"Vasta ulkomailla huomaan, kuinka amerikkalainen olen", latvialaisäidin tytär, kirjailija Amity Gaige sanoo. Kuva Panu Pälviä
"Vasta ulkomailla huomaan, kuinka amerikkalainen olen", latvialaisäidin tytär, kirjailija Amity Gaige sanoo. Kuva Panu Pälviä

Amity Gaigen Schroder-romaanin päähenkilö on sympaattinen valehtelija.

"Se oli elämäni onnellisinta aikaa”, tyttärensä kaapannut isä kuvailee lehtijutussa pakomatkaa. Kun syntyjään itäsaksalaisen miehen vielä kerrottiin teeskennelleen kaikille olevansa äveriästä Rockefeller-sukua, tiesi amerikkalainen Amity Gaige, 42, löytäneensä aiheen kirjalleen.

Romaanisi  Schroder käsittelee isoja asioita: identiteettiä, avioliittoa ja rakkautta lapsiin. Oliko jokin teemoista tärkein?
Ne kaikki olivat ajankohtaisia elämässäni: tulin äidiksi, vanhempani erosivat, ja sitten isäni menehtyi syöpään. Schroderissa löysin oikean tarinan niiden käsittelyyn.

Kirja on Erik Schroderin anteeksipyyntökirje vaimolle: hän on valehdellut taustansa ja kidnapannut parin tyttären. Miten onnistuit luomaan hahmon, jota toiset inhoavat ja toiset symppaavat?
En halunnut tehdä Erikistä hirviötä, ja hänen virheensä ovat usein inhimillisiä. Kaikilla vanhemmilla pettää joskus harkinta­kyky, eikä monia juttuja haluaisi edes kertoa – kuten ”lukitsin lapseni tänään autoon”. Uskon, että ne, joilla on lapsia, ovat armollisempia Erikiä kohtaan.

Erikin 6-vuotias tytär on fiksu ja tekee viisaita havaintoja. Kuinka helppoa on kirjoittaa uskottava lapsihahmo?
Esikoiseni sai minut tajuamaan, kuinka paljon lapset ymmärtävät. Monet Meadow-tyttären kiteytyksistä, kuten ”sielu on se, joka pitää ihmisen pystyssä”, ovat peräisin nyt kahdeksanvuotiaalta pojaltani.

Edesmennyt isäsi kannusti sinua kirjoittamaan jo lapsena.  Myöskään Erik ei koskaan aliarvioi tytärtään. Kuinka paljon heidän suhteessa on sinua ja isääsi?
Siinä on paljon meitä. Minulle oli hyvin tärkeää, että isäni otti kirjailijanhaaveeni tosissaan. Halusinkin kirjassa tuoda esille, kuinka tärkeä isän ja tyttären suhde on.

Erikin isä ei ole koskaan selittänyt, miksi pojan äiti jäi Itä-Saksaan. Voiko ihminen olla onnellinen, jos ei tunne menneisyyttään?
Se on yksi kirjan isoista kysymyksistä. Aina voi teeskennellä, että on jotain muuta ja että on unohtanut, mutta mennyttä ei voi karistaa.

Äitisi pakeni lapsena sotaa Latviasta Yhdysvaltoihin. Miten juuresi näkyvät sinussa?
Asuessani kolmikymppisenä hetken Latviassa tajusin, kuinka latvialainen äiti on: vakava ja rehellinen. Ihminen ei voi kitkeä itseään geneettisestä ja kulttuurisesta perimästään. Luulinkin meneväni ihan paikallisesta, mutta hymyilin kuulemma liikaa!

Lue kirja-arvio täältä.