Blondie yhdistyy kansinaamapariskunnan toiseen osapuoleen lähes täydellisesti.
Blondie yhdistyy kansinaamapariskunnan toiseen osapuoleen lähes täydellisesti.

Kansinaamapariskunta kikkailee älppäreistä kännykkätaidetta.

Vaikka suosikkiälppäri ritisisi levysoittimessa, sitä ei kannata heittää pois. Sille – tai oikeastaan kannelle – voi antaa uuden elämän. Ilmiö on maailmalla jo vanha, mutta myös Suomessa helsinkiläinen pariskunta on keksinyt kuvata itsensä lp-levyjen kansi kasvojensa edessä. Joskus kannen artisti saa käteensä tiskiharjan, joskus silitysraudan.

– Saimme idean pelleillessämme levynkansilla. Kavereiden hyvän palautteen innoittamina perustimme Facebookin Kansinaamat-sivuston, nimettömänä pysyttelevä pariskunta kertoo.

Kuvat syntyvät joskus muutamassa minuutissa, mutta välillä onnistuneeseen otokseen kuluu kuulemma parikin tuntia. Pariskunnan periaate on, että kuvia ei käsitellä ja ne otetaan kännykällä.

– Usein yksinkertaisen näköiset kuvat ovat hankalimpia, koska kaiken pitää olla just eikä melkein.

Entä, mikä kansinaamojen teossa on parasta?

– Se on mukava harrastus, jota teemme muun elämän ja työn ohessa silloin, kun tulee ideoita ja on aikaa. Hauskinta tekemisessä on yhteinen ideointi ja toteutus. Kouluikäiset lapsemmekin osallistuvat harrastukseen oman innostuksensa mukaan.

Lisää kuvia:

www.facebook.com/kansinaamat

sleeveface.com

Kansinaamapariskunnan omat top 5 -suosikit:

 

Toinen kansinaamapariskunnan osapuoli on levykeräilijä, ja kuvat syntyvät pääosin levyhyllystä löytyvistä kansista.

Juttuun tarkennettu klo 14.58, että ilmiö on maailmalla jo vanha.

Kannattiko Tuntematon sotilas filmatisoida vielä kolmannen kerran, pohtii Me Naisten elokuvakriitikko Martta Kaukonen.

”Aloin nauraa ja mietin, että ette ole tosissanne. Niitä on jo kaksi ihan samanlaista ja nyt sitten kolmas samanlainen elokuva”. Näin ohjaaja Wille Hyvönen reagoi Nyt-liitteen mukaan kuultuaan, että Aku Louhimies aikoi uudelleenfilmatisoida Väinö Linnan vuonna 1954 ilmestyneen romaanin Tuntematon sotilas.

Oma reaktioni oli samanlainen. Pitääkö klassikko todella uusia 30 vuoden välein? Edvin Lainehan filmatisoi sen tuoreeltaan vuonna 1955 ja Rauni Mollberg jo unohduksiin painuneen versionsa vuonna 1985. Eikö maassamme ole muka kirjoitettu mitään muuta, joka kiteyttäisi yhtä hyvin Suomi 100 -juhlavuoden tunnelmat?

Louhimies  antaa naisille enemmän tilaa. Nähdään äitejä, vaimoja, morsiammia ja tyttäriä.

Louhimiehen tehtävä ei ollut helppo. Toisaalta hän ei voinut tehdä elokuvaa, joka noudattelisi Laineen kaavaa aivan yksi yhteen. Toisaalta taas alkuperäisestä ei voinut poiketa liian railakkaasti, sillä siitähän pyhää kansallisaarrettamme palvovat konservatiivit vasta riemastuisivatkin. Lopputulos onkin tasapainoilua näiden kahden vaihtoehdon välillä.

Salo, Hietanen, Rokka ja Koskela eli näyttelijät Akseli Kouki, Aku Hirviniemi, Eero Aho ja Jussi Vatanen. Kuva: Tommi Hynynen / Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017
Salo, Hietanen, Rokka ja Koskela eli näyttelijät Akseli Kouki, Aku Hirviniemi, Eero Aho ja Jussi Vatanen. Kuva: Tommi Hynynen / Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

Suurin ero Laineen versioon on elokuvan naiskuva. Laineen työssä naiset ovat pelkkiä statisteja. Hyveellisiä lottia, joiden silmien loistoa sotilaat ihailevat, tai petroskoilaisia viihdyttäjiä, jotka tanssivat sankareillemme. Ja kotikylässä odottavia tyttöjä, jotka ”eivät anna”, ellei heille muista kirjoittaa rintamalta. Louhimies sen sijaan antaa naisille enemmän tilaa. Nähdään äitejä, vaimoja, morsiammia ja tyttäriä.

Elokuvassa jopa viitataan ohimennen naisten sodassa kokemaan seksuaaliseen väkivaltaan, vieläpä suomalaisten sotilaiden kynsissä. Vähäiseksi naisten rooli silti edelleen jää. He pikemminkin vain odottavat puolisojaan, poikiaan ja isiään kotiin. Naisten ponnistelujaan kotirintamalla ei nähdä. Onneksi naisten ääntä kaipaaville on ilmestynyt Linnan romaanista uusi tulkinta. WSOY:n kustantamassa Toinen tuntematon -kirjassa 22 kirjailijaa kuvaa yhtä monen alkuperäisteoksessa sivustakatsojaksi jääneen naisen elämää.

Tuskin Suomesta löytyy ihmistä, joka pitäisi alasti saunomista rohkeana.

Entä sitten Antti Rokan puolisoa Lyytiä näyttelevän Paula Vesalan kohuttu ”rohkea” saunakohtaus? Tuskin Suomesta löytyy ihmistä, joka pitäisi alasti saunomista rohkeana.

Tuntematon sotilas ***

ENSI-ILTA 27.10.

Vierailija

Me Naiset katsoi uuden Tuntemattoman: Mitä ihmeellistä on Paula Vesalan kohutussa saunakohtauksessa?

Jokainen voi miettiä miltä tuntuisi olla sodassa jossa kuolema on kokoajan läsnä ja mietit milloin on oma vuoro. Vaihtoehtoina tapa tai tule tapetuksi. Mieti myös mitä olisit valmis tekemään itsesi ja läheistesi puolesta, jäätkö /ttekö tapettavaksi/viksi vai puolustaudutko . NÖYRÄ KIITOS kaikille sotiemme veteraaneille !
Lue kommentti

Michael Fassbender heittäytyy renttukyttä Harry Holen rooliin Jo Nesbøn jännäriin perustuvassa Lumiukossa.

Pohjoismaiset rikoskirjailijat pääsivät ratsastamaan nordic noir -buumilla viimeistään, kun Stieg Larssonin Millennium-trilogian ensimmäisestä osasta Miehet jotka vihaavat naisia väännettiin jenkkifilmatisointi vuonna 2011. Oli vain ajan kysymys, milloin Hollywoodissa tartuttaisiin Larssonin norjalaisen kilpailijan Jo Nesbøn hittiromaaneihin. Kirjailija on kirjoittanut renttupoliisi Harry Holen seikkailuista jo 20 vuotta. Kirjoja ei alettu filmatisoida aikajärjestyksessä, vaan ensimmäisenä valkokankaalla nähdään vuonna 2007 julkaistu Lumiukko.

Alkoholisoituneena Holena nähdään Michael Fassbender, joka on roolissa kotonaan. Harry Hole tutkii kadonneiden naisten tapausta. Rikoksia yhdistää vain se, että ne on tehty ensilumen sataessa ja rikospaikalta paikalta löytyy aina irvokkaan näköinen lumiukko. Työparikseen Hole saa uuden tulokkaan Katrine Brattin (Rebecca Ferguson).

Elokuvan on ohjannut Tomas Alfredson, jonka nimi on laadun tae. Leffan visuaalinen ilme on yhtä tyylikäs kuin ohjaajan läpimurtotyössä Ystävät hämärän jälkeen. Elokuva on kuvattu Norjassa, jonka vuoristomaisemista ohjaaja ottaa kaiken irti. Alfredson hallitsee intensiivisen tunnelman luomisen. Elokuvaan jää koukkuun ensi minuuteista lähtien. Väkivaltaa on paljon ja se näytetään hyvin yksityiskohtaisesti. Paloiteltujen ruumiiden esittäminen jos ei nyt kauniissa, niin ainakin tyylikkäissä asetelmissa, on hieman kyseenalainen tyylikeino.

Lumiukko

 ***