Lyz on yksi Fintiaanien mailla -kirjaan haastatelluista Suomen-siirtolaisten jälkeläisistä. Meeri Koutaniemen, Katja Ketun ja Maria Seppälän kirja on juuri ilmestynyt. Ojibwat ovat yksi suurimmista intiaanikansoista, ja heitä elää Yhdysvalloissa ja Kanadassa noin 190 000. Kuva: Anna Huovinen
Lyz on yksi Fintiaanien mailla -kirjaan haastatelluista Suomen-siirtolaisten jälkeläisistä. Meeri Koutaniemen, Katja Ketun ja Maria Seppälän kirja on juuri ilmestynyt. Ojibwat ovat yksi suurimmista intiaanikansoista, ja heitä elää Yhdysvalloissa ja Kanadassa noin 190 000. Kuva: Anna Huovinen

Fintiaanit ovat suomalaisten isovanhempien ja ojibwa-intiaanien jälkeläisiä, joiden kulttuuriin kuuluu niin joulu kuin rummutus. Lyz Jaakola on yksi heistä.

Hei Lyz Jaakola, kuka sinä olet?

– Nimeni on Nitaa-nagamokwe, olen kotoisin Fond du Lacin reservaatista ja olen suomalais-amerikkalaisen isän ja ojibwa-intiaaniäidin tytär. Olen naimisissa ja minulla on kolme lasta sekä yksi bonuslapsi. Mieheni on kotona lasten kanssa, minä työskentelen heimocollegessa musiikinopettajana sekä opetan lapsille ojibwan kieltä ja teen musiikkia. 

Isovanhempasi muuttivat Pohjanmaalta Yhdysvaltojen Minnesotaan 1892. Mitä tiedät heidän elämästään?

– Ehdimme viettää isoäitini kanssa lomia yhdessä. Isäni sekä hänen veljensä menivät molemmat naimisiin alkuperäisasukkaan kanssa, joten myös kaikki serkkuni ovat fintiaaneja.

Osa pitää intiaanien ja Suomen-siirtolaisten jälkeläistä kuvaavaa fintiaani-sanaa halventavana. Mitä sinä siitä ajattelet?

– En pidä sanaa hyvänä tai huonona. Sehän naurattaa ihmisiä, en oikein tiedä, miksi. Kasvoin 70-luvulla, jolloin etnisiä vitsejä kerrottiin paljon. Luulen, että sen takia fintiaani-sanalle naureskellaan vielä nykyisinkin. 

Miten suomalainen perintö näkyy elämässäsi?

– Minussa ojibwaa ja suomalaista ei voi erotella, sillä olen molempien kulttuurien kasvatti. Lapsena se näkyi esimerkiksi jouluisin, kun lauloimme suomalaisia joululauluja. Isäni puhui kuitenkin vain englantia – heille tapahtui sama kuin intiaanilapsille, joita kiellettiin puhumasta omaa kieltään kouluissa. Minäkään en puhu suomea kuin kohteliaisuuksien sekä muutaman kirosanan verran! 

”En puhu suomea kuin kohteliaisuuksien ja muutaman kirosanan verran!”

Minua on muokannut suomalais-amerikkalainen kulttuuri, jossa olen kasvanut. Toisaalta tunnen paljon ojibwoja, joissa on suomalaisiksi katsottavia piirteitä: hekin ovat ujoja ja vähän varautuneita, mutta toisaalta haluavat luoda yhteyksiä ihmisten välille ja kannustaa kaikkia tulemaan toimeen keskenään. Myös esimerkiksi Suomen Kalevalassa ja heimomme maailmanselityksessä on paljon yhteneväisyyksiä.

Elämä reservaatissa tuo mieleen eriarvoisuuden, köyhyyden ja päihdeongelmat. Onko se koko totuus?

– Osa totuudesta kyllä. Iso osa reservaatin asukkaista ei ole käynyt edes lukiota, ja valtaosalla ei ole keskitason tutkintoa. Minun maisteritutkintoni on siis poikkeus. Se on varmaankin seurausta siitä, että sekä isäni että äitini kävivät lukion loppuun. Omilla lapsillani ei ole juuri mitään ylimääräistä, mutta minusta se on vain hyvä asia.

Myös Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilla on takanaan alistamisen historia: heiltäkin on viety maa ja kielletty kulttuuri. Millainen tilanne on nyt? 

– Isoja asioita on kesken edelleen. Alkuperäiskansojen jälkeläiset ovat seuranneet mediasta, miltä intiaanin kuuluisi näyttää: ruskettuneelta ratsastavalta puhvelinmetsästäjältä, jolla on ihan tietynlaiset kasvonpiirteet. Sellainen vaikuttaa nuoren ihmisen itsetuntoon todella paljon. Oikeasti Pohjois-Amerikan intiaaneja on vaikka minkä näköisiä. Minultakin kysytään, olenko oikeasti intiaani, sillä minäkään en sovi muottiin: minulla on punertavat hiukset, eikä heimomme ratsastanut vaan liikkui jalan.

Parantaminen kuuluu intiaanikulttuuriin, ja sinun parannuskeinojasi ovat juoksu ja rummutus. Kerro lisää!

– Menetin siskoni 7 vuotta sitten, ennen kuin hän ehti täyttää 50. Kun hän kuoli, joku sytytti sisälleni tulen: miten minä voin tehdä elämästäni niin merkityksellistä kuin haluan? Se sai minut heräämään siihen, miten voin vaikuttaa perheeseeni, yhteisööni, koko maailmaan. Oikeasti tarvitaan vain yksi ihminen luomaan aalto, joka voi muuttaa kaiken. Minusta ei olisi politiikkaan, mutta tiedän, mitä osaan: laulaa ja juosta. 

”Tarvitaan vain yksi ihminen luomaan aalto, joka voi muuttaa kaiken.” 

Parantamisen aiheita on paljon. Yhteisömme taistelee jatkuvasti varsinkin riippuvuuksien kanssa. Päihteet ja sairaudet ovat isoja ongelmia – jopa joka toisella aikuisella on diabetes. Lisäksi esiintyy paljon suolistoperäisiä syöpiä ja mielenterveysongelmia. Uskon, että terveysongelmat johtuvat siitä, että ruokavaliomme on muuttunut niin nopeasti. Isovanhempani ja vanhempani viljelivät ja metsästivät ruokansa itse, ja minunkin poikani opettelee juuri metsästämään. Moni ei kuitenkaan elä niin, koska Mäkkärissä käyminen on helpompaa.

Jos minun ei tarvitsisi käydä töissä maksaakseni laskuja, juoksisin ja laulaisin koko ajan! Ojibwa-musiikissa rummuttaminen on oleellinen asia. Minulla on ollut rumpubändi kymmenen vuoden ajan, ja esiintymällä olemme käynnistäneet kansanliikkeen, joka haluaa vaikuttaa ympäristömme säilymiseen. Parannamme siis itseämme sekä yhteisöämme. Myös juokseminen on osa kulttuuriamme, sillä natiivit liikkuivat kävellen, ja 70-luvulta saakka olemme kävelleet ja juosseet ihmisoikeuksiemme puolesta sekä ympäristönsuojelun takia.

Jos minä voin vaikuttaa mihinkään laulamalla ja juoksemalla, sen teen. Juoksemme läpi kurjimpien alueiden, jotta kaikki näkevät, että tässä juoksevat ihmiset, jotka te tunnette, ja he pystyvät parempaan, siksi sinäkin pystyt.  

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Maailma on täynnä kirjahaasteita, mutta kuka oikeasti lukee vuodessa sata romaania, pelkästään klassikoita tai haluaa tieten tahtoen viettää aikaansa huonojen kirjojen parissa?

Lukeminen kannattaa aina. Kirjojen parissa ajan saa kulumaan viihdyttävästi, kirjoista voi oppia uutta ja niistä voi keksiä jutunjuurta muiden kanssa.

Mutta lukeminen on myös terveellistä ja se lisää elinvuosia. Viime aikoina julkaistuissa tutkimuksissa on saatu selvää näyttöä siitä, että kaunokirjallisuuden lukeminen vahvistaa muistia ja voi ehkäistä muistisairauksia.

Tutkijoille ei ole täysin selvinnyt, miksi juuri romaanien lukeminen vaikuttaa näin posiitivisesti muistiin, mutta sen epäillään johtuvan siitä, että lukiessaan ihminen samastuu ja eläytyy toisten ihmisten kohtaloihin. Hän on siis sosiaalinen, vaikka makoileekin yksin omalla kotisohvallaan.  

Mutta mitähän sitä sitten lukisi, kun maailma on pullollaan lukemattomia kirjoja?

Me Naisten kirjahaasteessa löydät helposti uutta ja vähän yllättävääkin luettavaa.

Pelisäännöt ovat selvät: printtaa kirjalista talteen ja etsi sopivia teoksia kirjastoista, ystävien hyllyistä tai kirjakaupoista. Luettuasi kirjan, ruksaa suoritettu kohta ja tartu seuraavaan. Aikaa on vuosi ja rasteja 15.

Aika  alkaa än-yy-tee-nyt!  

1. Kirjan kannet ovat kirkkaan keltaiset.

2. Romaanin päähenkilöllä on sama nimi kuin parhaalla lapsuudenystävälläsi.

3. Kirjailija on kuuma.

4. Kirjan nimessä on adjektiivi.

5. Kirjailija on syntynyt samana vuonna kuin sinä (tai jos olet syntynyt 2000-luvulla, riittää, että kirjailija on syntynyt samalla vuosikymmenellä).

6. Kirjan kannessa on eläin.

7. Romaanissa on kuumaa seksiä.

8. Kirjaa voi värittää tai täyttää.

9. Romaani sijoittuu johonkin lämpöiseen maahan.

10. Kirja on kuuma puheenaihe ja tiedät tekeväsi vaikutuksen, kun luet sitä kahvilassa.

11. Kirjassa on alle 150 sivua.

12. Romaanin nimessä on vain yksi sana.

13. Kirjasta on tehty tv-sarja tai elokuva.

14. Kirjan nimessä on jossain muodossa sana rakkaus.

15. Kirja on kaunis ja sopii täydellisesti sohvapöydällesi/sisustukseesi.

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***