Johanna Vuoksenmaan Viikossa aikuiseksi -kesäleirikomedia kokoaa yhteen hullunkurisen lauman.

Muistatteko tunteen, jonka rippileirillä aiheutti niin sanottu kaverikasa? Oltiin makoilujonona lattialla, päät toisten vatsoilla. Tuntui oudolta, hyvältä, oudon hyvältä.

Johanna Vuoksenmaan uusi komedia tavoittelee tätä tunnetta. Eksentrisen Kallen (Eppu Salminen) kehittelemä ”aikuisten protuleiri” kokoaa saaristoluontoon kymmenen erilaista aikuista. Stereotyyppejä vilisee: ikinuoruutta tavoitteleva elostelija (Taneli Mäkelä), uskonnollinen perheenäiti (Iina Kuustonen), seksikäs rokkikukko (Lauri Tanskanen).

Kukaan ei tunne toistaan entuudestaan, eikä viikon sisältökään ole selkeä. Nostalgiahengessä etsitään syvyyttä itsestä ja luontokokemuksia – tai vain seksiä kuumilla kallioilla, kuten eronneella Saaralla (Minttu Mustakallio) on aikeissa. Vielä sekavammaksi touhu menee, kun Kalle katoaa yön selkään ja vetovastuun ottaa hippihörhö Emma (Essi Hellén).

Vuoksenmaan komediassa on paljon aineksia. 21 tapaa pilata avioliitto -elokuvan itsenäisenä jatko-osana sen paras puoli on ”kipupistekomiikka”: vahva mutta hauska elämänmaku. Siinä, että kaikki ovat irti taustoistaan ja saman arvoisia, piilee myös yhteiskunnallista sanomaa.

On upeaa nähdä näin tasavertainen ryhmä. Kukin näyttelijä kantaa yhtä suuren vastuun, hoitaa leirivuoronsa. Dynamiikka toimii.

Pientä nikottelua aiheuttaa se, että hahmot ovat niin tyypiteltyjä. Henkilöt tuntuvat haetuilta, vaikka moni viikon varrella kasvaa kohisten tai ei olekaan sitä, miltä aluksi näytti. Silti vanhapiika kaipaa rakkautta, transu kaapista astumista ja miljonääri aitoutta.

Tärkeintä on toisaalta touhuta: mennä metsään ja unohtaa se, ettei nyt tarvitse suorittaa. Irrottaa itsensä liiasta liimasta, jolla arki tarraa ja kutistaa. Olla kuin lapsi, kesällä, leirillä.

Viikossa aikuiseksi

***

Ensi-ilta 23.1.

Lue myös:

Hittiohjaaja Johanna Vuoksenmaa: ”Osa lahjakkaista näyttelijöistä on hankalia”

Johanna Vuoksenmaa ja Matti Rönkä saapuivat yhdessä Linnaan

Ranskalaiskomediassa C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan seurataan häitä hääsuunnittelijan näkökulmasta.

Hääsuunnittelijan elämä ei ole herkkua, mikäli Olivier Nakachen ja Eric Toledanon ohjaamaan ranskalaiseen romanttiseen komediaan C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan on uskominen. Samaa aihetta käsitteli vuonna 2001 Jennifer Lopezin tähdittämä elokuva Häät mielessä. Tällä kertaa hääsuunnittelijana kärsii eläkeikää lähestyvä Max (Jean-Pierre Bacri).

Maxin tehtävänä on järjestää häät 1600-luvulla rakennettuun loisteliaaseen linnaan. Elokuva seuraa hänen viime hetken ponnistelujaan hääpäivän aamusta aina myöhään yöhön. Toisin kuin tosi-tv-sarjoissa, morsian ei ole muuttunut häitä valmistellessaan hirviöksi, vaan sulhanen. Rasittavan sulhon lisäksi Maxin on kestäminen epäpäteviä palkollisiaan, jotka ovat muun koheltamisensa ohella aiheuttaa vieraille ruokamyrkytyksen ja ampua heitä ilotulitusraketeilla.

Huumoria ammennetaan ranskalaisesta temperamentista. Tunteet käyvät kuumina, henkilöt sanailevat kilpaa toistensa kanssa ja ärräpäät lentävät. Siis samanlaista kohkaamista ja meuhkaamista, johon suurin osa ranskalaisista komedioista nykyisin luottaa. Elokuvan pelastavat kaksi lopussa nähtävää juhlakohtausta. Niissä on aitoa romantiikan lumoa ja magiaa.

C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan ***

Matt Damon ja Kristen Wiig kutistuvat lilliputeiksi uutuusdraamassa Downsizing.

Väestönkasvun hillitsemiseen ei ole keksitty keinoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Alexander Payne tarjoilee uutuusdraamassaan Downsizing varsin radikaalin ratkaisun: kutistetaan ihmiskunta peukaloisiksi. Mini-ihmiset kuluttavat vähemmän luonnon resursseja, joten ilmastonmuutoskin saadaan hallintaan. Riittävätkö moiset perustelut vakuuttamaan muut kuin ituhipit? Mites olisi tämä: peukaloliisojen ja peukalolassejen elämä on niin edullista, että jokaisella lilliputilla on varaa luksuselämään. No niin, johan kuulostaa paremmalta! Ei siis ihme, että perusjamppa Paul (Matt Damon) ja hänen vaimonsa Audreykin (Kristen Wiig) päättävät aloittaa uuden elämän pikkiriikkisinä.

Downsizingin alkuasetelma on kuin suoraan 1950-luvun scifikauhuelokuvista. Paynen tyylilaji on kuitenkin satiiri. Ihmisiä kiinnostaa enemmän mässäillä ja mälläillä kuin uhrautua pyyteettömästi luonnon puolesta. Pian käy ilmi, että pikkuistenkin yhteiskuntaakin pyörittävät nälkäpalkalla kituvat siirtolaissiivoojat, jotka on kutistettu vastoin tahtoaan valkoisia palvelemaan.

Satiiri toimii, mutta aivan yhtäkkiä Payne lisää hurjasti kierroksia. Alkaa psykedeelinen ja paatoksellinen trippi, jonka aikana Paul vierailee bergeniläisessä ekoyhteisössä. Haahuilua, batiikkipaitoja ja rummutusta. Kultti vai utopia? Joka tapauksessa turhan kulunutta kuvastoa eikä oivalluksista ole tietoakaan. 

Downsizing **