"Vasta ulkomailla huomaan, kuinka amerikkalainen olen", latvialaisäidin tytär, kirjailija Amity Gaige sanoo. Kuva Panu Pälviä
"Vasta ulkomailla huomaan, kuinka amerikkalainen olen", latvialaisäidin tytär, kirjailija Amity Gaige sanoo. Kuva Panu Pälviä

Amity Gaigen Schroder-romaanin päähenkilö on sympaattinen valehtelija.

"Se oli elämäni onnellisinta aikaa”, tyttärensä kaapannut isä kuvailee lehtijutussa pakomatkaa. Kun syntyjään itäsaksalaisen miehen vielä kerrottiin teeskennelleen kaikille olevansa äveriästä Rockefeller-sukua, tiesi amerikkalainen Amity Gaige, 42, löytäneensä aiheen kirjalleen.

Romaanisi  Schroder käsittelee isoja asioita: identiteettiä, avioliittoa ja rakkautta lapsiin. Oliko jokin teemoista tärkein?
Ne kaikki olivat ajankohtaisia elämässäni: tulin äidiksi, vanhempani erosivat, ja sitten isäni menehtyi syöpään. Schroderissa löysin oikean tarinan niiden käsittelyyn.

Kirja on Erik Schroderin anteeksipyyntökirje vaimolle: hän on valehdellut taustansa ja kidnapannut parin tyttären. Miten onnistuit luomaan hahmon, jota toiset inhoavat ja toiset symppaavat?
En halunnut tehdä Erikistä hirviötä, ja hänen virheensä ovat usein inhimillisiä. Kaikilla vanhemmilla pettää joskus harkinta­kyky, eikä monia juttuja haluaisi edes kertoa – kuten ”lukitsin lapseni tänään autoon”. Uskon, että ne, joilla on lapsia, ovat armollisempia Erikiä kohtaan.

Erikin 6-vuotias tytär on fiksu ja tekee viisaita havaintoja. Kuinka helppoa on kirjoittaa uskottava lapsihahmo?
Esikoiseni sai minut tajuamaan, kuinka paljon lapset ymmärtävät. Monet Meadow-tyttären kiteytyksistä, kuten ”sielu on se, joka pitää ihmisen pystyssä”, ovat peräisin nyt kahdeksanvuotiaalta pojaltani.

Edesmennyt isäsi kannusti sinua kirjoittamaan jo lapsena.  Myöskään Erik ei koskaan aliarvioi tytärtään. Kuinka paljon heidän suhteessa on sinua ja isääsi?
Siinä on paljon meitä. Minulle oli hyvin tärkeää, että isäni otti kirjailijanhaaveeni tosissaan. Halusinkin kirjassa tuoda esille, kuinka tärkeä isän ja tyttären suhde on.

Erikin isä ei ole koskaan selittänyt, miksi pojan äiti jäi Itä-Saksaan. Voiko ihminen olla onnellinen, jos ei tunne menneisyyttään?
Se on yksi kirjan isoista kysymyksistä. Aina voi teeskennellä, että on jotain muuta ja että on unohtanut, mutta mennyttä ei voi karistaa.

Äitisi pakeni lapsena sotaa Latviasta Yhdysvaltoihin. Miten juuresi näkyvät sinussa?
Asuessani kolmikymppisenä hetken Latviassa tajusin, kuinka latvialainen äiti on: vakava ja rehellinen. Ihminen ei voi kitkeä itseään geneettisestä ja kulttuurisesta perimästään. Luulinkin meneväni ihan paikallisesta, mutta hymyilin kuulemma liikaa!

Lue kirja-arvio täältä.

Konservatiivinen seksikomedia – kuulostaa, eh, ei kovin hauskalta.

Ystävykset (Leslie Mann, John Cena ja Ike Barinholtz) tekevät kaikkensa, että heidän tytärtensä (Kathryn Newton, Geraldine Viswanathan ja Gideon Adlon) neitsyys säilyy koskemattomana vanhojentanssibileissä.

Pitch Perfect -komediatrilogian käsikirjoittajan Kay Cannonin esikoisohjaus on konservatiivinen seksikomedia, jonka arvomaailma on perua 1950-luvulta.

Onhan näitä nähty: elokuvia, joissa isät haluavat tytärtensä olevan ikuisia pikkutyttöjä. Asetelmaa on sentään hieman päivitetty. Yksi tytöistä on lesbo eikä isä halua hänen harrastavan ryhmäpaineen painostamana heteroseksiä.

Pojat eivät jahtaa tyttöjä, vaan tytöt ovat aktiivisia toimijoita ja päättävät itse, kenen kanssa haluavat sänkyyn.

Käsikirjoittajat ovat myös kirjoittaneet henkilöhahmoille repliikkejä, joissa ilmaistaan kriittisen katsojan ajatuksia. Yksi vanhemmista esimerkiksi huomauttaa, että elämme vuotta 2018, joten heidän asenteensa eivät ole ihan tätä päivää.

Mainosten perusteella luulisi, että elokuva on tehty teini-ikäisille. Vanhempien kyttääminen ja stalkkaaminen tuskin sen ikäisiä naurattaa. Leffa sopii paremmin vanhemmille, jotka voivat nauraa omille peloilleen ja ennakkoluuloilleen, joita elokuvan vanhempien ylilyövä käytös heijastelee.

Blockers **

 

Maria Theresia von Paradisin näköä yritettiin palauttaa muun muassa saksalaisen Franz Mesmerin poppaskonsteilla.

Itävaltalaisen hallintoneuvoksen tytär Maria Theresia von Paradis (1759–1824) menetti näkönsä leikki-ikäisenä. Hänen aristokraattiset vanhempansa turvautuivat milloin minkäkin puoskarin apuun, jotta heidän tyttärensä saisi näkökykynsä takaisin.

Yksi von Paradisia hoitaneista ”asiantuntijoista” oli saksalainen Franz Mesmer. Tohtori oli kehittänyt oman poppaskonstinsa mesmerismin. Hoidon ideana oli ohjailla fluidiumia – Mesmerin ”löytämää” eteeristä ainetta – ihmisen elimistössä. Hoito saavutti niin suuren suosion, että suomen kielessäkin on sana ”mesmeroida”.

Itävaltalainen Barbara Albert on ohjannut näistä tosielämän tapahtumista mielikuvitusta kutittelevan draaman. Valitettavasti elokuva keskittyy vain von Paradisin ja Mesmerin potilassuhteeseen eikä kerro Maria Theresian myöhemmistä vaiheista. Hän loi uran pianistina ja säveltäjänä sekä inspiroi Mozartia säveltämään yhden pianokonsertoistaan.

Elokuva on puvustettu ja lavastettu huolellisesti jokaista yksityiskohtaa myöten. Rokokooajan puvut ja huonekalut saavat huokailemaan ihastuksesta. Nimiroolissa nähtävä Maria Dragus näyttelee niin vakuuttavasti, että luulin hänen olevan oikeastikin sokea. Devid Striesow sen sijaan ei vakuuttanut Mesmerinä. Velho onnistui lumoamaan potilaansa varmasti ennen kaikkea karismallaan. Striesowilta sen sijaan moinen henkinen säteily puuttuu.

Madamoiselle Paradis ***