Elokuvan pitkät taistelukohtaukset saavat lähinnä haukottelemaan.

Tämä tarina on liiankin tuttu, sillä siitä on tehty lukemattomia sovituksia viimeisen sadan vuoden aikana. Tunnetuimpiin niistä kuuluvat vaikkapa Disneyn Miekka kivessä (1963), Monty Pythonin hullu maailma (1975) ja Helen Mirrenin kasarifantasia Excalibur – sankarin miekka (1981). Silti väkivaltaisia mutta veijarimaisia rikoselokuvia tehtaileva brittiohjaaja Guy Ritchie on ryhtynyt tuumasta toimeen.

Guy Ritchien King Arthur: Legend of the Sword on taas yksi näkemys klassikosta, myyttisesta kuningas Arthurista ja hänen taianomaisesta miekastaan Excaliburista. Jos on katsonut edes muutaman ohjaajan aiemmista elokuvista (Snatch – hävyttömät, Puuta, heinää ja muutama vesiperä ja RocknRolla) tietää tasan, mistä on kysymys. Hengästyttäviä nopeutuksia, irvileukaista vitsailua, väkivallalla mässäileviä pitkiä taistelukohtauksia ja kuivaa huumoria.

Ikävä kyllä Ritchien tyyli ei astu mahtipontisen kuningas Arthurin maailmaan yhtä hyvin kuin vaikkapa nyky-Lontooseen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun David Beckham pääsee näyttäytymään cameoroolissa, koko elokuvasta tulee yksi iso vitsi. Puuduttavan pitkät taistelukohtaukset aiheuttavat haukottelua ja välittömän halun tarkastaa, kuinka paljon elokuvaa on vielä jäljellä.

On uudessa King Arthurissa onneksi muutama oikeasti hauska kohtakin.

Eikä elokuvalta ainakaan kannata odottaa minkäänlaista järkevää roolitusta sen naishahmojen suhteen, sillä valkokankaalla nähdään lähinnä vähän hölmöksi kuvattuja porttoja, tapettavia kuninkaallisia ja maagi, joka häilyy kohtauksissa taka-alalla ja saa suustaan vain harvan sanan, vaikka on oikeastaan avainhenkilö tapahtumissa.

On uudessa King Arthurissa onneksi muutama oikeasti hauska kohtakin, ja fantasian ystäville se hetki, kun tuleva kuningas (tässä elokuvassa Sons of Anarchy -sarjasta tuttu Charlie Hunnam) vetäisee miekan ensimmäisen kerran kivestä, on aina jollain tavalla värisyttävä.

Katso traileri:

King Arthur: Legend of the Sword

**

Ensi-ilta 10.5.

Ranskalaiskomediassa C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan seurataan häitä hääsuunnittelijan näkökulmasta.

Hääsuunnittelijan elämä ei ole herkkua, mikäli Olivier Nakachen ja Eric Toledanon ohjaamaan ranskalaiseen romanttiseen komediaan C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan on uskominen. Samaa aihetta käsitteli vuonna 2001 Jennifer Lopezin tähdittämä elokuva Häät mielessä. Tällä kertaa hääsuunnittelijana kärsii eläkeikää lähestyvä Max (Jean-Pierre Bacri).

Maxin tehtävänä on järjestää häät 1600-luvulla rakennettuun loisteliaaseen linnaan. Elokuva seuraa hänen viime hetken ponnistelujaan hääpäivän aamusta aina myöhään yöhön. Toisin kuin tosi-tv-sarjoissa, morsian ei ole muuttunut häitä valmistellessaan hirviöksi, vaan sulhanen. Rasittavan sulhon lisäksi Maxin on kestäminen epäpäteviä palkollisiaan, jotka ovat muun koheltamisensa ohella aiheuttaa vieraille ruokamyrkytyksen ja ampua heitä ilotulitusraketeilla.

Huumoria ammennetaan ranskalaisesta temperamentista. Tunteet käyvät kuumina, henkilöt sanailevat kilpaa toistensa kanssa ja ärräpäät lentävät. Siis samanlaista kohkaamista ja meuhkaamista, johon suurin osa ranskalaisista komedioista nykyisin luottaa. Elokuvan pelastavat kaksi lopussa nähtävää juhlakohtausta. Niissä on aitoa romantiikan lumoa ja magiaa.

C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan ***

Matt Damon ja Kristen Wiig kutistuvat lilliputeiksi uutuusdraamassa Downsizing.

Väestönkasvun hillitsemiseen ei ole keksitty keinoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Alexander Payne tarjoilee uutuusdraamassaan Downsizing varsin radikaalin ratkaisun: kutistetaan ihmiskunta peukaloisiksi. Mini-ihmiset kuluttavat vähemmän luonnon resursseja, joten ilmastonmuutoskin saadaan hallintaan. Riittävätkö moiset perustelut vakuuttamaan muut kuin ituhipit? Mites olisi tämä: peukaloliisojen ja peukalolassejen elämä on niin edullista, että jokaisella lilliputilla on varaa luksuselämään. No niin, johan kuulostaa paremmalta! Ei siis ihme, että perusjamppa Paul (Matt Damon) ja hänen vaimonsa Audreykin (Kristen Wiig) päättävät aloittaa uuden elämän pikkiriikkisinä.

Downsizingin alkuasetelma on kuin suoraan 1950-luvun scifikauhuelokuvista. Paynen tyylilaji on kuitenkin satiiri. Ihmisiä kiinnostaa enemmän mässäillä ja mälläillä kuin uhrautua pyyteettömästi luonnon puolesta. Pian käy ilmi, että pikkuistenkin yhteiskuntaakin pyörittävät nälkäpalkalla kituvat siirtolaissiivoojat, jotka on kutistettu vastoin tahtoaan valkoisia palvelemaan.

Satiiri toimii, mutta aivan yhtäkkiä Payne lisää hurjasti kierroksia. Alkaa psykedeelinen ja paatoksellinen trippi, jonka aikana Paul vierailee bergeniläisessä ekoyhteisössä. Haahuilua, batiikkipaitoja ja rummutusta. Kultti vai utopia? Joka tapauksessa turhan kulunutta kuvastoa eikä oivalluksista ole tietoakaan. 

Downsizing **