvien naiset ovat eri-ikäisiä, mutta he kaikki ovat joskus menettäneet lapsensa kohtukuolemassa. Suru, ikävä ja haikeus puskevat kuvista läpi niin, että katsojan kurkkua kuristaa.

– Halusin kuvillani kertoa kohtukuolemasta, koska siitä ei puhuta. Alusta lähtien tuntui, että aihe on tärkeä, sillä niin moni lapsensa menettänyt halusi tulla kertomaan tarinansa, Kaisu sanoo.

Kaisu luki kohtukuolemasta ensimmäistä kertaa Vauva-lehdestä, kun hän odotti esikoistaan kymmenen vuotta sitten.

– Silloin minua järkytti, että odottava äiti joutuu menetyksen lisäksi synnyttämään lapsen alateitse. Mutta tutustuttuani näihin naisiin olen täysin eri mieltä. Suurin osa heistä tunsi, että kuolleen lapsen synnyttäminen oli myös äidiksi syntymistä ja vauvan sylissä pitäminen tärkeä osa suruprosessia, Kaisu kertoo.

Sannan vauva kuoli kohtuun viikolla 29+1.

Pikkusiskon muisto

Kaisu on 9- ja 4-vuotiaiden poikien äiti, eikä hän ole itse kokenut lapsen menetystä. Aihe tuli kuitenkin lähelle, sillä hänen vauvasiskonsa menehtyi kätkytkuolemassa, kun Kaisu oli kolmevuotias.

– Meillä on albumissa hautajaiskuvia, ja muistan, miten tätini itki, kun hän tuli hoitamaan minua ja ambulanssi ajoi pihaan. Äitini surua en muista yhtään, Kaisu kertoo.

Pienen sisaren kuolemasta johtuvaa surua ei perheessä tuotu esiin, ja vasta aikuisena Kaisu sai puhuttua asiasta äitinsä kanssa.

– 'Suru ei lopu ikinä', äiti vastasi, ja tajusin, että hän on varmasti suojellut minua surultaan, vaikka on ajatellut Annia kaikki nämä vuodet, Kaisu kertoo.

Kaisu kuitenkin muistuttaa, että muutkin läheiset pääsivät heidän suruunsa ainakin hautajaisten hetkellä mukaan, sillä Anni oli ollut elossa ja heille olemassa. Toisin on niiden kohdalla, joiden vauva menehtyy kohtuun.

– Moni heistä olisi halunnut puhua menetyksestään, mutta ihmiset vaikenivat asian tai vähättelivät sitä tyyliin ’lasketko sinä sen lapseksi, eihän se elänyt päiväkään’, Kaisu kertoo.

Rankat aiheet

Kaisu ei ole karttanut kipeitä aiheita aiemminkaan. Opinnäytetyössään hän kuvasi nuorten naisten masennusta. Muutama vuosi sitten hänen leskien yksinäisyyttä kuvaava näyttelynsä kiersi ympäri Suomea.

– Moni kollegani kuvaa kriisialueilla, mutta minä en voi jättää lapsiani tänne ja lähteä Syyriaan. Haluankin nostaa puheenaiheiksi asioita, jotka koskettavat kipeästi joitakin täällä, Kaisu kertoo aihevalinnoistaan.

Kaisu ei pelkää puhua myöskään oman elämänsä vaikeuksista tai kipeistä aiheista. Monelle hän on tullut tutuksi lifestyleblogista Muutama hetki, jossa hän on kertonut eroistaan sekä arjestaan kahden pojan äitinä ja sinkkuna.

Virpi suree lastaan, jonka menetti muutama viikko ennen laskettua aikaa.
 
Tyhjä syli (No Tofu Publishing) ilmestyy 1.9.
www.facebook.com/tyhjasyli
Kaisun kuvat ovat mukana Next Generation -näyttelyssä Kaapelitehtaan Valssaamossa Helsingissä 8.–13.9.

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **